Yhteinen harrastus

DSC_0437

Koli ilta-auringon aikaan

Jokaiselle on varmaan tuttu sketsisarja Kätevän emännän parodia yhteistä harrastusta etsivästä pariskunnasta, jossa suhteen naispuolista osapuolta harmittaa. Jopa juoksumatolla tasoerot puolisoiden välillä nousevat ylitsepääsemättömäksi kynnykseksi ja ilmoille purkautuu vaimonpuolen turhautunut valitus narisevalla nuotilla : ”Älä kiri! Yhteinen harrastus, yhteinen vauhti!”

Niinpä niin, yhteinen harrastus ei ole mahdottomuus, jos tavoitteet ovat selkeät. Jos haluaa juosta henkilökohtaisen ennätyksen, ei kannata lähteä kaverin kanssa yhdessä juoksemaan, ellei sitten ole sellainen onni, että itseä kovempi juoksija suostuu jänikseksi kirittämään. Olemmme juosseet neljä maratonia puolisoni kanssa kahdestaan (Tukholma 2013, Riika 2014, Pariisi 2015, Rooma 2016) ja Janne on juossut yhden kisan henkilökohtaisen ajan perässä (Helsinki 2015). Yhteisillä maratoneilla tärkeintä on ollut yhdessä tekeminen. Olemme nauttineet kisatunnelmasta, upeista kaupungeista ja yhteisestä ajasta. Myös kulttuuri on aina ollut keskeinen osa maratonmatkojamme.

Juoksuharrastus on siis ollut yhteinen ja minä olin vieläpä se, joka tähän hulluuteen yllytin. Nyt on käynyt niin, että Jannella on valmentaja ja harjoitusohjelma, jonka harjoitukset tulisi tehdä tietyillä syke- ja nopeusalueilla. Näillä edellytyksillä harjoittelu ei aina onnistu yhdessä. Onni on, että kevyisiin harjoituksiin koko perhe pystyy osallistumaan, minä juosten ja lapset pyöräillen. Ja vetotreenit olemme voineet vetää yhteisesti urheilukentällä, jolloin näköetäisyys säilyy, vaikka vauhtini on hitaaaampi. Myös lapsille on riittänyt puuhaa urheilukentällä ja välillä sen laidalla.

Tunnustettakoon; olen yrittänyt pysyä puolison harjoitusohjelman peesissä, omaan kuntotasoon soveltaen. Tähän saakka olen siinä onnistunut, joskin oman ”kuntotestini” aikana alkoi kaatosade, ja 6 x 2000m sijasta juoksin 4 x 2000. Ja sadekelejä on piisannut muutoinkin. Harjoitteluni on muuttunut niin, että lenkkivauhteihini on tullut laajempi skaala, selkeitä hidasvauhtisia ja rauhallisia lenkkejä ja reippaita vetotreenejä. Tasaista omaa mukavuusalue rönötystä välttelen. Lepopäivät ovat selkeitä, ja uutena: kotonamme jumppaillaan kotikuntopiirejä olohuoneessa ja pihalla.

Alla yhteenveto harjoittelun yhdeksästä ensimmäisestä päivästä. Todettakoon, että Harjoituksissa on mukana verryttelyt ja levot, joten keskivauhdit on mitä on.

Näyttökuva 2016-08-13 kello 15.54.14

Tähän saakka harjoitteluaikataulut on saatu sopimaan perheen muihin menoihin mukavasti. Lenkkarit ovat kulkeneet mukana Helsingissä, Savonlinnassa ja Kolilla ja yhteiset lenkit ovat antaneet reissuille jopa pienen lisäsäväyksen, kun on lenkeillä päässyt lähelle luontoa ja tutustua kaupunkeihin uusista näkökulmista. Silti on hurviteltu Linnanmäellä, tutustuttu Runebergin taloon Porvoossa, seurattu oopperaa ja ihailtu nähtävyyksiä.

IMG_9004

Lomat on kuitenkin nyt loppu ja saa nähdä, mitä arki tuo tullessaan. Haasteellisin aikataulutus harjoitusohjelmassa tähän mennessä koskee kuluvaa viikonloppua ja eritoten huomista sunnuntaita. Silloin olisi vuorossa kahden tunnin pitkä lenkki sekä Terwaturnaus Oulussa, jonne lähtö on 8.30 ja paluu ehkä klo 18. Saapa nähdä, mistä löydetään tunnit huomiseen päivään.

Enpä malta olla mainitsematta, että tämänpäiväisessä 3×2000 vetotreenissä juoksin kaikki vedot alle 5.30 vauhtia! Olen tyytyväinen ja voit kuvitella ääneeni nyt vakaata päättäväisyyttä marinan sijasta, kun totean:

”Yhteinen vauhti”

 

 

 

Testissä

DSC_0181

Valojäniksen tahtiin ©Päivi Kippola

Valmennus on alkanut!

Se taisi olla keväällä, yksi niistä kerroista, kun lenkillä haaveilimme ja leikittelimme ajatuksella, että molemmat tai jompi kumpi meistä osallistuisi  yksilöllisesti räätälöityyn maratonohjelmaan. Ja nyt se on tässä! Kuntotesti oli valmennuksen ensimmäinen harjoitus.

 

Samaan aikaan ajatus tavoitteellisesta valmennusohjelmasta sekä arvelutti, että houkutti. Pelkona oli, että yksilöllinen harjoitusohjelma söisi yhteisen harrastuksen luonnetta, kun tähän asti olemme juosseet elämän ehdoin ja enemmän tai vähemmän fiilispohjalta. Samalla kutkutti ajatus siitä, millaisia tuloksia valmennuksesta voisi olla, kun harjoitteluun saisi uutta näkökulmaa ja terävyyttä. Valmennuksessa olisi kiva olla, vaikka se ei mitään huikeita tuloksia toisikaan. Tosin ei mitään tuloksiakaan vastaan olisi.

Aika pian tuon keskustelun jälkeen Ontrailin Facebook-ryhmässä kyseltiin maratonvalmennuksesta kiinnostuneita. On helppoa arvata, että olin yksi sellainen ja osoitin kiinnostukseni. Positiiviseksi yllätyksekseni tämä johti siihen, että minut arvottiin mukaan valmennukseen. Valmentajanani toimii Pasi Päällysaho. Kesän ison haasteen eli NUTS Pallaksen jälkeen palauduin kaksi viikkoa, jonka jälkeen pääsin aloittamaan valmennettavana olemisen maratoonarin tasotestillä.

Sunnuntaina aamulla lähdimme koko perheellä kohti Helsinkiä, jossa testi pidettiin. Lähdimme aamusta, koska halusimme matkustaa kiireettömään tahtiin ja kuitenkin olla perillä riittävän aikaisin, jotta saisin hyvät yöunet ennen aamuista testiä. Hyvin suunniteltu oli vain puoliksi tehty, sillä en jännitykseltäni oikein saanut illalla unta. Herätys oli aamulla klo 6:00, halusimme aamiaiselle heti 6:30, jottei tulisi liian kiire. Tapaaminen Pasin kanssa oli sovittu Liikuntamyllyn aulaan klo 8:30. Tässä kohtaa suunnittelu oli toiminut. Ehdimme yhtä aikaisempaan raitiovaunuun kuin oli tarve ja sitä myöten myös yhtä aikaisempaan metroon. Olimme siis paikalla hyvissä ajoin ja Pasinkin saavuttua jo ennen puolta pääsimme aloittamaan testin hieman sovittua aiemmin. Tämä oli hyvä, sillä jännitys vain lisääntyi aamun kuluessa ja teki malttamattomaksi päästä juoksemaan. Lisäksi Liikuntamyllyssä oli alkamassa EasySport teemaviikko, jonka vuoksi radalta tuli olla pois klo 10 mennessä.

Testin toteutus

Testissä juostiin 6 x 2000 metriä 40 sekunnin palautuksilla. Ennen testiä ja jokaisen vedon jälkeen ilmoitin sykkeen Pasille ja hän mittasi minulta laktaatit. Lepolaktaatin mittaus poisti minulta yhden jännityksen aiheen, eli ilmaisi minun olevan palautunut Pallaksen seikkailusta. Toki pari edellisellä viikolla juoksemaani kevyttä hölkkää olivat siihen suuntaan viitanneetkin, mutta ensimmäisen ultran jälkeen en ollut asiasta millään muotoa varma, eihän minulla ollut ajallisesti likimainkaan noin pitkistä suorituksista kokemuksia. Myös Pasi myönsi pohtineensa, olenko ehtinyt täysin palautua. Onneksi olin.

Sitten päästiin itse asiaan. Pasi oli antamieni ennakkotietojen perusteella määritellyt jokaiselle kaksitonniselle vauhdit, joita seurasin radan vierellä vilkkuvien valojen avustamana. Ensimmäinen pätkä juostiin verryttelyvauhtia, muistaakseni n. 6:30 min/km. (Sanoihan Pasi ne tarkatkin vauhdit, mutta jännitys ja keskittyminen veivät ne mielestäni saman tien.) Se olikin hyvä, sillä niin sain totutella valojänikseen ja myös Liikuntamyllyn rataan. Minulla on aika vähän kokemusta ratajuoksusta ja erityisesti 200 metrin sisäradan jyrkät ja kaltevat kaarteet hieman oudoksuttivat aluksi. Varsinkin hitaassa vauhdissa tuntui haasteelliselta löytää hyvää juoksuasentoa.

DSC_0259

Toisella pätkällä vauhtia nostettiin n. minuutilla/km ja kolmannella juostiin jo hieman yli 5 min/km, jossa arvioitiin ns. maratonkynnykseni olevan. Sitä tässä testissä oikeastaan haettiinkin. Saan toki tietooni sykealueeni sekä aerobisen ja anaerobisen kynnykseni, mutta päätavoitteena oli löytää maratonkynnys, syke jossa laktaattien muodostuminen on sopivalla tasolla maratonin juoksemista ajatellen. Kolme viimeistä pätkää juostiin alle 5 min/km nopeimman ollessa n. 4:30 min/km. Sen oli tarkoitus olla vauhti, joka ei ole vielä maksiminopeus mutta kuitenkin sellainen, jossa joutuu jo tekemään vähän töitä vauhdin säilyttämiseen. Sitä se sitten olikin. Ei voi kuin ihmetellä Pasin ja hänen yhteistyökumppaninsa Jari Rostin (joka ei itse testiin päässyt paikalle) ammattitaitoa. Näkemättä minua tai juoksuani kertaakaan he parin taustatiedon perusteella määrittivät testiini vauhdit, joissa sekä syke että laktaatit nousivat tasaista vauhtia, kuten pitikin.

Itse testitilanteesta voin sanoa, että se oli erittäin mukava ja miellyttävä. Olin innoissani tästä mahdollisuudesta jo etukäteen ja myös jännitti. Pasin ammattimainen toiminta oli omiaan toisaalta rauhoittamaan ja toisaalta tsemppaamaan. Joka tapauksessa pääsin tekemään testin hyvällä ja rauhallisella, mutta samaan aikaan näytönhaluisella mielellä.

Perheen mukanaolo oli myös merkittävä asia. On etuoikeutettu olo, kun joku on kiinnostunut omasta harrastuksesta ja on valmis lähtemään satojen kilometrien päähän seuraamaan, kannustamaan ja kuvaamaan. Tämäkin postaus olisi kuvaton ilman Päiviä, vaikka hän onkin ainoa jota kuvissa ei näy. Tyttären vilpittömät ja innokkaat kannustushuudot saivat askeleet tuntumaan kevyemmiltä. Sokerina pohjalla poikani juoksi viimeisen vedon viimeisen loppusuoran rinnallani maaliin. 60 kierrosta samaa rataa ympäri n. tunnin aikana voisi tuntua tylsältä ja puuduttavalta ajatukselta. Tällaisen kannustuksen kohteena se ei ollut sitä lainkaan.

DSC_0288

© Päivi Kippola

Mukavana lisänä testiä tuli seuraamaan myös Nina, joka on toinen valmennukseen samassa yhteydessä arvottu. Nina aloitti valmennuksen muutamaa viikkoa aiemmin ja on ollut mukava seurata hänen harjoitteluaan esim. hänen bloginsa kautta. Emme olleet aiemmin tavanneet, mutta oli kiva kun nimi sai kasvot. Olemmehan samassa tilanteessa tällä hetkellä.

 

Testin tarkemmista tuloksista ja analyysistä kirjoittelen myöhemmin niiden valmistuttua.

Kun työt on tehty

IMG_7679

Deep Breaths ©Päivi Kippola

 

Menossa on viimeinen viikko ennen Hetta-Pallaksen tunturiultraa. Nyt vaaditaan malttia ja harjoitteluksi riittää leppoinen vireen ylläpito. Päivän kevyen harjoituksen teimme lasten harrastusten lomassa. Pyöräilimme urheilukentälle lasten urheilukouluun ja me aikuiset hölkkäsimme (4km perusharjoitus), verryttelimme ja venyttelimme juoksuradalla urheilukoulun ajan. Olemme saaneet seuraksemme kentän laidalta liikkumaan myös muita urheilukoululaisten vanhempia ja se ilahduttaa.

Kotiin pyöräiltyämme söimme kasvispastaa ja muutoinkin riisit, pastat, leivät, puurot ja myslit kuuluvat nyt tehostetusti ruokalistallemme. Nestetankkausta emme ole vielä aloittaneet, mutta huomisesta alkaen juomapullot kulkevat mukanamme koko päivän. Laimeat marja- ja hedelmämehut lievästi Maltolla höystettynä riittävät ainakin allekirjoittaneelle.

Illan jalkapallotreenihöntsäily täytti toisen kevyen virittelyliikkumisen tehtävän tälle päivälle. Isä ja poika kulkivat pyörällä pelikentälle, toinen valmentamaan, toinen harjoittelemaan. Tosin pojan piti päästä kentälle jo tuntia ennen treenien alkamista ihan vain potkimaan palloa, ja tietysti myös treenien jälkeen piti pelailla vielä puoli tuntia joukkuekavereiden ja kentän vieressä olevan vastaanottokeskuksen poikien kanssa. Peli sujui hyvin, koska kaikki puhuivat sujuvasti jalkapalloa.  Aikuiset ihmettelevät toisinaan, että miten järjestää lapsille kolme tuntia hengästyttävää liikuntaa päivässä. Tänään taas tuntui siltä, että lapsille se aika ei edes riitä. Anna vain pallo, ja heitä saa houkutella kotiin.

Äiti ja tytär tulivat pelikentälle myöhemmin. Tytär pyörällä ja äiti hölkytellen. Aurinko paistoi vihdoin jälleen. Ihanaa olla matkan tässä vaiheessa. On mitä odottaa!

Tehoa viikkoon

27.6.-3.7.

Ensimmäinen kesäloman viikko, jolloin ei ollut reissua tai muuta aikatauluihin merkittävästi vaikuttavaa. Tämä on toki suhteellinen käsite. Tässä aktiivisessa elämänvaiheessa ns. perusviikkoonkin mahtuu vaikkapa nyt kesällä maanantaisin molempien lasten urheilukoulut sekä Konstan ja minun futistreenit, tiistaisin yleisurheilun viikkokisat molemmilla lapsilla, keskiviikkoisin samat jutut kuin maanantaisin, torstaisin Hillan futistreenit jne. Voisi sanoa, että aika paljon on asioita jotka vaikuttavat aikatauluihin. Eikä mistään kyllä haluaisi luopua.
Joka tapauksessa oli sellainen viikko, ettei ollut mitään erityistä kaiken normaalin erityisen lisäksi. Koska samaan aikaan oli myös viimeinen viikko, jolloin uskalsi rasittaa itseään hieman enemmän ajatellen valmistautumista ultranoviisina kohti NUTS Pallasta, päätimme yrittää juosta tällä viikolla normaalia enemmän. Tavoitteeksi otimme 100 km, jonka olimme saavuttaneet kerran aiemmin kesällä 2015.

Kävimme koko perheen lenkillä 26.6. ja suunnitelmana oli, että lauantaina 2.7. juostavan Raahe Trail Runin aikana tuo 100 km sitten täyttyisi. Viikko lähti liikkeelle ihan kohtuullisesti, lenkkien pituudet vaihtelivat hieman yli 5 kilometristä n. 14 kilometriin. Välillä juostiin kevyt aamuhölkkä lähirantoja kiertäen ja sitten illalla n. 10 kilometriä, välillä yksi lenkki päivässä. Keskiviikkona 29.6. olimme jo lähdössä polkupitkikselle, ajatuksena kiertää lauantain kisareitti vielä kerran. Konsta oli seurakunnan leirillä ja Hillalle oli järjestetty hoitopaikka mummulla ja vaarilla. Olimme jo juoksuvaatteet päällä ja juomapullot täytettynä eteisessä lähdössä, kun muistin että minulla oli alkamassa parturiaika n. 10 minuutin kuluttua. Todella nopea suunnitelman muutos; soitto mummulle voidaanko siirtää hoitoonvientiä tunnilla, samalla miettiminen ehditäänkö iltapäivän urheilukouluun jos juoksemme suunnitellun lenkin. Päätimme yrittää, kun lapsenhoito järjestyi ehdotetuin muutoksin. Näin sitten toimittiin, mutta metsässä tuli vastaan vielä yksi yllätys, jonka ei olisi kyllä pitänyt mikään yllätys olla. Hyttysiä oli aivan järjetön määrä. Siis oikeasti VALTAVASTI. Kumpikin koko ikämme metsissä kulkeneina olemme kyllä näihin verenimijöihin tottuneet, mutta en oikeasti muista, milloin olisin nähnyt vastaavaa määrää. Ja harrastelijamaisesti emme olleet varanneet mitään myrkkyä mukaan. Mahtoi olla koominen näky, kun juoksimme pitkin polkuja käsillä koko ajan joka suuntaan huitoen. Osin hyttysten vuoksi, osin aikataulusyistä muutimme kesken lenkin suunnitelmaa ja juoksimme n. 14 km suunnitellun 21 km:n sijaan.

Myös Raahe Trail Runin suhteen piti vähän soveltaa. Päätimme kokeilla sellaista ”Oman elämämme Dean Karnazes” -tyyppistä ratkaisua, että juoksemme alkuverkkana kisapaikalle, sitten itse kisan ja vielä loppuverkkana kotiin. Toki meillä oli kisapaikka aika lähellä, emmekä aikoneetkaan juosta kisaa kisana vaan pitkänä lenkkinä. Tämä siksi, että normaalia suuremmat viikkokilometrit tuntuivat jo jaloissa ja toisaalta emme halunneet mitään maksimiharjoitusta näin lähellä Pallasta. Minimoidaksemme lastenhoidon tarpeen toimimme seuraavasti: aamulla vein automme lainaan mummulle ja vaarille, me juoksimme ja lapset pyöräilivät kisapaikalle (5,8 km), mummu haki lapset sieltä hoitoon ja me starttasimme 21 kilometrin matkalle, muutama kilometri ennen maalia soitimme arvioidun maaliintuloajan ja mummu tuli lasten kanssa takaisin kisapaikalle, jonka jälkeen kotimatka samalla tavalla kuin menomatkakin. Minä koukkasin vielä hakemaan auton takaisin. Hieman vaati säätämistä, mutta onnistui ja kannatti. 100 km sunnuntaista alkaen täyttyi kisan loppumetreillä. Tosin palauttelutarkoituksessa ja osin turhamaisuuttakin kävimme vielä seuraavana päivänä lyhyellä hölkällä, jotta se 100 km täyttyi myös kalenteriviikon aikana.

Tehokas viikko toi paljon itseluottamusta Pallasta ajatellen. Jalat tuntui moneen kertaan väsyneiltä, mutta vertyivät aina lenkin kuluessa. Oli rohkaisevaa huomata, että väsyneenäkin matka etenee ja maisema vaihtuu. Eihän menossa toki mitään lennokkuutta ollut, mutta sitä ei kyllä haettukaan eikä haeta Pallaksellakaan.

Kohti kisapaikkaa © Päivi Kippola