Ennätys ja miten siihen tultiin

Lauantai 22.10. Totuuden hetki. Mitä silloin tapahtui? Ja miksi? Seuraavassa hieman tuntemuksia kisasta ja pohdintoja projektin varrelta.

Ennen kisaa

Kisapäivän aamusta oli tarkoitus tehdä mahdollisimman kiireetön. Olimme edellisenä päivänä lähteneet töiden jälkeen kohti Turkua ja perille saavuttiin ihan kohtuulliseen aikaan. Valot sammutin hotellihuoneesta n. klo 23.10, mitä voi pitää varsin hyvänä nukkumaanmenoaikana. Jännitys oli hiipinyt mieleen jo kovastikin ajomatkan aikana, mutta yllättävänkin nopeasti sain unen päästä kiinni. Näin heräsin aamulla hyvissä ajoin ja yllättävänkin virkeänä. Muu perhe osoitti heti sitoutumista yhteiseen projektiimme ja aamupalalle päästiin jopa ennen itselleni asettamaani deadlinea. Hotelliaamupala sopii kisapäivän avaavaksi ateriaksi varsin hyvin, joten sain aamulle hyvän startin. Lasten aikaa leikkipaikalla piti hieman rajoittaa, mutta he tyytyivät lupaukseen että seuraavana päivänä ehtii leikkimään enemmän. Siispä siirryimme huoneeseen pukemaan kisa- ja kannustusvarustusta ylle, edelleen aikataulussa.
Kisapaikalle oli n. 10 minuutin ajomatka ja pysäköintipaikkakin löytyi helposti. Sitten vain hakemaan juoksunumeroa ja verkkaamaan. Ensimmäiset tutut tulivat vastaan jo tässä vaiheessa, mutta minusta ei ollut pidempiin juttutuokioihin. Ajatukset oli jo vahvasti tulevassa kisassa, joten lyhyiden kuulumisten vaihdon jälkeen lähdin verkkaamaan. Tuuli oli kova ja kylmä, joten pidin verkkailun ajan aika paljon vaatetta yllä. En halunnut palella enempää kuin oli pakko. Jännityksissäni kävin vielä kisatoimistolta kyselemässä lähtöpaikan sijaintia. Ystävällisesti ja jännittäjää ymmärtäen he siellä minua auttoivatkin. Lähtöalueelle siirryttyäni vähensin jo hieman vaatetusta ja lämpimikseni hölkkäilin n. 30 metrin matkaa edestakaisin. Sitten tuli kuulutus, että lähtöön on kaksi minuuuttia. Siinä vaiheessa jätin vielä viimeisenkin lämmikkeeni fleecetakin vaimolle ja siirryin muiden mukaan odottamaan varsinaiselle lähtöviivalle pääsyä. Starttihan oli ajoradalta, johon siirryttiin viereiseltä parkkipaikalta vasta juuri ennen starttia. Juuri ennen viivalle pääsyä huomasin Pasin etsivän katseellaan jotain ja tajusin sen olevan minä. Häneltä sain vielä nopeat tsemppaukset ja sitten viivalle. Oli hienoa, että Pasi tuli paikan päälle katsomaan, miten valmennettava suoriutuu.

Ja sitten matkaan

dsc_1014

© Päivi Kippola

Viivalla tuntui tuulevan vielä kovempaa kuin verkatessa. Toimitsijat tsemppasivat kertomalla kyseessä olevan reitin ainoa vastatuulikohta. Tätä hieman hymähdellen epäilin, mutta jätin tuulesta murehtimisen sikseen. Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta vaikuttaa. Lähtö tapahtui onneksi nopeasti ja pääsin hyvin matkaan. Pienemmän juoksutapahtuman etuja on se, että lähdössä ei ole kohtuutonta tungosta ja pääsee heti juoksemaan omaa vauhtiaan. Kellokin lähti tällä kertaa käyntiin ilman ongelmia, edellisen kesän Helsinki City Marathonilla olin onnistunut jotenkin sössimään käynnistämisen ja siksi olin koko matkan hieman epätietoinen kuluneesta ajasta. Nyt siis ei tätä ongelmaa.
Alkuun kierrettiin pieni kierros, jotta maratoniin vaadittava matka täyttyisi. ”Sakkokierroksen” lisäksi oli siis edessä neljä reilun 10 kilometrin mittaista kierrosta. Juoksu tuntui alusta asti hyvältä, verryttely oli siis ollut riittävä.

ksm2016-415

Alun tasauskierroksen jälkeen itse matkaan. © Jari Tomppo

Olin etukäteen jännittänyt aika paljon sitä, joudunko juoksemaan yksin. Kokemukset maratoneilta olivat isommista kaupunkimaratoneista, joissa on ollut koko ajan muita juoksijoita ympärillä. Ainoastaan Riikassa 2014 oli ollut lyhyitä jaksoja, jolloin emme vaimon kanssa nähneet muita juoksijoita. Kaarinassa oli n. 700 juoksijaa, joista maratonilla käsittääkseni vajaa 150. Näytti siis varsin todennäköiseltä, että osa matkasta tulisi taitettavaksi yksin. Parin kilometrin kohdalla vierelle ilmestyi hyväkuntoisen näköinen herrasmies, joka kyseli suunnitelmistani vauhdin suhteen. Kerroin, että 4:30 min/km vauhdilla oli tarkoitus aloittaa ja viiden kilometrin jälkeen sitten katsoisin, onko mahdollisuutta kiristää. Tämä kuulosti ilmeisesti hyvältä, koska tätä vauhtia lähdimme sitten yhdessä etenemään. Itse asiassa juoksimme yhdessä n. 27 kilometrin kohdalle ja jo toisen kierroksen alkupuolella seuraamme oli liittynyt kolme muutakin juoksijaa. Porukassa juoksemisella oli itselleni iso merkitys, jos joku tunnistaa juosseensa seurassani, niin iso kiitos!
Ensimmäiset kaksi kierrosta sujuivat oikein mukavasti, juoksu kulki ja porukassa heitelty huumori kevensi myös vastatuuliosuuksia. Tuuli kieltämättä aiheutti hieman huolta, sillä se tuntui edelleen kovenevan. Ryhmässä juokseminen tuntui kuitenkin antavan toivoa siihenkin, koska pystyimme hieman vetämään letkaa vuoroissa. Puolimatkassa arvioin, etten ollut pystynyt nostamaan vauhtia ihan niin paljoa kuin olisin halunnut, mutta hieman kuitenkin. Pasi päivysti kierroksen loppupuolella ja perhe pariasataa metriä myöhemmin, hieman ennen maalialuetta. Kumpienkin näkeminen toi joka kierroksella uutta voimaa ja ylpeänä reippaista kannustajistani kävin heittämässä perheelle läpsyt aina heidät ohittaessani.

Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä suunnittelin, että vastatuuliosuuden jälkeen yritän kierroksen lopun myötätuulissa nostaa hieman vauhtia. Toivoin, että joku viiden hengen ryhmästämme lähtisi samaan vauhtiin mukaan, jotta saisimme juosta viimeisen vastatuuliosuuden yhdessä. Vastatuuliosuus menikin ilman ongelmia ja muutaman sadan metrin sivutuuleen juostavalla osuudella keräilin mielessäni voimia. Sitten tuli yllättävä mutka matkaan; vasemmasta jalastani aukesi kengännauha. Hetken mietin, että jatkan vain juoksua. Sitten päätin, että nauha on pakko sitoa, koska matkaa on vielä lähes 15 kilometriä. Näin ollen minun oli pysähdyttävä sitomaan nauha, mikä ei muuten ole kylmillä käsillä mikään helppo tehtävä. Kuten ei sieltä polviltaan nouseminen ja uudelleen matkavauhtiin kiihdyttäminenkään. Siinä suli vauhdinnostosuunnitelmani. Eroa tuli sen verran, että vaikka jätin 28 kilometrin kohdalla olleen huoltopisteen tarjoilut käyttämättä ja vaikka näköyhteys edellä meneviin säilyi koko ajan, en pystynyt niin paljoa vauhtia kiristämään, että olisin edellämeneviä tavoittanut. En osaa sanoa, hapottiko ylimääräinen kiihdytys niin paljon vai oliko suunnitelmani vauhdin kiristämisestä ollut pelkkää toiveajattelua. Joka tapauksessa tästä kaikesta seurasi, että jouduin viimeisen kierroksen vastatuuliin yksin. Pasi tsemppasi vielä kolmannen kierroksen lopussa, että juokse muu ryhmä kiinni, hyvin menee, mutta siihen en uskaltanut lähteä. Vaimolle sanoin, että painaa jo jaloissa, en uskalla höntyillä. Viimeisen kierroksen alku olikin sitten lähinnä selviytymistä, tuuli jatkoi yltymistään ja yksin juostessa ei lepohetkiä saanut. Tässä vaiheessa vaihdoin kellon näkymää niin, että näin käytetyn kokonaisajan. Mieltä hieman masensi huomata, että 3:15 alitus on karannut, mutta siinä vaiheessa päätin, että myötätuuleen päästyäni nostan vauhtia, tuntui miltä tuntui. Viimeisellä huoltopaikalla otin mukillisen urheilujuomaa (oli muuten hyytävän kylmää jo siinä vaiheessa) ja sen juodakseni muutaman kävelyaskeleen ja sitten annoin mennä. Ja kyllähän siinä jonkinlaisen noston sai aikaiseksi. Ainakin sen verran, ettei lopussa kukaan mennyt ohitseni ja itse asiassa pystyin itse kuittaamaan yhden selän, joka kuului alkumatkan juoksuseuralaiselleni, joka maalissa paljastui M55 sarjan kakkoseksi.

img_2637

Maalisuoralla. © Aki Sahlström

Maaliin ehdin ajassa 3:16:50, mikä on uusi ennätys n. 13-15 minuutin parannuksella, riippuu pitääkö aiempana ennätyksenä HCM 2015 brutto-vai nettoaikaa. Tulos oli joka tapauksessa hyvä, vaikka täytyy myöntää että lopputestin ja sen mukaisen ennusteen perusteella lähdin hakemaan vielä hieman parempaa. Ennuste oli hieman yli 3:05 ja siihen olin toivonut pystyväni. Pettynyt en osannut maalissakaan olla, kyllä kannustusjoukkoni tekivät heti selväksi, että pitivät suoritusta hienona. Tankattuani hieman energiaa maalialueella (oli muuten hyvät tarjoilut, erityisesti lämmin mehu, kiitos järjestäjille!) ja puettuani lämmintä päälle vaihdoimme Pasin kanssa hieman ajatuksia juoksusta ja koko projektista. Hän oli ehtinyt jutella yhden kokeneen juoksukaverinsa kanssa, joka oli todennut tuulen vieneen vähintään 10 minuuttia loppuajasta. Ennuste ei siis ollut tuulesta temmattu ja uskon, että se olisi minulta ollut juostavissa paremmissa olosuhteissa. Tällä kertaa ei ollut ja se jättää hyvällä tavalla nälkää tuleville juoksuille.

Koko projektista

Ohjelman aikana juoksin yhteensä 636,315 kilometriä ja käytin niihin sekä muutamaan kotikuntopiiriin aikaa 63 tuntia 40 minuuttia ja 38 sekuntia. Määrät ovat kohtuullisen isoja, mutta voin sanoa, etteivät ne näin jälkikäteen eikä edes ohjelman aikana tuntuneet kohtuuttomilta. Olin heti projektin alusta asti äärimmäisen motivoitunut harjoittelemaan Pasin antamien ohjeiden mukaisesti. Motivaatiota vain lisäsi se, että huomasi kuntonsa paranevan. Jos nyt jälkikäteen yrittäisi listata plussia ja miinuksia, niin miinuksista voin rehellisesti sanoa, etten keksi yhtään. Toki harjoitusmäärien lisääntyminen toi ajoittain haasteita arjen aikatauluttamiseen, mutta ei kertaakaan ylitsepääsemättömiä. Tässä mielestäni oli ratkaisevassa asemassa kaksi asiaa. Ensinnäkin lenkkien kesto. Pitkiä lenkkejä (yleensä 1/viikko) lukuunottamatta kesto oli yleensä 45-60 minuuttia. Tuollaisen ujuttaminen aikatauluihin on varsin kohtuullisilla joustoilla tehtävissä. Toiseksi meillä oli vaimon kanssa etukäteen mietittynä asioiden marssijärjestys. Työaikataulujen niin mahdollistaessa tein lenkkini aamupäivällä, jolloin juoksu ei vienyt perheen yhteistä aikaa. Jos aamulla juokseminen ei onnistunut, menin lenkille vasta myöhemmin illalla, kun olimme saaneet lapset nukkumaan tai ainakin nukkumavalmiuteen. Toki teimme näiden kahden vaihtoehdon lisäksi paljon lenkkejä yhdessä, koko perheellä tai kaksin. Joka tapauksessa aikataulutus onnistui yllättävän kivuttomasti. Suunnitelmallisuus korvasi lisääntyneen määrän tuomat haasteet.
Plussia voisin luetella loputtomiin: huimasti parantunut juoksukunto, entisestään lisääntynyt motivaatio harjoitella, uusien unelmien syntyminen kehityksen myötä. Siinä vain muutama, joskin merkittävä. Lisäksi suunnitelmallisuus vaikutti suorittamisen laatuun myös niillä lenkeillä, kun jalat tuntuivat raskailta tai happi ei kulkenut totutusti. Tuntemusten mukaan juostessa olisin varmasti ainakin muutaman kerran juossut kevyemmän lenkin kuin ohjelmassa oli ilman ohjelman tuomaa painetta. Toki usein on järkevääkin kuunnella tuntemuksia. Silti seison vahvasti tämän Pasin minulle tekemän ohjelman takana. Jalat painoivat välillä, mutta kertaakaan ei ollut sellainen olo, että paikat olisivat hajoamassa. Toki tein venyttelytkin hyvin tunnollisesti joka harjoituksen jälkeen, mutta sen kai pitäisi olla itsestäänselvää muutenkin? (tässä kohdassa on tarkoitus näkyä hiven itseironiaa) Siitä olen joka tapauksessa varma, että tunnollinen ohjelmassa pysyminen toi paremmat tulokset, kuin oman kehon yliherkkä kuunteleminen niillä raskaammalta tuntuneilla lenkeillä. Joskus pitää uskaltaa myös harjoitella kovempaa kuin on tottunut, jotta kehitystä voisi tapahtua.

Koko projektin onnistumisesta minun täytyy kiittää kahta tahoa. Ensinnäkin tähän olisi ollut täysin mahdotonta lähteä ilman perheen tukea. Päivi sanoi heti, kun kerroin koko mahdollisuudesta edes hakea mukaan valmennukseen, että ”anna mennä!”. Ja tarkoitti sitä. Koko ajan sain kotoa varauksettoman tuen harjoittelemiseen ja bonuksena vertaistuen yhteisten lenkkien ja niihin liittyvien pohdintojen muodossa. Jos jokainen huippu-urheilija tarvitsee taakseen huipputason tukijoukot, niin samoin tarvitsee myös urheilijaa leikkivä harrastelijakin. Siis huipputason, ei oman harrastelijan tasoiset tukijoukot. Toiseksi valmentajani Pasi oli huikea. Rauhoittava niinä hetkinä kuin tarvitsi, kannustava silloin kun oli sen aika ja ammattimainen koko ajan. Parempaa valmentajaa en olisi voinut toivoa.

”Ja se vei koko käden…”

Suunnitelmallinen harjoittelu voi olla vaarallista. Esimerkiksi sillä tavalla, että kehityksen tuodessa uusia haaveita, syntyy halua pyrkiä niitä haaveita kohti. Sellaisia haaveita, joista ei ole osannut aiemmin edes unelmoida. Voin tässä kohtaa paljastaa, että olemme jo Pasin kanssa käyneet keskusteluja ensi vuodesta ja alustavasti sopineet yhteistyön jatkumisesta. Silloin tavoitellaan ”isoa kalaa”. Siitä enemmän tuonnempana.

Uefan hommissa

Harrastuksen kautta voi joskus melkein kuin vahingossa päästä mukaan huikeisiin juttuihin. Sellaisiin, joihin ei olisi kuvitellutkaan pääsevänsä. Tänä syksynä olen ollut mukana jo parissakin sellaisessa. Viimeksi U17 EM-karsintaottelujen järjestelyissä.

 

Mistä kaikki minun näkökulmastani alkoi?

Kesällä olimme urheilukentällä koko perheellä. Olimme tosin montakin kertaa, mutta yksi kerta erottui muista. Lapsilla oli urheilukoulua ja me vanhemmat hölkkäilimme kevyesti rataa ympäri ja venyttelimme nurmikolla. Taisi olla menossa keventelyt NUTS Pallasta varten. Hölkkäillessäni näin, kuinka jalkapalloseuramme puheenjohtaja ja yksi toinen aktiivi kävelivät kentälle. Heillä oli seuranaan minulle siinä vaiheessa tuntematon mies, jolla oli iso laukku olallaan. Ajattelin, että seurasta ollaan tekemässä lehtijuttua tai jotain. Tosin paikallislehden toimittajaksikaan en tuota kolmatta miestä tunnistanut. Jatkoimme juoksua ja tulimme hieman lähemmäs kolmikkoa, jolloin seuran puheenjohtaja huikkasi käymään heidän luonaan. Jotta kuulisin ”mitä minunkin pääni menoksi on puuhattu”. Tullessani kolmikkoa lähemmäs tuli tuo kolmas mies hymyillen minua vastaan tervehtiäkseen ja esittäytyi. ”Ville Nylund, Palloliitosta”. No niinpäs olikin. Sama mies, jonka edesottamuksia HJK:n laitapakkina olin seurannut mm. kolmessa Mestarien liigan lohkovaiheen pelissä syksyllä 1998. Niissä ainoissa Suomessa pelatuissa lohkovaiheen pelissä ikinä. Ville ansaitsi silloin kunnioitukseni taistellessaan Kaiserslauternin, Benfican ja PSV Eindhovenin laitapelaajia vastaan. Ja nyt hän seisoi hymyillen edessäni  ja puristi kättäni. Taisin hieman jäätyä.

Sitten siirryttiin aiheeseen. Raahe oli saamassa järjestettäväkseen kaksi U17-ikäluokan EM-karsintaottelua ja menossa oli ottelupaikan tarkistaminen. Ja minun pääni menoksi oli suunniteltu pelaajien saattajien hankkiminen. Meidän joukkueen pelaajilla olisi siis kunnia taluttaa kentälle otteluiden pelaajat. Täytyy myöntää, etten meinannut malttaa odottaa illalla odottavia treenejä, jotta pääsisin kertomaan pelaajillemme ja heidän vanhemmilleen asiasta.

Ennakkovalmisteluja

Varsinainen työ alkoi sitten paljon myöhemmin. Uefa on tarkka siitä, että heidän tapahtumissaan asiat tapahtuvat järjestyksessä. Otteluihin tarvittiin saattajien lisäksi lipunkantajia, pallopoikia, paarinkantajia, kuuluttaja, järjestyksenvalvojia, lipunmyyjiä, kioskimyyjiä, VIP-tilat ja sinne tilaisuus ja paljon muuta. Työtä oli paljon, mutta onneksi oli tekijöitäkin. Jokainen hoiti oman osuutensa ja tarvittaessa pyydettiin ja annettiin apua toisilta. Saattajia lupautui joukkueestamme mukavasti, vaikka otteluajat olivat työssäkäyville vanhemmille haastavat: pe klo 14 ja ma klo 13. Minkäs teet, kun kentällä ei ole valaistusta? Muutaman saattajan verran jäi vajaaksi, mutta siinä tuli vuotta vanhempi ikäluokka apuun ja riittävä miehitys oli koossa.
Ennen ottelupäiviä kävimme vielä Oulussa katsomassa karsintaturnauksen avauspäivän ottelun Suomi-Ruotsi. Saamassa oppia ja varmaan vähän nostattamassa kisatunnelmaakin.

14463237_10154484261390053_4997260484314163284_n

Raatissa © Janne Kippola

Ensimmäinen ottelupäivä: Ruotsi – Bulgaria

Ottelupäivänä ilmassa oli jännitystä. Olin hoitanut oman osani, mutta tietysti jännitti tulevatko kaikki ilmoittautuneet paikalle. Edellisillan harjoituksiin oli suurin osa päässyt mukaan, mutta ei ihan kaikki. Luotin kyllä, että ilmoittautuneet haluavat tulla paikalle, mutta ainahan voi sattua sairastumisia. Kentälle mennessäni kuulin, että Uefan tapahtumavastaava on tarkka mies. Esimerkiksi kentän maalit eivät olleet Uefan vaatimusten mukaiset. Pelilupa saatiin, mutta samalla ilmoitettiin että maanantain toiseen peliin pitää jostain hommata mitat täyttävät maalit. Kaikki saatiin onneksi kuntoon ja saattajatkin tulivat paikalle hyvissä ajoin. Ilmassa oli nähtävissä jännitystä, kun 8-vuotiaat tytöt ja pojat odottivat omaa vuoroaan.

img_5436

FC Raahe 08 ja Ruotsi U17 lähdössä kentälle. © Janne Kippola

Konstan kommentit ensimmäisestä pelistä: ”Oli se kyllä aika hienoa saattaa maajoukkuepelaajia eka kertaa. Mun saatettava teki hienon vaparimaalin. Vitsailin pelin jälkeen, että annoin vinkkejä vapareista saattamisen aikana. Ruotsi voitti 3-1.”

Toinen ottelupäivä: Bulgaria – Suomi

Viikonlopun aikana seuran puheenjohtaja oli saanut jostain taiottua lainaksi mitat täyttävät maalit. Muutenkin toisena pelipäivänä osattiin jo huomioida Uefan toiveita paremmin, joten ei tarvinnut jännittää niin paljoa peliluvan saamista. Odotukset olivat muutenkin korkealla saada aikaan hieno tapahtuma. Suomen odotettiin kiinnostavan sen verran enemmän, että yleisöä tulisi paikalle enemmän. Lisäksi klo 13 alkamisaika mahdollisti paikallisten koulujen osallistumista paremmin kuin perjantain klo 14. Yleisöä olikin lopulta arviolta 600. Yhden alakoulun opettajat ja oppilaat olivat muodostaneet ison huutosakin, joka pitikin kiitettävästi tunnelmaa yllä ja loi mielikuvan isosta tapahtumasta. Sitähän se olikin, maaottelut Raahen kokoisessa kaupungissa ovat harvinaista herkkua lajissa kuin lajissa.
Saattajille oli luvassa hieman extraa perjantaihin verrattuna, kun Palloliitto toi heille Suomi-paidat käytettäväksi.

img_5442

Tuleva Huuhkaja? © Janne Kippola

Konstan kommentit Suomen pelistä: ”Saatoin Suomen numero 2:n kentälle. Suomi teki komean kulmapotkumaalin, joka haiskahti kyllä paitsiolta. Suomi voitti 1-0 ja pääsi jatkokarsintaan. Oli kivaa saattaa Suomen pelipaidassa. Me saattajat saatiin lahjaksi Suomi-pehmopallot ja seura hienon viirin.”

Kaiken kaikkiaan koko EM-karsintaturnaus oli hieno projekti, jossa oli etuoikeus olla mukana. En olisi ehkä koskaan päässyt tällä tavalla osallistumaan mihinkään vastaavaan, jos en olisi pari vuotta sitten lähtenyt mukaan valmentajaksi. Onneksi lähdin.

 

Testissä osa 2

Joku saattaa muistaa tai olla muista yhteyksistä saanut tietoonsa, että jännitin maratonvalmennuksen alkutestiä kovasti. Nyt voin kertoa, että tätä lopputestiä jännitin vielä enemmän.

Yhdeksän ja puoli viikkoa ohjattua treenausta. Viime torstaina koitti hetki, jolloin nähtäisiin mitä siinä on saatu aikaan. Monenlaiset ajatukset ja tunteet risteilivät pääni sisällä, kun koulutuspäivän päätteeksi pakkasin juoksukamat mukaani Sokos Hotel Presidentissä ja otin suunnaksi Liikuntamyllyn. Metromatkan aikana ehtii jännittää tulevaa yllättävän monesta näkökulmasta.

Ensinnäkin mietin, olenko liian väsynyt testattavaksi. Olo oli toki ihan virkeä, mutta olin herännyt aamulla klo 4, koska lentokenttätaksi tuli hakemaan kymmentä vaille viisi, jotta ehtisin aamulennolle ja sillä koulutukseen Helsinkiin. Olimme sopineet testin juuri tälle päivälle, koska olin muutenkin Helsingissä. Se tuntui järkevältä, mutta samalla pisti miettimään, onko testaaminen järkevää illalla, varhain aamulla alkaneen työpäivän jälkeen. Tämä jännitys vain lisääntyi lepolaktaatin mittauksen myötä. Tulos oli 1,7. Alkutestissä klo 8:30 aamulla se oli ollut 0,8. Älkää kysykö minulta, mitä nuo luvut tarkoittavat tarkemmin. Tiedän vain, että vähemmän on vähemmän.

Toiseksi en halunnut tuottaa pettymystä valmentajalle. Jotenkin koko tähän ohjelmaan pääseminen on koko ajan tuntunut ansaitsemattomalta. Minä tavallinen harrastelija jonkun oikean valmentajan valmennettavana. Olen mielestäni positiivinen luonne, mutta välillä puskee suomalainen negatiivisuus läpi. ”Kyllä tässä jossain vaiheessa väkisin tulee ilmi, ettei minusta ole juoksijaksi…” Voi olla, että osittain siitä syystä olen noudattanut ohjelmaa hyvinkin tunnollisesti. Ettei valmentaja vain joutuisi pettymään. Mutta ihan rehellinen ollakseni, kyllä tunnollinen treenaus on oikeasti ja lähes sataprosenttisesti johtunut siitä, että olen ollut järjettömän innostunut valmennettavana olosta. Joka tapauksessa tässä oli yksi jännityksen aihe: onko treenaus tuottanut toivottua tulosta.

Kolmanneksi puolivälin bloggauksessani olin maininnut ihmisten kiinnostuksen harjoitteluuni. Kiinnostusta on varmasti ollut omiaan lisäämään oman innostukseni aikaansaama valmius puhua ohjelmasta kaikkien kanssa, jotka vain ovat osoittaneet valmiutta kuunnella. Ja tietysti nyt tuntui olevan totuuden hetki. Pääsisinkö raportoimaan kiinnostuneille, että hyvin menee vai jotain muuta?

Neljänneksi mietin vielä omia odotuksiani. En oikein osannut tarkkaan arvioida kuntoni kehitystä. Miten olisin voinutkaan, nythän sitä mentiin testaamaan. Olin kyllä omista tuntemuksistani ja Polarini antamista faktoista päätellyt, että kunto on hyvä. Luultavasti parempi kuin koskaan. Mutta sen tarkempaa en osannut sanoa. Tietysti kunnon kohoaminen oli tuonut mukanaan myös toiveita ja haaveita. Nyt nähtäisiin, kuinka realistisia ne olivat olleet. Ja tietysti pelkäsin tässäkin kohtaa myös pettymystä. Jopa enemmän kuin kohdassa kaksi. Hallitsevana tässäkin oli kuitenkin positiivinen, malttamaton innostus. Faktoja kun on niin kiva saada tuntemuksiin perustuvien spekulointien tueksi.

Jotain muitakin jännitysmomentteja siinä Kamppi-Myllypuro -välillä ehti mielessä vilahtaa, mutta nämä olivat ne hallitsevimmat.

Testitilanne

Saavuin Liikuntamyllylle niin hyvissä ajoin, että oletin ettei Pasi olisi vielä paikalla. Vaihdoin kamat kaikessa rauhassa ja siirryin aulaan odottamaan. Kun Pasia ei alkanut näkymään, ehdin jo laittaa viestinkin, että pitikö meidän nähdä klo 19:30. Samalla kun viesti lähti liikenteeseen, näinkin Pasin porttien sisäpuolella. Sekaannus jäi siis pieneksi ja pääsimme itse asiaan. Pasi näytti minulle suunnittelemansa vauhdit, tarkoitus oli siis tälläkin kertaa juosta 6 x 2000 m 40 sekunnin palautuksilla. Pasilla oli myös mietittynä optiovauhti seitsemännelle vedolle, jos suunniteltu kuudennen vedon vauhti osoittautuisi liian hitaaksi, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä etteivät laktaatit nousisi vielä ”tarpeeksi”.

Laktaatit olivat tosiaan ennen testiä korkeammat kuin edellisellä kerralla ja se oli omiaan lisäämään jännitystäni. Pasi kommentoi vain rauhoittavasti, että ne laskee ekalla vedolla. Ajattelin, että valmentaja tietää asian varmasti minua paremmin ja mieli rauhoittui sen verran, että olin valmis aloittamaan. Ekan vedon vauhti oli 5:54 min/km, joka toimisi samalla verryttelynä. Juoksu tuntui kevyeltä ja ensimmäinen veto oli ohi melkein huomaamatta. Syke pysyi alhaalla ja laktaattikin oli laskenut, kuten Pasi oli ennustanutkin.

Toinen vetokin tuntui helpolta (vauhti 5:01), mutta sen maalissa syke oli yllättävän korkealla. Pieni huoli nousi taas pintaan, mutta sitä ei ehtinyt jäädä murehtimaan koska oli aika mennä taas. 40 sekuntia on lyhyt aika. Ehdin sykkeen nousua sen verran ääneen ihmetellä, että Pasi varmaankin huomasi asian huolestuttavan minua. Laktaattilukemaa en ehtinyt kuulla ennen seuraavaa vetoa (ei sitä ehtinyt muidenkaan vetojen välissä), mutta tietysti oletin sen seuraavan sykettä. 200 metrin kierroksen ajan ehdin asiaa huolehtia, mutta kierroksen täyttyessä Pasi sanoi laktaatteja muodostuvan juuri sopivasti. Sykkeistä ei puhuttu, mutta rivien välistä olin kuulevinani, ettei niistä tarvitse stressata, testi menee hyvin. Olen uskonut valmentajan sanaan koko harjoitusohjelman ajan ja niin uskoin nytkin, eihän ollut mitään syytä olla uskomatta. Uskolle oli kaikki perusteet, kolmannen vedon jälkeen syke oli noussut huomattavasti maltillisemmin.

Vedot 4-6 menivät hyvillä tuntemuksilla. Vauhtia lisättiin tasaisesti ja se tuntui itse asiassa koko ajan helpommalta. Kovemmassa vauhdissa oli jotenkin helpompi rytmittää askelta valojäniksen tahtiin. Kuudennen vedon lähestyessä loppuaan Pasi kysyi miltä tuntuu, juostaanko se optiovetokin? Pikainen harkinta: juoksu tuntuu hyvältä, ei missään nimessä liian raskaalta ja toisaalta Pasi ei varmaan kysyisi tuota, jos vaikkapa laktaatit olisivat jo niin korkeat ettei ylimääräiselle vedolle ole perustetta. Niinpä sanoin, että juostaan vaan. Veto numero 7 mentiin sitten 4:01 min/km. Olin omassa vetotreenissä muutamaa viikkoa aiemmin juossut yhden kaksitonnisen hieman tuota kovempaa, mutta siinä alla oli vain kolme vetoa, nyt kuusi. Lisäksi se treeneissä tehty veto oli tuntunut aika raskaalta. Tietenkään treenejä ei voi oikein vertailla keskenään, päivät ja vireystilat on niin erilaisia. Mutta yllätyin silti, että tuo seitsemäskin tuli ilman väkinäistä puristamista. Jalka liikkui kohtuullisen helposti ja valot vilkkui tasaisesti niissä kohdin kuin pitikin.

Testin tuloksesta

fullsizerender-4

Siinä testin tuloksia numeroina. Vasemmalla 6.10 tulokset, suluissa 1.8. tulokset. Ensimmäinen lukema vauhti, toinen laktaatit, kolmas syke.

Kuten jo mainitsin, tiesin kyllä että kunto on kohentunut. Olin aika varma, että kohennusta oli tapahtunut merkittävästi. Silti täytyy sanoa, että Pasin ensimmäinen kommentti yllätti ja pelkästään positiivisesti. ”Oot Janne ***** kovassa kunnossa!” Jokainen saa itse päättää, minkä sanan kuvittelee tuohon tähtien paikalle, itse en lähde sitä tässä toistamaan 😉
Työ on siis kantanut hedelmää. Tällainen perushyvän pohjakunnon omaava harrastelija voi oikealla ohjauksella saada aikaan merkittävää kehitystä lyhyessäkin ajassa. Joku on saattanut esim. OnTrailissa nähdäkin testin antaman maratonajan ennusteen. Pidän sen tässä vielä salaisuutena, mutta sen voin sanoa että merkittävä parannus ennätykseen tulee, jos pääsen lähellekään ennustetta. Olen tuota ennustetta nyt viikon päivät ehtinyt makustella ja huomannut sellaisen asian, joka oli tosin taustalla ajatuksissani jo aiemmin. On hienoa, jos pääsen tavoitteeseeni ja haluaisin sen tehdä jo sen vuoksi, että kokisin niin palkitsevani Pasin erinomaisesta valmennuksesta. Mutta silti huomaan koko ajan enemmän ajattelevani, että itselleni tuo testitulos on niin suuri palkinto, ettei itse maratonin tuloksella tunnu juuri nyt olevan niin suurta väliä. Kisa on aina vain yksi kisa. Näin syksyllä sääolot voivat vaihdella liki täydellisestä katastrofaaliseen. Maratonin mittaisella matkalla ehtii ottaa sellaisen määrän askelia, että jalkavaivat ovat mahdollisia. Ja ehtiihän tässä ennen ensi viikon lauantaita vielä sairastuakin. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja pääsen mittaamaan tämänhetkisen kuntoni ja tasoni. Jos en, ei tämä harjoittelu hukkaan ole mennyt. Tiedän olevani elämäni kunnossa ja kisoja tulee aina uusia.

Puolivälissä ja vähän yli

Pian 7 viikkoa olen saanut leikkiä urheilijan elämää. Käytän sanaa leikki kahdesta syystä. Ensinnäkin leikkiminen on kivaa. Joku on sanonut, että leikki alkaa siitä, kun unohtaa hetkeksi ajan kulun. Parhaimmillaan meneillään olevan ohjelmani harjoitusten aikana on käynyt juuri näin. Toiseksi kun tiedostaa, että tämä on vain lyhytaikainen projekti, jota on valitettavasti tässä vaiheessa edessä vähemmän kuin takana ja kun kuitenkin elämä asettaa omat rajoituksensa sille, kuinka täysin tähän on voinut paneutua, olisi liioittelua puhua urheilujaelämän elämisestä. Siksi sanon leikkiväni sitä.

img_9895

Minä ja varjostaja

Mitä kaikkea tähän seitsemään viikkoon on sitten mahtunut?

Numeroin

Jos tarkastelee ihan faktoja, niin 328,66 kilometriä juoksua ja viisi kertaa kotikuntopiiriä, joihin olen käyttänyt aikaa yhteensä 34 tuntia, 13 minuuttia ja 28 sekuntia. Heti täytyy selitellä sen verran, että määrät olisivat hieman isompia, jos en olisi sairastanut ohjelman kolmatta viikkoa. Hieman, koska kyseessä olisi ollut kevyt viikko. Juoksukilometrejä on enimmillään tullut viikon aikana hieman yli 64 ja vähimmillään 48, pl. se sairastettu viikko, jolloin ei tullut yhtään. Huomenna on sunnuntai ja edessä 150 minuutin pitkis, jonka myötä tämän viikon kilometrit luultavasti ohittavat tuon tähänastisen määrällisesti parhaan viikon.

Elämä vs harjoittelu

Kuten edellisestä kirjoituksestani voi päätellä, on perheen, työn ja harrastusten aikatauluttamisessa haasteita jo ilman tämänkaltaista projektiakin. Täytyy myöntää, että minua jännitti ennalta aika paljonkin, miten tämä palapeli kootaan järkevästi. Tiesin harjoittelumäärien lisääntyvän, todennäköisesti aika paljonkin, ja se hieman hirvitti. Mihin väliin aikatauluissa tuo lisääntyvä harjoittelu ujutettaisiin? Tässä täytyy antaa kiitosta vaimolle. Keskustelimme asiasta paljon jo etukäteen ja totesimme kyseessä olevan kuitenkin lyhytaikaisen projektin, joka varmasti antaa enemmän kuin ottaa. Sain siis jo ennakkoon vahvan tuen ja kannustuksen lähteä tähän mukaan. Vaimo on myös ollut lupauksensa mittainen ja enemmänkin. Kertaakaan en ole lenkille lähtiessäni saanut kuulla mitään siihen viittaavaakaan, että ”onko pakko taas mennä juoksemaan?” Eikä tuki ole jäänyt tähän, vaan vaimo on juossut rinnalla omaa ”varjo-ohjelmaansa”. Olemme arvioineet yhdessä, miten minulle määritellyt sykealueet ja vauhdit vertautuvat hänelle ja niiden mukaan hänkin on noudattanut minulle annettua ohjelmaa. Tämä on tuonut aivan oman ulottuvuutensa minunkin harjoitteluuni, kun suurimmasta osasta lenkkejä on päässyt jakamaan ajatuksia ja tuntemuksia toisen kanssa. Lisäksi kotikuntopiiriä on tällaisen lihaskuntotreenauksen suhteen laiskan harrastelijan paljon mielekkäämpää tehdä yhdessä.
Muutenkin aikataulut on saatu järjestettyä yllättävän kivuttomasti. Ohjelma on oikeastaan vain tuonut ryhtiä asioiden organisointiin entisestään. Kun molemmat ovat etukäteen tienneet vaikkapa viikon harjoitusten aikataulut, ovat molemmat myös osanneet etukäteen varautua asiaan. Tuntemusten mukaan juoksennellessa on aina toimittu ainakin minun puoleltani vähän epämääräisemmältä, ”tänään voisi ehkä huvittaa käydä juoksemassa” -pohjalta. Miten sellaiseen muu perhe varautuu? Ei mitenkään. Nyt on ollut selkeä ohjelma, johon on yhdessä sitouduttu ja sen mukaan otettu asiaksi järjestää sille sen vaatima aika. Toki moneen kertaan lenkit on jääneet hieman turhan myöhäiseen iltaan, mutta aina ne on saatu tehtyä.

Mitä eroa entiseen?

Kaikki ja ei mitään. Juokseminen on edelleen ollut vähintään yhtä kivaa kuin aina ennenkin, eli se voisi olla se ei mitään. Niitä eroavaisuuksia löytyy sitten huomattavasti enemmän.

Ohjelma on tutustuttanut minut uudenlaisiin harjoituksiin. Olen harrastanut juoksua reilut neljä vuotta ja niiden aikana olen tehnyt ehkä viisi vetotreeniä, jotka tässä ohjelmassa taas ovat jokaviikkoisia. Tämä kuvaa ennen kaikkea suhdettani harrastukseen. Aiemmin tärkeintä on ollut juosta tuntemusten mukaan niin, että saa raitista ilmaa ja maisema vaihtuu. Urheilukentälle juoksemaan meneminen on tuntunut, jos ei vastenmieliseltä, niin ei ainakaan houkuttelevalta ajatukselta. Heti ensimmäisestä vetotreenistä lähtien huomasin kuitenkin, että tämä on juuri sitä mitä omasta harjoittelusta on puuttunut. Siksi vetotreenejä tällä hetkellä suorastaan odottaa. Urheilukentälle on niiden myötä suorastaan kotiutunut, olemme käyneet siellä juoksemassa myös muita yksittäisiä lenkkejä. Tämä on koettu mukavaksi, helpoksi ja koko perheen huomioivaksi ratkaisuksi, kun lapsillekin on kentällä mukavaa puuhaa ja he ovat koko ajan vanhempien näköpiirissä. Toinen uusi harjoitus on ruskolenkit. Olin Ontrailissa nähnyt tämän termin joskus ja miettinyt, mitä ihmettä se mahtaa tarkoittaa. Ohjelma on tutustuttanut minut siihen ja siitäkin olen iloinen. Kyseessä on kevytvauhtinen lenkki, jonka aikana aina uuden kilometrin alkaessa juostaan n. 10-30 sekunnin mittainen veto. On muuten äärimmäisen mukavaa. Suurimman osan lenkistä saa rullailla kevyesti eteenpäin ja kilometrin välein saa pienen vaihtelun.

img_5426

Varjotreenit

Toinen muutos näkyy ruokahalussa. Ohjelman alkuvaiheessa huomasin moneen otteeseen, että varsinkin aterioiden välin venyessä alkoi vaikkapa istualta ylös noustessa silmissä sumeta. Hyvin helppo johtopäätös näistä oli, että täytyy alkaa syömään enemmän. Tämä ei ole kulutuksen lisäännyttyä ollut mitenkään vaikeaa. Syöminen on oikein mukavaa puuhaa, kun sitä saa tehdä hyvällä halulla. Jotenkin olen ollut huomaavinani, että ruokailuja suunnittelee tiedostamattaankin niin, että syö mielellään helposti sulavaa ruokaa. Erityisesti huomaan tämän ohjaavan valintojani työpaikkaruokailun noutopöydän äärellä.

Kolmas muutos on sykkeet. Juuri tällä viikolla havahduin tosiasiaan, että maratonin ennätysjuoksussani elokuussa 2015 vauhtini oli aika tasan 5 minuuttia/kilometri ja keskisykkeeni juoksun aikana oli 160. Pari päivää sitten juoksin kevyen 45 minuuttia, jossa vauhtini oli 5:03 min/km ja sykkeeni 136. Suoritus oli 2 tuntia 45 minuuttia lyhyempi kuin ennätysjuoksuni, mutta pitäisin eroa silti aika isona. Kun tämän suhteuttaa siihen, että viime vuoden syksyllä juoksukilometrejä kertyi hyvin vähän enkä alkuvuonnakaan ihan niin hyvää ryhtiliikettä saanut tehtyä kuin olisin toivonut, tuntuu minusta aivan uskomattomalta, kuinka paljon laadukkaalla harjoittelulla voi saada aikaan jo lyhyessä ajassa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä tarkoittaa maratonin tuloskuntoon  siirrettynä, mutta ei sillä ole oikeastaan mitään väliä. On mukavaa huomata, että jotain tuloksia ainakin on saavutettu. Kiitos siitä Pasille!

Neljäntenä asiana olen huomannut ihmisten kiinnostuksen. Hyvin moni on tullut kysymään, miltä valmennettavana olo tuntuu. Paras kommentti oli pilke silmäkulmassa esitetty ”Oletko nyt siis kilpaurheilija?” Sitä en koe olevani, mutta kaikille olen saanut sanoa, että valmennettavana oleminen on mukavaa, kiinnostavaa, motivoivaa ja vapauttavaa. En ole harrastanut juoksemista tulokset edellä, vaan tavoitteena on ollut pysyä kunnossa ja saada mukavaa vastapainoa työn ja arjen haasteille. Mukava bonus tietysti on ollut yhteinen aika vaimon kanssa varsinkin jokavuotisten maratonmatkojen muodossa. Siitä huolimatta on ollut aivan luonnollista pohtia, miten omia tuloksia saisi parannettua. Se, että joku tekee nämä pohdinnat minun puolestani, on jo itsessään suoranaista ylellisyyttä tällaiselle harrastelijalle. Varsinkin kun pohtijana on asioista huomattavasti minua paremman asiantuntemuksen omaava rautainen ammattilainen ja sen pohdinnan myötä hän tekee minulle valmiin harjoitusohjelman. Itselle ei jää muuta kuin juokseminen. Etuoikeutettua harrastelua, jota voin suositella kaikille.

Mitä tällä sitten saavutetaan?

Rehellisesti sanottuna en tiedä, eikä se tunnu edes kovin tärkeältä. Toki minulla on haaveita siitä, kuinka kovaa sen maratonin voisi juosta. Monet ovat olleet myös kiinnostuneita tavoitteestani. Sekä haaveilleni että kiinnostuneille ihmisille olen vastannut, etten tiedä tavoitettani. Tottakai haluan parantaa ennätystäni. Mutta valmentaja on tehnyt minulle ohjelman, josta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Luotan häneen myös siinä, minkä tavoiteajan hän minulle antaakaan pari viikkoa ennen kisaa koittavan toisen testijuoksun myötä. Toinen Pasin valmennettava Nina murskasi viikko sitten Tallinnassa oman ennätyksensä muistaakseni 26 minuutilla. Ihan näin kovaan parannukseen en omalla kohdallani usko, mutta se nähdään Kaarinassa lokakuun lopulla.

Mutta oli määränpää mikä tahansa, matka itsessään on ollut huikea ja kulkemisen arvoinen. Ainakin tähän puolimatkaan asti ja veikkaan sen tästä vain paranevan.

Ruuhkavuosiako?

Elämä nelihenkisessä perheessä, jonka kaikilla jäsenillä on omat harrastuksensa, on välillä – tai itse asiassa usein – melkoista organisointia vaativaa. Viime viikonvaihde oli siitä mainio esimerkki. Pääasia taisi silti olla pysyä liikkeessä.

Perjantai:
Tyttären päiväkoti osallistui kotikaupunkimme varhaiskasvatuksen 100-vuotisjuhlan juhlamarssiin ja konserttiin. Tämän vuoksi päiväkodilla piti olla hieman normaalia aikaisemmin. Koska illalla oli ohjelmassa tyttären kaverisynttärit, oli päivän vetotreenille hieman vaikeaa löytää sopivaa väliä. Hyödynsimme hieman normaalia aikaisemman aamun pukemalla lenkkivaatteet jo lähtiessämme viemään tytärtä päiväkotiin ja suuntaamalla suoraan siitä urheilukentälle. Poika lähti samalla ovenavauksella kouluun, joka alkoi vasta reilun tunnin päästä. Sen tunnin poika halusi hyödyntää potkimalla palloa koulun pihan jalkapallokaukalossa. Kentällä juoksimme ohjelmassa olleen 4 x 2000 m, jonka jälkeen vaimon oli aika päästä töihin. Ajoimme kotiin, vaimo meni jo suihkuun ja minä kävin vielä pienen verkkailun lähiympäristössä, minulla ei ollut aivan yhtä kiire töihin.
Iltapäivä meni töissä ja alkuilta juhlittiin synttäreitä. Vieraiden lähdettyä (tai itse asiassa viimeisten vielä istuessa kahvipöydässä) kirjoitin pikaisesti työhön liittyvän koulutuksen ennakkotehtävää, jonka deadline oli sinä iltana 23.59. Tehtävä jäi hieman kesken, koska minulla oli töitä vielä klo 20-23. Töistä palattuani viimeistelin tehtävän ja palautin sen n. klo 23.45. Hyvissä ajoin siis.

Lauantai:
Aamupäivällä laitettiin paikkoja kuntoon ja valmisteltiin synttäreiden kakkososaa, isovanhempien vierailua. Harjoitusohjelmassa oli lepopäivä, tällä kertaa voisi sanoa että onneksi. Aamupäivä olisi ollut ainoa aika, jolloin juoksemaan olisi ehtinyt. Tämä olisi tarkoittanut aikaista heräämistä, mikä ei kyllä perjantain kaltaisen päivän jälkeen houkuttanut. Nyt siis aamupäivällä ehti valmistella synttäreitä. Iltapäivällä saapuivat vieraat. Hiilaritankkausta tuli suoritettua vaimon leipomien herkullisten kakkujen myötä. Vaikka ei tässä mitään kisoja lähiaikona ole, joita varten olisi tankata tarvinnut… Alkuillasta kävimme viemässä yhden vieraista, lasten isomummun, takaisin kotiinsa n. 60 kilometrin päähän. Tältä reissulta palattuamme olikin jo aika lauantaisaunalle.

Sunnuntai:
Työt alkoivat klo 9 ja päättyivät klo 13. Nopea varusteiden vaihto puvusta valmentajan tuulipukuun ja suunnaksi nappulaliigan pelipäivä. Minä valmensin, lapset pelasivat, äiti huolsi ja kannusti. Mukavat 1,5 tuntia kauniissa säässä. Sitten kotiin uudelle vaatteidenvaihdolle ja kaveriperheen lapsen rippijuhliin. Siellä viihdyttiin mukavassa seurassa reilu tunti. Kävellessämme juhlista autolle soitto mummulle ja vaarille, jotka eivät olleet reissun vuoksi ehtineet edellisen päivän synttärikattaukselle. Nyt olisi sopiva aika ottaa heidät vastaan. Hetki synttärijuhlintaa, jonka jälkeen lapset lähtivät isovanhemmilleen, jotta me pääsimme ohjelmassa olleelle pitkälle lenkille. 2 h 20 min ympäri Raahen rantoja oli äärimmäisen mukava tapa lopettaa viikonloppu. Kaikesta kiireestä oli selvitty ja nyt oli aikaa mukavalle yhteiselle harrastukselle. Yhteisellä vauhdilla.

IMG_9482

© Päivi Kippola

On oikeastaan aika uskomatonta, kuinka säätkin toivat oman mausteensa viikonvaihteeseen. Perjantaina lapset saivat synttäreillä puhallella saippuakuplia upeassa auringonpaisteessa. Lepopäivä-lauantaina saimme myrskysäässä pysähtyä ja rauhoittua sisätiloihin neljän sukupolven kesken juhlimaan nuorinta. Sunnuntain jalkapalloiluja säät taas suosivat ja kaiken kruunasi ilta, jolloin saimme juosta keskellä kaupunkia, meren äärellä ja lähellä luontoa kohti auringonlaskua.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että usein kun katselee jälkikäteen mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä, alkaa helposti hengästyttämään. Arki on usein hektistä ja viikonloput joskus vielä hektisempiä. Silti näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään. Monipuolinen, joskus (lähes aina) kiireinenkin elämä on rikasta ja nautinnollista. Vai minkä näistä muka haluaisi jättää pois: lasten riemu synttärijuhlissa tai harrastuksen äärellä, perheen yhteinen aika, kiinnostava työ, motivoiva ja erinomaisena vastapainona kaikelle muulle toimiva harrastus, joka on lisäksi vaimon kanssa yhteinen? Niinpä, ei mitään. Kiireessäkin voi olla lepoa.

Yhteinen harrastus

DSC_0437

Koli ilta-auringon aikaan

Jokaiselle on varmaan tuttu sketsisarja Kätevän emännän parodia yhteistä harrastusta etsivästä pariskunnasta, jossa suhteen naispuolista osapuolta harmittaa. Jopa juoksumatolla tasoerot puolisoiden välillä nousevat ylitsepääsemättömäksi kynnykseksi ja ilmoille purkautuu vaimonpuolen turhautunut valitus narisevalla nuotilla : ”Älä kiri! Yhteinen harrastus, yhteinen vauhti!”

Niinpä niin, yhteinen harrastus ei ole mahdottomuus, jos tavoitteet ovat selkeät. Jos haluaa juosta henkilökohtaisen ennätyksen, ei kannata lähteä kaverin kanssa yhdessä juoksemaan, ellei sitten ole sellainen onni, että itseä kovempi juoksija suostuu jänikseksi kirittämään. Olemmme juosseet neljä maratonia puolisoni kanssa kahdestaan (Tukholma 2013, Riika 2014, Pariisi 2015, Rooma 2016) ja Janne on juossut yhden kisan henkilökohtaisen ajan perässä (Helsinki 2015). Yhteisillä maratoneilla tärkeintä on ollut yhdessä tekeminen. Olemme nauttineet kisatunnelmasta, upeista kaupungeista ja yhteisestä ajasta. Myös kulttuuri on aina ollut keskeinen osa maratonmatkojamme.

Juoksuharrastus on siis ollut yhteinen ja minä olin vieläpä se, joka tähän hulluuteen yllytin. Nyt on käynyt niin, että Jannella on valmentaja ja harjoitusohjelma, jonka harjoitukset tulisi tehdä tietyillä syke- ja nopeusalueilla. Näillä edellytyksillä harjoittelu ei aina onnistu yhdessä. Onni on, että kevyisiin harjoituksiin koko perhe pystyy osallistumaan, minä juosten ja lapset pyöräillen. Ja vetotreenit olemme voineet vetää yhteisesti urheilukentällä, jolloin näköetäisyys säilyy, vaikka vauhtini on hitaaaampi. Myös lapsille on riittänyt puuhaa urheilukentällä ja välillä sen laidalla.

Tunnustettakoon; olen yrittänyt pysyä puolison harjoitusohjelman peesissä, omaan kuntotasoon soveltaen. Tähän saakka olen siinä onnistunut, joskin oman ”kuntotestini” aikana alkoi kaatosade, ja 6 x 2000m sijasta juoksin 4 x 2000. Ja sadekelejä on piisannut muutoinkin. Harjoitteluni on muuttunut niin, että lenkkivauhteihini on tullut laajempi skaala, selkeitä hidasvauhtisia ja rauhallisia lenkkejä ja reippaita vetotreenejä. Tasaista omaa mukavuusalue rönötystä välttelen. Lepopäivät ovat selkeitä, ja uutena: kotonamme jumppaillaan kotikuntopiirejä olohuoneessa ja pihalla.

Alla yhteenveto harjoittelun yhdeksästä ensimmäisestä päivästä. Todettakoon, että Harjoituksissa on mukana verryttelyt ja levot, joten keskivauhdit on mitä on.

Näyttökuva 2016-08-13 kello 15.54.14

Tähän saakka harjoitteluaikataulut on saatu sopimaan perheen muihin menoihin mukavasti. Lenkkarit ovat kulkeneet mukana Helsingissä, Savonlinnassa ja Kolilla ja yhteiset lenkit ovat antaneet reissuille jopa pienen lisäsäväyksen, kun on lenkeillä päässyt lähelle luontoa ja tutustua kaupunkeihin uusista näkökulmista. Silti on hurviteltu Linnanmäellä, tutustuttu Runebergin taloon Porvoossa, seurattu oopperaa ja ihailtu nähtävyyksiä.

IMG_9004

Lomat on kuitenkin nyt loppu ja saa nähdä, mitä arki tuo tullessaan. Haasteellisin aikataulutus harjoitusohjelmassa tähän mennessä koskee kuluvaa viikonloppua ja eritoten huomista sunnuntaita. Silloin olisi vuorossa kahden tunnin pitkä lenkki sekä Terwaturnaus Oulussa, jonne lähtö on 8.30 ja paluu ehkä klo 18. Saapa nähdä, mistä löydetään tunnit huomiseen päivään.

Enpä malta olla mainitsematta, että tämänpäiväisessä 3×2000 vetotreenissä juoksin kaikki vedot alle 5.30 vauhtia! Olen tyytyväinen ja voit kuvitella ääneeni nyt vakaata päättäväisyyttä marinan sijasta, kun totean:

”Yhteinen vauhti”

 

 

 

Testissä

DSC_0181

Valojäniksen tahtiin ©Päivi Kippola

Valmennus on alkanut!

Se taisi olla keväällä, yksi niistä kerroista, kun lenkillä haaveilimme ja leikittelimme ajatuksella, että molemmat tai jompi kumpi meistä osallistuisi  yksilöllisesti räätälöityyn maratonohjelmaan. Ja nyt se on tässä! Kuntotesti oli valmennuksen ensimmäinen harjoitus.

 

Samaan aikaan ajatus tavoitteellisesta valmennusohjelmasta sekä arvelutti, että houkutti. Pelkona oli, että yksilöllinen harjoitusohjelma söisi yhteisen harrastuksen luonnetta, kun tähän asti olemme juosseet elämän ehdoin ja enemmän tai vähemmän fiilispohjalta. Samalla kutkutti ajatus siitä, millaisia tuloksia valmennuksesta voisi olla, kun harjoitteluun saisi uutta näkökulmaa ja terävyyttä. Valmennuksessa olisi kiva olla, vaikka se ei mitään huikeita tuloksia toisikaan. Tosin ei mitään tuloksiakaan vastaan olisi.

Aika pian tuon keskustelun jälkeen Ontrailin Facebook-ryhmässä kyseltiin maratonvalmennuksesta kiinnostuneita. On helppoa arvata, että olin yksi sellainen ja osoitin kiinnostukseni. Positiiviseksi yllätyksekseni tämä johti siihen, että minut arvottiin mukaan valmennukseen. Valmentajanani toimii Pasi Päällysaho. Kesän ison haasteen eli NUTS Pallaksen jälkeen palauduin kaksi viikkoa, jonka jälkeen pääsin aloittamaan valmennettavana olemisen maratoonarin tasotestillä.

Sunnuntaina aamulla lähdimme koko perheellä kohti Helsinkiä, jossa testi pidettiin. Lähdimme aamusta, koska halusimme matkustaa kiireettömään tahtiin ja kuitenkin olla perillä riittävän aikaisin, jotta saisin hyvät yöunet ennen aamuista testiä. Hyvin suunniteltu oli vain puoliksi tehty, sillä en jännitykseltäni oikein saanut illalla unta. Herätys oli aamulla klo 6:00, halusimme aamiaiselle heti 6:30, jottei tulisi liian kiire. Tapaaminen Pasin kanssa oli sovittu Liikuntamyllyn aulaan klo 8:30. Tässä kohtaa suunnittelu oli toiminut. Ehdimme yhtä aikaisempaan raitiovaunuun kuin oli tarve ja sitä myöten myös yhtä aikaisempaan metroon. Olimme siis paikalla hyvissä ajoin ja Pasinkin saavuttua jo ennen puolta pääsimme aloittamaan testin hieman sovittua aiemmin. Tämä oli hyvä, sillä jännitys vain lisääntyi aamun kuluessa ja teki malttamattomaksi päästä juoksemaan. Lisäksi Liikuntamyllyssä oli alkamassa EasySport teemaviikko, jonka vuoksi radalta tuli olla pois klo 10 mennessä.

Testin toteutus

Testissä juostiin 6 x 2000 metriä 40 sekunnin palautuksilla. Ennen testiä ja jokaisen vedon jälkeen ilmoitin sykkeen Pasille ja hän mittasi minulta laktaatit. Lepolaktaatin mittaus poisti minulta yhden jännityksen aiheen, eli ilmaisi minun olevan palautunut Pallaksen seikkailusta. Toki pari edellisellä viikolla juoksemaani kevyttä hölkkää olivat siihen suuntaan viitanneetkin, mutta ensimmäisen ultran jälkeen en ollut asiasta millään muotoa varma, eihän minulla ollut ajallisesti likimainkaan noin pitkistä suorituksista kokemuksia. Myös Pasi myönsi pohtineensa, olenko ehtinyt täysin palautua. Onneksi olin.

Sitten päästiin itse asiaan. Pasi oli antamieni ennakkotietojen perusteella määritellyt jokaiselle kaksitonniselle vauhdit, joita seurasin radan vierellä vilkkuvien valojen avustamana. Ensimmäinen pätkä juostiin verryttelyvauhtia, muistaakseni n. 6:30 min/km. (Sanoihan Pasi ne tarkatkin vauhdit, mutta jännitys ja keskittyminen veivät ne mielestäni saman tien.) Se olikin hyvä, sillä niin sain totutella valojänikseen ja myös Liikuntamyllyn rataan. Minulla on aika vähän kokemusta ratajuoksusta ja erityisesti 200 metrin sisäradan jyrkät ja kaltevat kaarteet hieman oudoksuttivat aluksi. Varsinkin hitaassa vauhdissa tuntui haasteelliselta löytää hyvää juoksuasentoa.

DSC_0259

Toisella pätkällä vauhtia nostettiin n. minuutilla/km ja kolmannella juostiin jo hieman yli 5 min/km, jossa arvioitiin ns. maratonkynnykseni olevan. Sitä tässä testissä oikeastaan haettiinkin. Saan toki tietooni sykealueeni sekä aerobisen ja anaerobisen kynnykseni, mutta päätavoitteena oli löytää maratonkynnys, syke jossa laktaattien muodostuminen on sopivalla tasolla maratonin juoksemista ajatellen. Kolme viimeistä pätkää juostiin alle 5 min/km nopeimman ollessa n. 4:30 min/km. Sen oli tarkoitus olla vauhti, joka ei ole vielä maksiminopeus mutta kuitenkin sellainen, jossa joutuu jo tekemään vähän töitä vauhdin säilyttämiseen. Sitä se sitten olikin. Ei voi kuin ihmetellä Pasin ja hänen yhteistyökumppaninsa Jari Rostin (joka ei itse testiin päässyt paikalle) ammattitaitoa. Näkemättä minua tai juoksuani kertaakaan he parin taustatiedon perusteella määrittivät testiini vauhdit, joissa sekä syke että laktaatit nousivat tasaista vauhtia, kuten pitikin.

Itse testitilanteesta voin sanoa, että se oli erittäin mukava ja miellyttävä. Olin innoissani tästä mahdollisuudesta jo etukäteen ja myös jännitti. Pasin ammattimainen toiminta oli omiaan toisaalta rauhoittamaan ja toisaalta tsemppaamaan. Joka tapauksessa pääsin tekemään testin hyvällä ja rauhallisella, mutta samaan aikaan näytönhaluisella mielellä.

Perheen mukanaolo oli myös merkittävä asia. On etuoikeutettu olo, kun joku on kiinnostunut omasta harrastuksesta ja on valmis lähtemään satojen kilometrien päähän seuraamaan, kannustamaan ja kuvaamaan. Tämäkin postaus olisi kuvaton ilman Päiviä, vaikka hän onkin ainoa jota kuvissa ei näy. Tyttären vilpittömät ja innokkaat kannustushuudot saivat askeleet tuntumaan kevyemmiltä. Sokerina pohjalla poikani juoksi viimeisen vedon viimeisen loppusuoran rinnallani maaliin. 60 kierrosta samaa rataa ympäri n. tunnin aikana voisi tuntua tylsältä ja puuduttavalta ajatukselta. Tällaisen kannustuksen kohteena se ei ollut sitä lainkaan.

DSC_0288

© Päivi Kippola

Mukavana lisänä testiä tuli seuraamaan myös Nina, joka on toinen valmennukseen samassa yhteydessä arvottu. Nina aloitti valmennuksen muutamaa viikkoa aiemmin ja on ollut mukava seurata hänen harjoitteluaan esim. hänen bloginsa kautta. Emme olleet aiemmin tavanneet, mutta oli kiva kun nimi sai kasvot. Olemmehan samassa tilanteessa tällä hetkellä.

 

Testin tarkemmista tuloksista ja analyysistä kirjoittelen myöhemmin niiden valmistuttua.

Kun työt on tehty

IMG_7679

Deep Breaths ©Päivi Kippola

 

Menossa on viimeinen viikko ennen Hetta-Pallaksen tunturiultraa. Nyt vaaditaan malttia ja harjoitteluksi riittää leppoinen vireen ylläpito. Päivän kevyen harjoituksen teimme lasten harrastusten lomassa. Pyöräilimme urheilukentälle lasten urheilukouluun ja me aikuiset hölkkäsimme (4km perusharjoitus), verryttelimme ja venyttelimme juoksuradalla urheilukoulun ajan. Olemme saaneet seuraksemme kentän laidalta liikkumaan myös muita urheilukoululaisten vanhempia ja se ilahduttaa.

Kotiin pyöräiltyämme söimme kasvispastaa ja muutoinkin riisit, pastat, leivät, puurot ja myslit kuuluvat nyt tehostetusti ruokalistallemme. Nestetankkausta emme ole vielä aloittaneet, mutta huomisesta alkaen juomapullot kulkevat mukanamme koko päivän. Laimeat marja- ja hedelmämehut lievästi Maltolla höystettynä riittävät ainakin allekirjoittaneelle.

Illan jalkapallotreenihöntsäily täytti toisen kevyen virittelyliikkumisen tehtävän tälle päivälle. Isä ja poika kulkivat pyörällä pelikentälle, toinen valmentamaan, toinen harjoittelemaan. Tosin pojan piti päästä kentälle jo tuntia ennen treenien alkamista ihan vain potkimaan palloa, ja tietysti myös treenien jälkeen piti pelailla vielä puoli tuntia joukkuekavereiden ja kentän vieressä olevan vastaanottokeskuksen poikien kanssa. Peli sujui hyvin, koska kaikki puhuivat sujuvasti jalkapalloa.  Aikuiset ihmettelevät toisinaan, että miten järjestää lapsille kolme tuntia hengästyttävää liikuntaa päivässä. Tänään taas tuntui siltä, että lapsille se aika ei edes riitä. Anna vain pallo, ja heitä saa houkutella kotiin.

Äiti ja tytär tulivat pelikentälle myöhemmin. Tytär pyörällä ja äiti hölkytellen. Aurinko paistoi vihdoin jälleen. Ihanaa olla matkan tässä vaiheessa. On mitä odottaa!

Tehoa viikkoon

27.6.-3.7.

Ensimmäinen kesäloman viikko, jolloin ei ollut reissua tai muuta aikatauluihin merkittävästi vaikuttavaa. Tämä on toki suhteellinen käsite. Tässä aktiivisessa elämänvaiheessa ns. perusviikkoonkin mahtuu vaikkapa nyt kesällä maanantaisin molempien lasten urheilukoulut sekä Konstan ja minun futistreenit, tiistaisin yleisurheilun viikkokisat molemmilla lapsilla, keskiviikkoisin samat jutut kuin maanantaisin, torstaisin Hillan futistreenit jne. Voisi sanoa, että aika paljon on asioita jotka vaikuttavat aikatauluihin. Eikä mistään kyllä haluaisi luopua.
Joka tapauksessa oli sellainen viikko, ettei ollut mitään erityistä kaiken normaalin erityisen lisäksi. Koska samaan aikaan oli myös viimeinen viikko, jolloin uskalsi rasittaa itseään hieman enemmän ajatellen valmistautumista ultranoviisina kohti NUTS Pallasta, päätimme yrittää juosta tällä viikolla normaalia enemmän. Tavoitteeksi otimme 100 km, jonka olimme saavuttaneet kerran aiemmin kesällä 2015.

Kävimme koko perheen lenkillä 26.6. ja suunnitelmana oli, että lauantaina 2.7. juostavan Raahe Trail Runin aikana tuo 100 km sitten täyttyisi. Viikko lähti liikkeelle ihan kohtuullisesti, lenkkien pituudet vaihtelivat hieman yli 5 kilometristä n. 14 kilometriin. Välillä juostiin kevyt aamuhölkkä lähirantoja kiertäen ja sitten illalla n. 10 kilometriä, välillä yksi lenkki päivässä. Keskiviikkona 29.6. olimme jo lähdössä polkupitkikselle, ajatuksena kiertää lauantain kisareitti vielä kerran. Konsta oli seurakunnan leirillä ja Hillalle oli järjestetty hoitopaikka mummulla ja vaarilla. Olimme jo juoksuvaatteet päällä ja juomapullot täytettynä eteisessä lähdössä, kun muistin että minulla oli alkamassa parturiaika n. 10 minuutin kuluttua. Todella nopea suunnitelman muutos; soitto mummulle voidaanko siirtää hoitoonvientiä tunnilla, samalla miettiminen ehditäänkö iltapäivän urheilukouluun jos juoksemme suunnitellun lenkin. Päätimme yrittää, kun lapsenhoito järjestyi ehdotetuin muutoksin. Näin sitten toimittiin, mutta metsässä tuli vastaan vielä yksi yllätys, jonka ei olisi kyllä pitänyt mikään yllätys olla. Hyttysiä oli aivan järjetön määrä. Siis oikeasti VALTAVASTI. Kumpikin koko ikämme metsissä kulkeneina olemme kyllä näihin verenimijöihin tottuneet, mutta en oikeasti muista, milloin olisin nähnyt vastaavaa määrää. Ja harrastelijamaisesti emme olleet varanneet mitään myrkkyä mukaan. Mahtoi olla koominen näky, kun juoksimme pitkin polkuja käsillä koko ajan joka suuntaan huitoen. Osin hyttysten vuoksi, osin aikataulusyistä muutimme kesken lenkin suunnitelmaa ja juoksimme n. 14 km suunnitellun 21 km:n sijaan.

Myös Raahe Trail Runin suhteen piti vähän soveltaa. Päätimme kokeilla sellaista ”Oman elämämme Dean Karnazes” -tyyppistä ratkaisua, että juoksemme alkuverkkana kisapaikalle, sitten itse kisan ja vielä loppuverkkana kotiin. Toki meillä oli kisapaikka aika lähellä, emmekä aikoneetkaan juosta kisaa kisana vaan pitkänä lenkkinä. Tämä siksi, että normaalia suuremmat viikkokilometrit tuntuivat jo jaloissa ja toisaalta emme halunneet mitään maksimiharjoitusta näin lähellä Pallasta. Minimoidaksemme lastenhoidon tarpeen toimimme seuraavasti: aamulla vein automme lainaan mummulle ja vaarille, me juoksimme ja lapset pyöräilivät kisapaikalle (5,8 km), mummu haki lapset sieltä hoitoon ja me starttasimme 21 kilometrin matkalle, muutama kilometri ennen maalia soitimme arvioidun maaliintuloajan ja mummu tuli lasten kanssa takaisin kisapaikalle, jonka jälkeen kotimatka samalla tavalla kuin menomatkakin. Minä koukkasin vielä hakemaan auton takaisin. Hieman vaati säätämistä, mutta onnistui ja kannatti. 100 km sunnuntaista alkaen täyttyi kisan loppumetreillä. Tosin palauttelutarkoituksessa ja osin turhamaisuuttakin kävimme vielä seuraavana päivänä lyhyellä hölkällä, jotta se 100 km täyttyi myös kalenteriviikon aikana.

Tehokas viikko toi paljon itseluottamusta Pallasta ajatellen. Jalat tuntui moneen kertaan väsyneiltä, mutta vertyivät aina lenkin kuluessa. Oli rohkaisevaa huomata, että väsyneenäkin matka etenee ja maisema vaihtuu. Eihän menossa toki mitään lennokkuutta ollut, mutta sitä ei kyllä haettukaan eikä haeta Pallaksellakaan.

Kohti kisapaikkaa © Päivi Kippola