Miten vetotreeni tehdään?

Otsikon kysymykseen on helppo vastaus: juoksemalla. Lisäämällä kysymyksen ympärille muuttujia, saadaan myös vastaukseen lisää ulottuvuuksia. Mikä on sopiva ympäristö treenille? Onko mahdollista juosta se yhdessä? Mitkä ovat sopivat vauhdit ja miten niitä seurataan? Miten tsempataan onnistuneesti toista? Miten treenistä palaudutaan? Tämän viikon kohdalla lähdimme ratkaisemaan näitä kysymyksiä seuraavasti.

Kun minä viime syksynä treenasin ohjelman mukaan, oli vetotreeni huomattavasti enemmän mahdollisuus kuin uhka. Paikallinen urheilukenttä oli auki (ainakin yleensä, saattaa olla että joskus piti kiivetä aidan yli porttien ollessa lukittu) ja siten sopiva ympäristö. 400 m radalla oli helppo pysyä matkan laskemisessa kärryillä 2000 m vedoissa ja jos laskut meinasivat mennä sekaisin, saattoi gps-mittauksen apuun luottaa, koska ulkotiloissa satelliitit löytyivät nopeasti. Lapsillekin oli aina mukavasti puuhaa kentällä meidän vanhempien juostessa.

Vaimon aloittaessa oman valmentautumisensa näin talvisaikaan, oli vetojen toteuttamisen yllä huomattavasti enemmän kysymyksiä (ei toki sentään uhkia). Urheilukenttä ei tietenkään ole käytössä. Teillä vedot toki voisi juosta, mutta siinä pitäisi seurata kelloa huomattavasti skarpimpana, jottei vedot venyisi liian pitkiksi. Lisäksi tiet ovat tähän aikaan vuodesta usein liukkaita, joka tuntuu sitä isommalta jännitysmomentilta mitä kovempaa pitää juosta. Ja vedoissahan yleensä juostaan kovaa. Lisäksi tiellä juostaviin vetoihin ei pysty lapsia ottamaan mukaan ollenkaan samalla tavalla.

Jossain vaiheessa hieman ennen ohjelman alkua nousi molemmille mieleen yksi ratkaisu. Ouluhalli. Matkaa hallille tulee toki n. 75 km, joten jatkuvasti ei pelkän juoksemisen takia tule sinne asti lähdettyä. Mutta päätimme kuitenkin, että mahdollisimman moni vetotreeneistä pyrittäisiin juoksemaan siellä. Näin onnistuttiin toimimaan ainakin ensimmäisen treenin kohdalla.

FullSizeRender 13.jpg

Viime hetken hiilarit matkalla kohti Ouluhallia.

Eilen siis otettiin suunnaksi Oulu ja Ouluhalli. Ennakkoon oli mietiskelty sopivia vauhteja. Ohjeena oli juosta 4*1000 m, joista kaksi ensimmäistä kympin ja kaksi viimeistä vitosen kisavauhtia. Väleihin kahden minuutin palautukset. Sitten 4*400 m, joista kaksi ensimmäistä vitosen ja kaksi viimeistä 3 km:n kisavauhtia. Väleissä 400 m hölkkäpalautukset. Vaimo ei ole koskaan juossut kyseisen mittaisia kisoja, joten tarkkaa käsitystä mainituista kisavauhdeista ei ollut. Teimme yhdessä jonkinlaisen arvion. Seuraava kysymys oli, miten pystyisimme juoksemaan arvion mukaisesti. Ulkoradalla gps on verraton apuväline. Se ei koskaan kykene antamaan täysin tarkkaa ja luotettavaa arviota juuri sen hetkisestä vauhdista, mutta jonkinlaisen arvion kuitenkin. Sisätiloissa yhteyttä on vaikeaa saada toimimaan ollenkaan tai ainakaan luotettavasti. Päätimme ottaa gps-mittauksen kelloista pois päältä ja käyttää korvaavaa arviointimenetelmää. Laskimme, minkälainen kierrosaika pitäisi olla, jotta vauhti olisi lähellä sopivaa. Ouluhallissa on n. 300 m kierros. Nämä arviot minä jäniksenä yritin pitää mielessä. Varmuuden vuoksi vaimo kirjoitti ne käteensä muistiin.

DSC_0435.JPG

Alkuverkkailun aikana katseltiin ratamerkinnöistä sopiva lähtöpaikka tonnin vedoille. Valitsimme sellaiseksi 400 m:n lähtöpaikka (tai itse asiassa muutama metri sen takaa), josta juoksimme maaliviivalle ja sitten kolme täyttä kierrosta. Ensimmäinen veto mentiin hieman turhankin kovaa, mutta toinen meni jo aikalailla suunnitellusti. Ei sitä heti voi osata. Otimme vahingon takaisin juoksemalla kolmannen sitä vauhtia, mitä ensimmäisen oli tarkoitus mennä ja sitten neljännen taas sitä ensimmäisen toteutunutta vauhtia. Näin saatiin juostua kaksi vetoa kummallakin vauhdilla. 400 m:n vedot päätimme toteuttaa niin, että lähdimme liikkeelle 800 m lähtöpaikalta, josta juoksimme reilun kierroksen 400 m lähtöpaikalle. 400 m:n hölkkäpalautuksen korvasimme 200 m kävelyllä. Näin päädyimme takaisin vetojen lähtöpaikalle. Vauhdit pysyivät tässä vaiheessa jo kohtuullisen hyvin hallinnassa. Kaikkeen tottuu.

DSC_0404.JPG

Loppuverkassa ei askeleen ehkä tarvitsekaan olla enää niin lennokas.

Vetotreenit on selkeästi mukavampaa juosta kaksin. Yksinään juostessa tulee lähinnä tuijotettua kelloa eikä siinä vierellä ole ketään kannustamassa. Voihan treenin toki toteuttaa niin, että toinen seuraa vauhtia, kommentoi ja kannustaa kentän reunalla. Tätä emme kyllä itse asiassa ole kokeilleet. Luulisin kuitenkin, ettei se ole ihan sama asia. Sen paikallaan seisovan, kelloa katselevan kommentit ja kannustuksetkin voisivat helposti tuntua turhan vaativilta. Eikä sivusta seuraamalla pysy samalla tavalla kartalla sen toisen juoksijan tuntemuksista. Sivusta olisi varmaan helppo sanoa, että nyt pitäisi vähän kiristää vauhtia. Niin, nimenomaan helppo sanoa. Vierellä juoksevan kannustus on jotenkin luonnostaan lempeämpää ja helpommin vastaanotettavaa. Ainakin meidän kokemus on tämä.

Yksi Ouluhallin hyvä puoli on se sama kuin urheilukentässäkin. Lapset saattoivat tulla mukaan ja heille riitti puuhaa treenin aikana. Ihan koko Ouluhallin lajiarsenaali ei eilen ollut käytössä, kun palloilualueella pelattiin pesäpallon B-tyttöjen SM-karsintaturnausta. Mutta sen eivät Konsta ja Hilla antaneet itseään häiritä vaan ottivat ilon irti käytettävissä olleista alueista; juoksivat radalla, hyppäsivät pituutta, pomppivat seiväshyppypatjalla, potkivat mukana ollutta pehmojalkapalloa jne. Jossain vaiheessa Hilla otti asiakseen juosta aina meistä vastaan antaakseen läpsyt. Konsta taas keskittyi volttien hyppimiseen. Treenin aikana voltteja kertyi varmasti kymmeniä.

DSC_0423.JPG

Sitten se palautuminen. Hallissa juokseminen mahdollisti pääsyn pesulle heti treenin jälkeen. Siitä siirryttiin syömään hyvin. Kaikki saivat vatsansa täyteen oululaisessa ravintolassa, jonka lasagnea Hilla kommentoi ”niin hyväksi, ettei sitä voi uskoa”. Taisi touhukkaan aamupäivän perään tosiaan ruoka maistua. Syömästä jatkettiin päivää elokuviin. Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen oli koko perheen mielestä oikein kiva elokuva. Eikös se niin ole, että ravinto ja sopiva vastapaino treenille ovat palautumista edistäviä asioita? Tällä kertaa saimme sopivasti niitä molempia. Kun illaksi ehdimme kotiin ja lauantaisaunaan, ei kenenkään tarvinnut pitkään odottaa, että pääsimme seuraavaan palautumiselle tärkeään osaan eli lepoon. Levolle oli tarvettakin, olihan tänään edessä uusi liikunnallisesti aktiivinen päivä, ohjelmassa pitkää lenkkiä, jalkapallon harjoitusturnausta ja liikkaria, mitä kenelläkin.

Myrskynmerkkejä ja tuttavallisia potkukelkkailijoita – kaikkea sitä treeniviikkoon mahtuu

Nyt se on alkanut ja jo viikon kestänyt!; maratonvalmennus asiantuntijan opastuksella. Viikko on ollut antoisa. Ensin osallistuin juoksutestiin, jossa kartoitettiin tämänhetkinen kuntotasoni. Testi tehtiin seitsemänä 1800m:n juoksuna määrätyin vauhdein ja näiden sarjojen välillä otettiin syke ja mitattiin laktaatit. Testin tulos (alla) oli aika tavalla odotusten mukainen. Testitulosten ja valmentajalle taustoittamieni lähtötietojen, joissa kartoitin omaa tähänastista harjoitteluani ja suoritin pientä itsearviointia kehitystarpeistani, pohjalta Pasi the coach laati harjoitusohjelman, jota olen nyt viikon ajan seurannut.

img_3748

Testianalyysin mukaan

Vauhtiportaiden valinta ja testin kulku sujuivat onnistuneesti: laktaatti pysyi alhaalla ensimmäisten kuormien aikana ja kuormat 3-6 osuivat vauhtikestävyysalueelle. Tuloksista saatiin määritettyä sykerajat ja kuntotekijöiden suhde toistettavasti ja luotettavasti.

Peruskuntoalue on vahva ja laaja ja mahdollistaa vauhdeiltaan monipuolisen harjoittelun palauttavilla sekä kehittävillä tehoilla. Vauhtikestävyysalue on hieman ideaalista leveämpi, mikä on tässä vaiheessa harjoituskautta ihan luonnollista ja lisäämällä harjoitteluun vauhtikestävyyttä vahva peruskunto takaa nopean kehittymisen.

Testin perusteella suositellaan monipuolista peruskuntoharjoittelua alkaen kevyistä palauttavista tehoista aina laadukkaaseen PK-alueen ylärajalla tapahtuvaan harjoitteluun. Käytettäessä laadukkaita peruskuntovauhteja, kokonaisrasitusta tulee tarkkailla huolellisesti.

Vauhtikestävyysalueen kehittämiseksi tärkein laadukas harjoitus on säännöllisesti tehty nousujohteinen reipas lenkki. Testin mukaan lyhyet kilpailumatkat saattaisivat sujua luonnollisten ominaisuuksien vuoksi vahvasti ja niistä voisi saada vahvan sykäyksen vauhtikestävyysalueen kehitykseen maratonin lähestyessä.

Sykerajat

  • Reippaat lenkit: Sykkeellä 165, joka vastaa vauhtina noin 5.52 min/km
  • Kovat lenkit: Sykkeellä 173, joka vastaa vauhtina noin 5.29 min/km
  • Peruskuntoalue: Sykealueella 139 – 156 vauhdeilla 7.31 min/km – 6.19 min/km
  • Muukkoszone: 156 – 160 vauhti 6.19 min/km – 6.06 min/km
  • Vauhtikestävyysalue: Sykealueella 160 – 173 vauhdeilla 6.06 min/km – 5.29 min/km
  • Vauhtikestävyysalueen leveys: 37 sek/km (ideaali 32 sek/km)
  • maratonennuste: 4 h 17 m 17

 

Ensimmäinen viikko

Oli mahtavaa päästä harjoittelussa alkuun. Ensimmäinen viikko oli kova ja se tarkoitti 51 km juoksua + yu-treeniä. Harjoitteluun kului aikaa 8 h 10 min. Kropassa tuntuu hyvällä tavalla, yöt nukun sikeästi ja nälkä tulee nopeasti. Etävalmennus on toiminut hienosti. Kun pidän harjoituksistani päiväkirjaa sähköisesti, näkee koutsi heti kuinka harjoitus on toiminut. Muiden välittämiset OnTrailissa tsemppavat mukavasti ja erityisesti mieltä lämmittää, että valmentaja kulkee mukana fiiliksissäni. Kiitos Pasi.

Harjoituksista pidän päiväkirjaa OnTrailissa. Siellä viikkoni on näyttänyt tällaiseltä

nayttokuva-2017-01-22-kello-18-15-50nayttokuva-2017-01-22-kello-18-20-32nayttokuva-2017-01-22-kello-18-20-06nayttokuva-2017-01-22-kello-18-20-54nayttokuva-2017-01-22-kello-18-21-03

Luvassa rautaisen rukiista peruskestävyystreeniä ja irrottelua vähän sen yli. Ihaninta on, että mulla on nälkä niin tavoitteen suhteen kuin treenin jälkeisen energiavajeenkin takia.

 

 

 

Ruuhkavuosiako?

Elämä nelihenkisessä perheessä, jonka kaikilla jäsenillä on omat harrastuksensa, on välillä – tai itse asiassa usein – melkoista organisointia vaativaa. Viime viikonvaihde oli siitä mainio esimerkki. Pääasia taisi silti olla pysyä liikkeessä.

Perjantai:
Tyttären päiväkoti osallistui kotikaupunkimme varhaiskasvatuksen 100-vuotisjuhlan juhlamarssiin ja konserttiin. Tämän vuoksi päiväkodilla piti olla hieman normaalia aikaisemmin. Koska illalla oli ohjelmassa tyttären kaverisynttärit, oli päivän vetotreenille hieman vaikeaa löytää sopivaa väliä. Hyödynsimme hieman normaalia aikaisemman aamun pukemalla lenkkivaatteet jo lähtiessämme viemään tytärtä päiväkotiin ja suuntaamalla suoraan siitä urheilukentälle. Poika lähti samalla ovenavauksella kouluun, joka alkoi vasta reilun tunnin päästä. Sen tunnin poika halusi hyödyntää potkimalla palloa koulun pihan jalkapallokaukalossa. Kentällä juoksimme ohjelmassa olleen 4 x 2000 m, jonka jälkeen vaimon oli aika päästä töihin. Ajoimme kotiin, vaimo meni jo suihkuun ja minä kävin vielä pienen verkkailun lähiympäristössä, minulla ei ollut aivan yhtä kiire töihin.
Iltapäivä meni töissä ja alkuilta juhlittiin synttäreitä. Vieraiden lähdettyä (tai itse asiassa viimeisten vielä istuessa kahvipöydässä) kirjoitin pikaisesti työhön liittyvän koulutuksen ennakkotehtävää, jonka deadline oli sinä iltana 23.59. Tehtävä jäi hieman kesken, koska minulla oli töitä vielä klo 20-23. Töistä palattuani viimeistelin tehtävän ja palautin sen n. klo 23.45. Hyvissä ajoin siis.

Lauantai:
Aamupäivällä laitettiin paikkoja kuntoon ja valmisteltiin synttäreiden kakkososaa, isovanhempien vierailua. Harjoitusohjelmassa oli lepopäivä, tällä kertaa voisi sanoa että onneksi. Aamupäivä olisi ollut ainoa aika, jolloin juoksemaan olisi ehtinyt. Tämä olisi tarkoittanut aikaista heräämistä, mikä ei kyllä perjantain kaltaisen päivän jälkeen houkuttanut. Nyt siis aamupäivällä ehti valmistella synttäreitä. Iltapäivällä saapuivat vieraat. Hiilaritankkausta tuli suoritettua vaimon leipomien herkullisten kakkujen myötä. Vaikka ei tässä mitään kisoja lähiaikona ole, joita varten olisi tankata tarvinnut… Alkuillasta kävimme viemässä yhden vieraista, lasten isomummun, takaisin kotiinsa n. 60 kilometrin päähän. Tältä reissulta palattuamme olikin jo aika lauantaisaunalle.

Sunnuntai:
Työt alkoivat klo 9 ja päättyivät klo 13. Nopea varusteiden vaihto puvusta valmentajan tuulipukuun ja suunnaksi nappulaliigan pelipäivä. Minä valmensin, lapset pelasivat, äiti huolsi ja kannusti. Mukavat 1,5 tuntia kauniissa säässä. Sitten kotiin uudelle vaatteidenvaihdolle ja kaveriperheen lapsen rippijuhliin. Siellä viihdyttiin mukavassa seurassa reilu tunti. Kävellessämme juhlista autolle soitto mummulle ja vaarille, jotka eivät olleet reissun vuoksi ehtineet edellisen päivän synttärikattaukselle. Nyt olisi sopiva aika ottaa heidät vastaan. Hetki synttärijuhlintaa, jonka jälkeen lapset lähtivät isovanhemmilleen, jotta me pääsimme ohjelmassa olleelle pitkälle lenkille. 2 h 20 min ympäri Raahen rantoja oli äärimmäisen mukava tapa lopettaa viikonloppu. Kaikesta kiireestä oli selvitty ja nyt oli aikaa mukavalle yhteiselle harrastukselle. Yhteisellä vauhdilla.

IMG_9482

© Päivi Kippola

On oikeastaan aika uskomatonta, kuinka säätkin toivat oman mausteensa viikonvaihteeseen. Perjantaina lapset saivat synttäreillä puhallella saippuakuplia upeassa auringonpaisteessa. Lepopäivä-lauantaina saimme myrskysäässä pysähtyä ja rauhoittua sisätiloihin neljän sukupolven kesken juhlimaan nuorinta. Sunnuntain jalkapalloiluja säät taas suosivat ja kaiken kruunasi ilta, jolloin saimme juosta keskellä kaupunkia, meren äärellä ja lähellä luontoa kohti auringonlaskua.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että usein kun katselee jälkikäteen mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä, alkaa helposti hengästyttämään. Arki on usein hektistä ja viikonloput joskus vielä hektisempiä. Silti näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään. Monipuolinen, joskus (lähes aina) kiireinenkin elämä on rikasta ja nautinnollista. Vai minkä näistä muka haluaisi jättää pois: lasten riemu synttärijuhlissa tai harrastuksen äärellä, perheen yhteinen aika, kiinnostava työ, motivoiva ja erinomaisena vastapainona kaikelle muulle toimiva harrastus, joka on lisäksi vaimon kanssa yhteinen? Niinpä, ei mitään. Kiireessäkin voi olla lepoa.

Yhteinen harrastus

DSC_0437

Koli ilta-auringon aikaan

Jokaiselle on varmaan tuttu sketsisarja Kätevän emännän parodia yhteistä harrastusta etsivästä pariskunnasta, jossa suhteen naispuolista osapuolta harmittaa. Jopa juoksumatolla tasoerot puolisoiden välillä nousevat ylitsepääsemättömäksi kynnykseksi ja ilmoille purkautuu vaimonpuolen turhautunut valitus narisevalla nuotilla : ”Älä kiri! Yhteinen harrastus, yhteinen vauhti!”

Niinpä niin, yhteinen harrastus ei ole mahdottomuus, jos tavoitteet ovat selkeät. Jos haluaa juosta henkilökohtaisen ennätyksen, ei kannata lähteä kaverin kanssa yhdessä juoksemaan, ellei sitten ole sellainen onni, että itseä kovempi juoksija suostuu jänikseksi kirittämään. Olemmme juosseet neljä maratonia puolisoni kanssa kahdestaan (Tukholma 2013, Riika 2014, Pariisi 2015, Rooma 2016) ja Janne on juossut yhden kisan henkilökohtaisen ajan perässä (Helsinki 2015). Yhteisillä maratoneilla tärkeintä on ollut yhdessä tekeminen. Olemme nauttineet kisatunnelmasta, upeista kaupungeista ja yhteisestä ajasta. Myös kulttuuri on aina ollut keskeinen osa maratonmatkojamme.

Juoksuharrastus on siis ollut yhteinen ja minä olin vieläpä se, joka tähän hulluuteen yllytin. Nyt on käynyt niin, että Jannella on valmentaja ja harjoitusohjelma, jonka harjoitukset tulisi tehdä tietyillä syke- ja nopeusalueilla. Näillä edellytyksillä harjoittelu ei aina onnistu yhdessä. Onni on, että kevyisiin harjoituksiin koko perhe pystyy osallistumaan, minä juosten ja lapset pyöräillen. Ja vetotreenit olemme voineet vetää yhteisesti urheilukentällä, jolloin näköetäisyys säilyy, vaikka vauhtini on hitaaaampi. Myös lapsille on riittänyt puuhaa urheilukentällä ja välillä sen laidalla.

Tunnustettakoon; olen yrittänyt pysyä puolison harjoitusohjelman peesissä, omaan kuntotasoon soveltaen. Tähän saakka olen siinä onnistunut, joskin oman ”kuntotestini” aikana alkoi kaatosade, ja 6 x 2000m sijasta juoksin 4 x 2000. Ja sadekelejä on piisannut muutoinkin. Harjoitteluni on muuttunut niin, että lenkkivauhteihini on tullut laajempi skaala, selkeitä hidasvauhtisia ja rauhallisia lenkkejä ja reippaita vetotreenejä. Tasaista omaa mukavuusalue rönötystä välttelen. Lepopäivät ovat selkeitä, ja uutena: kotonamme jumppaillaan kotikuntopiirejä olohuoneessa ja pihalla.

Alla yhteenveto harjoittelun yhdeksästä ensimmäisestä päivästä. Todettakoon, että Harjoituksissa on mukana verryttelyt ja levot, joten keskivauhdit on mitä on.

Näyttökuva 2016-08-13 kello 15.54.14

Tähän saakka harjoitteluaikataulut on saatu sopimaan perheen muihin menoihin mukavasti. Lenkkarit ovat kulkeneet mukana Helsingissä, Savonlinnassa ja Kolilla ja yhteiset lenkit ovat antaneet reissuille jopa pienen lisäsäväyksen, kun on lenkeillä päässyt lähelle luontoa ja tutustua kaupunkeihin uusista näkökulmista. Silti on hurviteltu Linnanmäellä, tutustuttu Runebergin taloon Porvoossa, seurattu oopperaa ja ihailtu nähtävyyksiä.

IMG_9004

Lomat on kuitenkin nyt loppu ja saa nähdä, mitä arki tuo tullessaan. Haasteellisin aikataulutus harjoitusohjelmassa tähän mennessä koskee kuluvaa viikonloppua ja eritoten huomista sunnuntaita. Silloin olisi vuorossa kahden tunnin pitkä lenkki sekä Terwaturnaus Oulussa, jonne lähtö on 8.30 ja paluu ehkä klo 18. Saapa nähdä, mistä löydetään tunnit huomiseen päivään.

Enpä malta olla mainitsematta, että tämänpäiväisessä 3×2000 vetotreenissä juoksin kaikki vedot alle 5.30 vauhtia! Olen tyytyväinen ja voit kuvitella ääneeni nyt vakaata päättäväisyyttä marinan sijasta, kun totean:

”Yhteinen vauhti”

 

 

 

Kun kaksi kylmää kättä tarttuu toisiinsa ja tuntuvat lämpimiltä

FullSizeRender

Pilvet kertyvät. Profilli reitin loppuosuudesta

Matkamme NUTS Pallakselle ja maaliin

Sen reilun neljän vuoden aikana, mitä olemme juoksua säännöllisesti harrastaneet, olemme suurelta osin pysytelleet asfaltilla. Harrastuksen ensimmäiset viikot menivät ehkä 70-30 suhteessa asfaltti versus pururata, mutta viimeistään n. 1,5 kuukauden harrastamisen jälkeen otettu tavoite puolimaratonista ohjasi totuttautumaan kovaan alustaan ja suhde muuttui varmaankin 90-10 tai jopa vielä enemmän asfaltin eduksi. Sama jatkui ensimmäisen puolikkaan jälkeenkin, otimmehan jo saman elokuisen päivän iltana vuonna 2012 tavoitteeksi maratonin Tukholmassa 2013. Syntynyt juoksemaan -kirjan luettuamme joskus talven 2012-2013 aikana, syttyi molemmissa vahva kiinnostus myös poluilla juoksemiseen. Silloin emme kuitenkaan ryhtyneet poluilla juoksemaan. Syyksi arvioisin ainakin omalla kohdallani väärät mielikuvat. Ajattelin ettei kotimme lähiympäristöstä löydy kiinnostavia juostavia polkuja. Tämä on jo kauan sitten vääräksi todettu. Ajattelin myös osin mainitun kirjan perusteella, että polkujuoksukisat ovat kaikki ylipitkiä matkoja, kuten Leadville Trail 100 mailia. Kolmanneksi – ja tämä ei ole vain mielikuva – halusin silloin keskittyä ottamaan haltuun yhtä lajia, eli kestävyysjuoksua asfaltilla. Olihan tavoitteena maraton. Viehätys poluilla juoksemiseen oli kuitenkin olemassa.

Keväällä 2015 tuli tietoomme, että kotikaupungissamme tullaan seuraavana kesänä järjestämään polkujuoksukisa, matkoina 5 km, 10 km ja 21 km. Olimme heti myytyjä. Siinä oli sopiva syy aloittaa juokseminen myös poluilla. Silloin meillä oli tähtäimessä Pariisin maraton, mutta hyvin pian meille oli selvää, että seuraava tavoite olisi puolimaraton kotikaupungin poluilla. Näin tehtiin, ja iso osa loppukevään lenkeistä juostiinkin poluilla. Kisaan osallistuttiin ja päästiin heti kokemaan myös haastavia olosuhteita, reitillä oli paikoin reiteen asti vettä. Totesimme sen kuuluvan lajiin ja jatkoimme juoksemista, sekä asfaltilla että poluilla. Kesällä seurasin muutamien sosiaalisen median kautta tutuksi tulleiden juoksijoiden osallistumista NUTS Pallas -kisaan ja siitä jäi pieni ajatuksen kipinä kytemään takaraivoon, voisiko meistä olla tuon kisan finishereiksi? Paljon asiasta juttelimme syksyn mittaan ja vuoden viimeisenä päivänä sitten otettiin rohkea askel ja ilmoittauduttiin 55 km matkalle. Sitä kohti sitten kevät treenailtiin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Välissä käytiin juoksemassa maraton Roomassa. Kevään edetessä siirryttiin enemmän poluille.

Sitten itse asiaan: torstaiaamuna starttasimme kohti Hettaa. Matkalla lyhyt pysähdys Oulussa, josta haimme hieman täydennystä, kuten geelejä ja yhden Hydrapakin pullon lisää. Ruokatauko pidettiin Torniossa ja jäätelötauko Pellossa. Tarviihan niitä hiilareita saada ennen kisaa… Torstain ohjelmaan ei kuulunut muuta kuin perille pääseminen, mökin kuittaaminen, iltapala ja sauna. Perjantaina käytiin hieman verryttelyhölkällä lasten leikkiessä Hetan koulun puistossa (oli muuten hyvä ja monipuolinen puisto; kiipeilytelineitä, jalkapallokaukalo ja vaikka mitä). Iltapäivällä haimme juoksunumerot ja lepäilimme mökillä. Tosin lapset eivät malttaneet levätä, vaan pelasivat jalkapalloa mökin lähistöllä ja leikkivät lomakylän puistossa. Huoltojoukoksi saapuvia lasten mummua ja ukkia odotellessa kävimme vielä patikoimassa, nousimme luontokeskukselta Jyppyrän näköalatasanteelle, josta olikin huikeat näkymät. Etelään päin sai jännityksensekaisin tuntein katsella Pyhäkeroa, jonka valloituksen tiesimme olevan edessä seuraavana päivänä. Pohjoiseen päin näkyi jopa Haltin huippu. Matkalla takaisin autolle soi puhelin; huoltojoukot olivat saapuneet. Kävimme porukalla syömässä kisakeskuksella, jossa tapasimme myös muutamia tuttuja juoksijoita, joiden kanssa oli kiva vaihtaa ajatuksia seuraavan päivän koitoksesta. Illalla laitettiin kamoja valmiiksi ja yritettiin päästä ajoissa nukkumaan. Valoisa ilta ja jännitys ehkä hieman siirsivät unen tuloa, mutta aivan hyvät yöunet saatiin kuitenkin alle.

Kisapäivä oli aamusta asti pilvinen ja oli selvää, että sade alkaa jossain vaiheessa, kuten oli ennustettukin. Tosin sää oli  selkeästi kylmempi ja tuulisempi kuin ainakin minun näkemäni ennusteet. Hieman muokattiin suunniteltua varustusta, pitkät housut sortsien tilalle ja takki mukaan. Kokemattomuuttamme olimme jättäneet hanskat kokonaan kotiin, eikä meillä edes ole esim. kuoritakkia, vain juoksutakit jotka eivät juuri vettä pidä. Niillä piti mennä mitä oli ja kyllä Pallaksella lähtöä odotellessa hieman tarpeettoman paljon hirvittikin. Matka oli jännittänyt koko ajan, nyt pelkoa lisäsi sää ja varusteiden riittämättömyys. Järjestäjät alkoivat huudella, että ilman kuoritakkia ei voi matkaan lähteä. Päätimme silti lähteä, jos ei erikseen kukaan tule sanomaan että ei noilla varusteilla.

Lähtö otti tehokkaasti luulot pois. Vettä tuli ja tuuli oli kova. Kamppeet kastuivat ja alkoivat liimautua ihoon kiinni. Näimme muutaman keskeyttävän ensimmäisessä mäessä ja kieltämättä ajattelin, että tuo voisi olla fiksua. Samaan aikaan ajattelin, että ei keli voi olla koko päivää tällainen. Sataa voi, mutta tuulelta täytyy päästä välillä suojaan. Siinä jyrkkää mäkeä ylös tunkatessa pysyi kohtuullisen hyvin lämpimänä kelistä huolimatta ja loppuihan se nousukin viimein. Taivaskerolla bongasin kyltin, jossa kerrottiin että sillä paikalla oli sytytetty Helsingin olympiatuli vuonna 1952. Tämä oli minulle uusi tieto ja toi mieleeni innokkaasti urheilua seuranneen mummuni, joka nukkui pois torstaina aamuyöllä pitkän sairastamisen jälkeen. Mummu oli nähnyt tuon olympiatulen sen matkalla Suomen halki. Ehkä tällä kertaa oltiin lähellä sitä, että juoksimme jonkun muistolle.

 

IMG_8008

Sade loppuikin jossain vaiheessa ja kuruihin laskeuduttaessa sumukin hälveni hetkittäin ja saimme silmäyksen niitä odotettuja maisemia. Matka taittui ihan mukavasti, alun nousu ei ollutkaan vienyt kaikkia voimia. Juoksemaan ei kovin paljoa pystynyt, mutta aina vähän kuitenkin. Jossain loivassa alamäessä innostuttiin päästämään vauhti kohtuullisen kovaksikin, mikä hieman kostautui kun seuraavissa ylämäissä pohkeet tahtoivat krampata. Toki suurin syy kramppeihin taisi olla kylmyys. Joka tapauksessa seuraavat nousut oli pakko ottaa rauhallisesti. Aikaahan niissä siis kului, mutta se ei onneksi haitannut mitään. Olemmehan liikkeellä täysin elämyshakuisesti. Juoskoot muut kilpaa.

 

IMG_7977

Hannukurun huolto oli huikeaa saavuttaa. Meillä oli mukana muutama geeli ja raakasuklaapatukoita. Ennen Hannukurua olimme hieman huolissamme niiden riittävyydestä, olihan matkaa vielä runsaasti jäljellä. Huollossa tankkasimme sitten ihan huolella. Emme normaalioloissa kumpikaan juuri perusta esim. sipseistä. Nyt söimme niitä hyvällä halulla. Joimme urheilujuomaa, söimme oikeastaan kaikkea mitä oli tarjolla. Niistähän on maksettu, vai mitä? 😉 Täytimme vesipullot ja jatkoimme matkaa, ei huvittanut pysähtyä pidemmäksi aikaa ettei tulisi kylmä. Matka jatkui hyvällä mielellä, tiesimme että seuraavaan huoltoon olisi lyhyempi matka. Seuraavat kilometrit kulkivat mukavasti, välillä juosten välillä kävellen. Huollosta saadusta lisäenergiasta ja ehkä myös vauhdin onnistuneesta rytmittämisestä johtuen krampit pysyivät poissa. Yksi matkan huikeimpia näkymiä oli laskeuduttaessa Sioskurun autiotuvalle. Upea paikka. Näillä main taisimme tarttua kylmillä, kosteudesta ja tuulesta turvonneilla käsillämme toisiamme kädestä ja ihmetellä, kuinka kaksi kylmää saattoi lämmittää toisiaan. Kyllä tätäkin matkaa oli suuri etuoikeus taittaa kahdestaan.

Sioskurulta alkoikin sitten retken varsinainen extremeosuus, nousu Pyhäkerolle. Sade oli tosiaan yltynyt ja nyt alkoi tuulla taas kovemmin. Ja kuten odottaa sopi, tuuli koveni koko ajan, mitä ylemmäs noustiin. Ilmeisesti ylhäällä se oli 20 m/s. Näkyvyyttä oli n. 10 metriä, mikä tietysti aiheutti jännitystä koska aina ei nähnyt selkeästi seuraavaa merkkitolppaa. Onneksi nousussa oli muitakin, aina jonkin hahmon näki edessäpäin. Toisaalta huono näkyvyys saattoi olla hyväkin. Kun näki edessään vain yhden nyppylän, ei tullut epätoivoista tunnetta, ettei nousu lainkaan etenisi. Toki pari kertaa, kun luuli jo olevansa ylhäällä ja edessä paljastuikin vain lisää nousua, oli huumori koetuksella. Jalat onneksi jaksoivat verrattain hyvin, väsyttihän niitä mutta kramppeja ei tullut. Ylävartaloa, varsinkin käsiä alkoi palella enemmän kamppeiden taas kastuessa. Se pakottikin kiristämään tahtia heti ylämäen loiventuessa ja kääntyessä alamäeksi. Liukkaassa kivikossa ei heti uskaltanut juosta, mutta heti kun rinteeseen ilmestyi vähänkään tasaisempaa polkua, annoimme painovoiman tehdä tehtävänsä ja tyydyimme vain pitämään vauhdin jotenkuten hallittavana. Laskeutuminen toiseen ja viimeiseen huoltoon olikin ehkä reitin nautittavin osuus. Isot nousut takana, huolto ja sen jälkeen reitin helpoin osuus edessä ja hetki vauhdin hurmaa. Teki mieli nauraa ääneen. Eikä se kaukana ollutkaan.

 

DSC_0010-001

Huollossa taas nautimme tarjoiluista ja järjestäjien erittäin iloisesta ja kannustavasta vastaanotosta. Ei voi kuin ihailla tätä porukkaa, joka mahdollistaa näiden kisojen järjestämisen. Siellä he olivat olleet koko päivän kurjassa säässä ja nähneet jo satojen osallistujien tulevan ja menevän. Silti meille loppupään väellekin riitti tsemppiä jaettavaksi. Iso kiitos ja arvostus kaikille järjestäjille!

Huollosta lähtiessä soitimme omille huoltojoukoille arvion maaliintuloajasta ja sitten matkaan. Ajastahan meillä ei ollut missään vaiheessa mitään tavoitteita, mutta sen verran laskin viimeisellä pätkälle lähdettäessä, että 10 tunnin alitus on ihan mahdollinen. Jalat olivat luonnollisesti jo väsyneet, joten tällä helpoimmallakin osuudella kävelimme ja juoksimme vuoron perään. Ja niinhän se maali sieltä lopulta tuli ajassa 9.40 ja jotain. Hullu haave oli totta, olimme ultrajuoksijoita!

Maalissa oli huikea meininki. Saimme kaulaamme pienet mutta niin suuret mitalit, joita ei tahdo malttaa vieläkään ottaa pois. Taidamme käyttää niitä koruina aika pitkään 😊 Lämmin mehu ja kuuma kanakeitto maistuivat taivaalliselle katoksessa, jossa oli suojassa sateelta ja tuulelta ja jossa sai tuoreeltaan jakaa kokemustaan muiden saman urakan läpikäyneiden kanssa. Maalialueelle olisi voinut jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta kyllä mökki, sauna ja sänky houkuttelivat sen verran, että hyppäsimme oman huoltomme kyytiin ja siirryimme omille jatkoillemme: sauna, lasit samppanjaa, kisan läpikäyntiä omalta osalta ja sosiaalisen median kautta ja lopulta kroppa ja mieli olivat valmiit rauhoittumaan myös uneen.

Nyt kaksi päivää kisan jälkeen rasituksen tuntee joka puolella kehoaan, muistuttaen mitä on tullut tehtyä. Lepäilessä on aikaa miettiä, milloin on seuraavan polku-ultran aika.

Janne

FullSizeRender 2

Kun työt on tehty

IMG_7679

Deep Breaths ©Päivi Kippola

 

Menossa on viimeinen viikko ennen Hetta-Pallaksen tunturiultraa. Nyt vaaditaan malttia ja harjoitteluksi riittää leppoinen vireen ylläpito. Päivän kevyen harjoituksen teimme lasten harrastusten lomassa. Pyöräilimme urheilukentälle lasten urheilukouluun ja me aikuiset hölkkäsimme (4km perusharjoitus), verryttelimme ja venyttelimme juoksuradalla urheilukoulun ajan. Olemme saaneet seuraksemme kentän laidalta liikkumaan myös muita urheilukoululaisten vanhempia ja se ilahduttaa.

Kotiin pyöräiltyämme söimme kasvispastaa ja muutoinkin riisit, pastat, leivät, puurot ja myslit kuuluvat nyt tehostetusti ruokalistallemme. Nestetankkausta emme ole vielä aloittaneet, mutta huomisesta alkaen juomapullot kulkevat mukanamme koko päivän. Laimeat marja- ja hedelmämehut lievästi Maltolla höystettynä riittävät ainakin allekirjoittaneelle.

Illan jalkapallotreenihöntsäily täytti toisen kevyen virittelyliikkumisen tehtävän tälle päivälle. Isä ja poika kulkivat pyörällä pelikentälle, toinen valmentamaan, toinen harjoittelemaan. Tosin pojan piti päästä kentälle jo tuntia ennen treenien alkamista ihan vain potkimaan palloa, ja tietysti myös treenien jälkeen piti pelailla vielä puoli tuntia joukkuekavereiden ja kentän vieressä olevan vastaanottokeskuksen poikien kanssa. Peli sujui hyvin, koska kaikki puhuivat sujuvasti jalkapalloa.  Aikuiset ihmettelevät toisinaan, että miten järjestää lapsille kolme tuntia hengästyttävää liikuntaa päivässä. Tänään taas tuntui siltä, että lapsille se aika ei edes riitä. Anna vain pallo, ja heitä saa houkutella kotiin.

Äiti ja tytär tulivat pelikentälle myöhemmin. Tytär pyörällä ja äiti hölkytellen. Aurinko paistoi vihdoin jälleen. Ihanaa olla matkan tässä vaiheessa. On mitä odottaa!

Tehoa viikkoon

27.6.-3.7.

Ensimmäinen kesäloman viikko, jolloin ei ollut reissua tai muuta aikatauluihin merkittävästi vaikuttavaa. Tämä on toki suhteellinen käsite. Tässä aktiivisessa elämänvaiheessa ns. perusviikkoonkin mahtuu vaikkapa nyt kesällä maanantaisin molempien lasten urheilukoulut sekä Konstan ja minun futistreenit, tiistaisin yleisurheilun viikkokisat molemmilla lapsilla, keskiviikkoisin samat jutut kuin maanantaisin, torstaisin Hillan futistreenit jne. Voisi sanoa, että aika paljon on asioita jotka vaikuttavat aikatauluihin. Eikä mistään kyllä haluaisi luopua.
Joka tapauksessa oli sellainen viikko, ettei ollut mitään erityistä kaiken normaalin erityisen lisäksi. Koska samaan aikaan oli myös viimeinen viikko, jolloin uskalsi rasittaa itseään hieman enemmän ajatellen valmistautumista ultranoviisina kohti NUTS Pallasta, päätimme yrittää juosta tällä viikolla normaalia enemmän. Tavoitteeksi otimme 100 km, jonka olimme saavuttaneet kerran aiemmin kesällä 2015.

Kävimme koko perheen lenkillä 26.6. ja suunnitelmana oli, että lauantaina 2.7. juostavan Raahe Trail Runin aikana tuo 100 km sitten täyttyisi. Viikko lähti liikkeelle ihan kohtuullisesti, lenkkien pituudet vaihtelivat hieman yli 5 kilometristä n. 14 kilometriin. Välillä juostiin kevyt aamuhölkkä lähirantoja kiertäen ja sitten illalla n. 10 kilometriä, välillä yksi lenkki päivässä. Keskiviikkona 29.6. olimme jo lähdössä polkupitkikselle, ajatuksena kiertää lauantain kisareitti vielä kerran. Konsta oli seurakunnan leirillä ja Hillalle oli järjestetty hoitopaikka mummulla ja vaarilla. Olimme jo juoksuvaatteet päällä ja juomapullot täytettynä eteisessä lähdössä, kun muistin että minulla oli alkamassa parturiaika n. 10 minuutin kuluttua. Todella nopea suunnitelman muutos; soitto mummulle voidaanko siirtää hoitoonvientiä tunnilla, samalla miettiminen ehditäänkö iltapäivän urheilukouluun jos juoksemme suunnitellun lenkin. Päätimme yrittää, kun lapsenhoito järjestyi ehdotetuin muutoksin. Näin sitten toimittiin, mutta metsässä tuli vastaan vielä yksi yllätys, jonka ei olisi kyllä pitänyt mikään yllätys olla. Hyttysiä oli aivan järjetön määrä. Siis oikeasti VALTAVASTI. Kumpikin koko ikämme metsissä kulkeneina olemme kyllä näihin verenimijöihin tottuneet, mutta en oikeasti muista, milloin olisin nähnyt vastaavaa määrää. Ja harrastelijamaisesti emme olleet varanneet mitään myrkkyä mukaan. Mahtoi olla koominen näky, kun juoksimme pitkin polkuja käsillä koko ajan joka suuntaan huitoen. Osin hyttysten vuoksi, osin aikataulusyistä muutimme kesken lenkin suunnitelmaa ja juoksimme n. 14 km suunnitellun 21 km:n sijaan.

Myös Raahe Trail Runin suhteen piti vähän soveltaa. Päätimme kokeilla sellaista ”Oman elämämme Dean Karnazes” -tyyppistä ratkaisua, että juoksemme alkuverkkana kisapaikalle, sitten itse kisan ja vielä loppuverkkana kotiin. Toki meillä oli kisapaikka aika lähellä, emmekä aikoneetkaan juosta kisaa kisana vaan pitkänä lenkkinä. Tämä siksi, että normaalia suuremmat viikkokilometrit tuntuivat jo jaloissa ja toisaalta emme halunneet mitään maksimiharjoitusta näin lähellä Pallasta. Minimoidaksemme lastenhoidon tarpeen toimimme seuraavasti: aamulla vein automme lainaan mummulle ja vaarille, me juoksimme ja lapset pyöräilivät kisapaikalle (5,8 km), mummu haki lapset sieltä hoitoon ja me starttasimme 21 kilometrin matkalle, muutama kilometri ennen maalia soitimme arvioidun maaliintuloajan ja mummu tuli lasten kanssa takaisin kisapaikalle, jonka jälkeen kotimatka samalla tavalla kuin menomatkakin. Minä koukkasin vielä hakemaan auton takaisin. Hieman vaati säätämistä, mutta onnistui ja kannatti. 100 km sunnuntaista alkaen täyttyi kisan loppumetreillä. Tosin palauttelutarkoituksessa ja osin turhamaisuuttakin kävimme vielä seuraavana päivänä lyhyellä hölkällä, jotta se 100 km täyttyi myös kalenteriviikon aikana.

Tehokas viikko toi paljon itseluottamusta Pallasta ajatellen. Jalat tuntui moneen kertaan väsyneiltä, mutta vertyivät aina lenkin kuluessa. Oli rohkaisevaa huomata, että väsyneenäkin matka etenee ja maisema vaihtuu. Eihän menossa toki mitään lennokkuutta ollut, mutta sitä ei kyllä haettukaan eikä haeta Pallaksellakaan.

Kohti kisapaikkaa © Päivi Kippola