Eli 10 hyvää syytä käydä yleisöluistelussa.
Pelin lumo. Neljäs päivä Kokkola Cupissa. On ollut pilvistä ja poutasäätä, terävää paistetta ja hyytävää sadetta. On päästy seuraamaan ennakkoon hiottuja tykitystuuletuksia, jännityksen säpinää, tiukkoja tilanteita ja mahtavaa tsemppiä. On tuettu kaveria kyynelten kirvotessa ja nostettu toisia pettymyksen alhosta. Toruja sain pojalta, kun hymyilin väärällä hetkellä kentän laidalla. Nähnyt sen innon, kun pelien välissä palloa on melkein mahdoton pitää käsissä ja, kun näkyy sopiva paikka, hihkutaan ”jes nurmea, päästään kikkailemaan”. On kävelty ja pyöräilty kenttien väliä, syöty pastaa, ja lisätty aurinkovoidetta. Voi sitä nostalgian määrää, kun vierailin majoituskoulun luokassa, jossa oli patjoja vieri vieressä ja käytävällä pulpettien päälle viritetty pyykkinaru varusteiden kuivattamaseen. Olen kiitollinen niille sadoille talkoolaisille, jotka tekevät nämä elämykset junnuille ja meille kaikille muillekin mahdolliseksi. Nyt kasvot hehkuvat aurinkoa!
Olen elänyt mukana
Äiti
Turnaus on semmoinen, jossa pelataan ja keskitytään peliin. Turnauksessa on pelejä ja kivaa. Turnauksessa vietettiin vapaa- aikaa ja pelattiin pelejä. Siellä myös katsottiin pelejä, käytiin välillä nukkumassa ja koululla syömässä. Ja pelattiin jalkapalloa ja katsottiin pelejä.
Kokkolassa oli kiva käydä puistossa ja koululla. Mentiin pyörällä joka paikkaan ja seikkailtiin. Pelin aikana minä myös leikin kavereiden kanssa katsomossa ja tein metsässä käpylehmiä. Koiriakin siellä oli ja niitä oli kiva rapsuttaa. Turnauksesta jäi mieleen avajaiskulkue, siinä oli sambatanssijoita ja turnauksen pelaajia. Ne näytti jotku vähän riikinkukoilta ne sambatanssijat ja pelaajat näytti kivoilta, varsinkin ne joilla maskotit.(H)
Kokkola Cup oli joukkueellemme ensimmäinen yön yli kestävä turnaus. Koululla sai aina hyvät unet. Turnaus jäi mieleen kaikesta. Me pelattiin kuusi peliä. Pelit meni hyvin, kaksi peliä voitettiin, yksi pelattiin tasan ja kolme hävittiin. Voittopelissä taisteltiin hyvin palloista, syöteltiin hyvin ja tuli maaleja. Viimeinen peli jäi mieleen, kun se hävittiin niukasti tosi kovaa joukkuetta vastaan. Sen jälkeen valmentaja ajelutti meidät kentältä koululle ikkunat auki ja soitettiin musiikkia. Ohikulkeville tehtiin dabit. Häviöt harmitti. Seuraavalla kerralla pitää pelata alusta asti kunnolla. Vapaa- ajalla oli hauska leikkiä koululla suurilla kivillä. (K)
Ollaanhan ensi vuonna samalla koululla?
Lapset
Kaksi joukkueellista 9-vuotiaita poikia, yhteensä 18 pelaajaa. Osa oli ensimmäistä kertaa yötä pois kotoa, jos ei mummulareissuja lasketa. Kaikille kyseessä oli ensimmäinen iso turnaus. 8 aikuista, valmentajia ja huoltajia. Keskiviikkoiltana olikin aikamoinen säpinä, kun pojat miettivät kenen vieressä haluaisivat nukkua ja valmentajat yrittivät sovittaa nämä toiveet yhteen niin, että luokan lattiapinta-ala riittäisi kaikille 26 erilaiselle retkipatjalle. Palapelin valmistuttua päästiin onneksi pienelle iltakävelylle, koska iltapala oli toisella koululla. Iltapesujen jälkeen päästiin rauhoittumaan yöpuulle, mutta jännitys nosti vielä pieniä päitä moneen kertaan tarkistamaan ympäristön, ennen kuin uni voitti.
Seuraavana aamuna päästiin pelaamaan. Pelejä kertyi kolmen päivän aikana molemmille joukkueille yhteensä kuusi. Päästiin juhlimaan voittoja ja nielemään tappion pettymyksiä. Pelien välissä käytiin majoituskoululla syömässä, vietettiin vapaa-aikaa joukkuekavereiden kesken, osallistuttiin avajaiskulkueeseen, syötiin porukalla jäätelöt, katsottiin kannustaen toisen joukkueen pelejä ja pallonkin kanssa oli pakko saada touhuta vapaa-ajoillakin. Valmentajan näkökulmasta parasta oli se, että saatiin pelata hyviä pelejä, joissa tehtiin niitä asioita, joita oli poikien kanssa sovittukin. Hyvällä mielellä saatiin joukkueelle ojentaa diplomit turnauksen päättyessä. Kotiin vanhempien mukana lähti tyytyväisen näköisiä poikia.
Valmentaja-isä
Kisa
Lomareissulla sukulaistytöt halusivat haastaa mieheni maratonkisaan. Olivat kuulleet, että hänellä on valmentaja ja että hän juoksee kovaa. Asenne oli kohdillaan, tytöillä oli voitonvarma kiilto silmissään, kieli keskellä suuta, askel korkea ja hymy LEVEÄ. Kisan jälkeen ensimmäisestä maaliintulijasta oli lukuisia versiota ja kisa piti uusia varsin monta kertaa, että kaikki olivat tyytyväisiä. Ei siinä tappioita laskettu, vaan aprikoitiin sitä, miten kukainenkin pärjäisi ensi kerralla paremmin.
Kilpaileminen jakaa mielipiteitä ainakin yhtä paljon kuin se, pitääkö mämmistä tai Aurajuustosta tai anopista. Toiset kuuluvat niihin, joilla adrenaliini virtaa ja katse terästyy, kun palkinnosta tai kisasta puhutaan. Toiset varmistavat välittömästi tehtävänannon saatuaan, ennen osallistumista mihinkään tehtävään, etteihän nyt vain kilpailla. Pienenä me serkusten kanssa juostiin pihasaunalta mummolaan aina kilpaa. Olipa kyse puidenhakureissusta, ohikulkumatkasta tai kylvystä paluusta. Huussistakin piti tulla juoksemalla ja viimeinen jäi jomppepojaksi – kyllä, niin hölmöä ja lapsenmielistä tuo nimittely.
Myös koulumaailmassa kilpailemiseen suhtaudutaan kuin tabuun. Toisaalta oppimateriaalit motivoivat palkintojen kartuttamisella ja positiivisella kilpailulla ja toisaalta opettajien päätä vaaditaan tilille, jos koulusta osallistutaan kilpailuihin.
Ei kaikkien tarvitse kilpailla, eikä aina tarvitse kilpailla. Sitäpaitsi kilpailu tulee mielekkääksi vasta silloin, kun asiaan on jo syttynyt palo. Aivan juoksuharrastukseni alussa jäi jostakin aihetta käsittelevästä opuksesta mieleeni, miten juoksuharrastuksen tulisi edetä: ensin tulee helppous, sitten rentous, sitten keveys ja lopulta vauhti. Pätee kaikkeen! Ensin tehdään ilon kautta ja kun nautinnon makuun päästään, haluaa tekemisestään irti enemmän. Itse asiassa sana compete (con petire) tulee latinasta, tarkoittaen yhdessä etsimistä. Kyllä vain, juuri näin. Haluaisin jopa väittää, ettei mitään yksilölajeja olekaan, sillä kaikessa kilpailussa tarvitaan vastustajaa, joka pakottaa eteenpäin. Tarvitaan huoltojoukkoja, kannustajia, yleisöä ja valmentajia. Kilpailutilanne saa tehot esiin ja kirkastaa päämäärän. Kisoja seuraamalla myös muiden harjoittelusta ja tekniikoista voi oppia.
con petire
Asia on sitten eri, kun puhutaan huippu-urhelijoista, heille saattaa riittää vastustajaksi pelkkä kello ja motivaatioksi oman suorituksen parantaminen. Mutta tällaiselle tavalliselle tallaajalle, intohimoiselle harrastelijalle, kisa tarkoittaa yhdessä tekemistä. Omia harjoituksia ja kisoja raportoimalla ja seuraamalla on päässyt syvemmälle harrastuksen yksityiskohtiin. Juokseminen on taitoja vaativaa haasteellista toimintaa, missä voi jatkuvasti kehittyä juuri niin paljon kuin itse on valmis panostamaan. Ja juuri siksi jotain, jossa voi savuttaa optimaalisia keskittymiskokemuksia. Psykologiassa näitä ilmiöitä voisi nimittää asteittain eteneväksi ongelmanratkaisuksi tai autoteelisuudeksi toimintaa ohjaavan motivaation selittäjänä. Pelkkä omien tulosten antama palaute ja oma kehityksen konkreettinen näkeminen on motivoivaa ja suuren lisän harjoitteluun on antanut se, kun jakanut omista kokemuksistaan, ”vakoillut” muiden tekemisiä ja ihan luvan kanssa osoittanut oman tietämättömyytensä harrastuksen yksityiskohdissa – ja siitäkin huolimatta saanut osakseen kannustusta ja palautetta ja niitä hyviä neuvoja.
On paradoksaalista, että vastoin kun yleensä luullaan, kilpailu ei tapa motivaatiota, vaan voi jopa parantaa sitä. Jos on muistettu oikea järjestys: helppous, rentous, keveys ja NYT vauhti!
Meidän liikennevalot matkalla kohti pastapartya Rathausissa #parisuhdemaraton
Maraton on ihmisen mittainen matka. Sen aikana ehtii kukoistaa ja kuihtua. Ehtii fiilistellä, taistella, voittaa itsensä ja luovuttaa. Ehtii syttyä ja sammua, kadottaa pointin koko hommasta, luottaa voimiinsa ja psyykkiseen kanttiinsa, ja sitten pettyä karvaasti. Maraton on inhimillisten tuntojen huvipusto. Neljänkymmenenkahden kilometrin matkalla ehtii villisti vauhkoontua ja syöksyä äkkijyrkkään kuiluun. Sen aikana ehtii nousta epätoivon alhosta uusiin lumoaviin pyörteisiin, jotka aiheuttavat kylmiä väreitä. On seesteisiä ja tasasia maisemapätkiä, vekkuleita kannustusjoukkoja ja tuskallisia ajatuksia ja toiveita siitä, että tämä vetkutus jo loppuisi. Ehtii iloita, vihata, surra, rakastaa, innostua ja lannistua. Ja jos hyvin käy; voi maaliviivan ylittäessä kokea itkunsekaista naurua ja iloisesti vilkutella maailmanpyörästä koko maailmalle.
Juoksimme puolisoni kanssa viidennen parisuhdemaratonimme Wienissä. Edellisinä vuosina olemme ihastelleet keväistä Seineä Pariisissa, Tiberiä Roomassa ja nyt oli vuorossa kisastartti Tonavan ylittävältä Reichsbrücke-sillalta Tonava kaunoisen soidessa. Edellinen päivä meni kevyen aamulenkin jälkeen Expossa Wienna Int´l Fairissa ja pastapartyssä Rathausin suuren juhlasalin loisteliaissa puitteissa mahtipontisten kattokruunujen alla. Nautimme pastamme ja Keisercmarrnimme kuinkas muutoin kuin viulujen ja vähän kevyemmänkin musiikin soidessa taustalla.
Aamulenkillä Tonavan tuntumassa
Illalla kirjaimellisesti juoksimme oopperaan. Lenkkarit toisin jätimme pois. Olimme ajoittaneet lähtömme kyllä sopivasti, mutta metro ei pysähtynytkään Volksoperin viereisellä Währinger Strasse -asemalla. Asema oli remontissa, mutta siitä ei ollut ilmoitusta metrokartalla. Ajoimme siis ohi asemamme ja jouduimme rivakkaasti palaamaan noin kilometrin takaisinpäin. Ehdimme paikalle sateisessa iltahämärässä juosten saman sateenvarjon alla. Ja unohdimme: narikkakäteisen. Ihana aulapalvelija katsoi meihin suopeasti ja otti takkimme vastaan ilman narikkalappua. Taikahuilu oli upeasti toteutettu ja yönkuningattaren sopraano valloittava. Ainoa pieni huoleni oli se, että ilta venyi pitkään. Aamulla kun kuitenkin halusin olla lähdössä virkeänä.
Lähtöaamuna heräsin hyvissä ajoin ennen kellon soittoa. Nautiskelin hotellihuoneessa espresson ihastellen näkyä Tonavalle. Hotellimme sijaitsi aivan lähtöpaikan vieressä, joten aamulla ei tarvinnut käyttää aikaa matkusteluun. Aamiainen oli tavanomainen: maustamatonta jugurttia, siinä mysliä, siemeniä ja pähkinöitä, lisäksi leipä ja ituja ja hedelmiä. Hotellin eksoottisemmat aamiasitarjonnat saivat odottaa seuraavaa aamua. Tankkaukset martaonia varten olin aloittanut edeltävällä viikolla, neljä pulloa Addera+-juomaa päivässä kolmen päivän ajan ja lauantaina normaali ruokavalio. Jo aamulla tuntui siltä, että valmistautumiset olivat onnistuneet. Luottamusta lisäsi alla oleva hyvin suunniteltu harjoituskausi. Olo oli tarmokas, ei turvottava. Viikkoa aikaisemmin vaivannut kuumekaan ei lähtöaamuna tuntunut missään. Ainoa muisto viime hetken flunssasta ovat joissakin kuvissa erottuva punoittava nenänalus. Edellisen aamun aamulenkillä sen sijaan kurkussa hieman tuntui, muttei pahasti.
Suoriuduimme lähtöpaikalle hyvissä ajoin noin tuntia ennen lähtöä. Ilma oli kohtalaisen kylmä, koska vuorilta tuuli navakan koleasti. Sain heittää jo hotellilla haaveiluni hihattomassa topissa juoksusta. Lähtöpaikalla juoksutakin kanssakin paleli. Jätimme maailintuolovarusteemme rekkaan ja yritimme kevyesti hölkkäillä lämpimiksemme ja etsiä aurinkoista, tuulensuojaista kohtaa Wagramen Strassen korkeiden rakennusten vierestä. Hakeuduimme suhteellisen pian lähtökarsinaan sillä oletuksella, että ihmismassan keskellä olisi edes hieman lämpimämpää.
Janne olisi aikaisempien maratonaikojensa puolesta kuulunut Bemarin sponsoroimaan lähtökarsinaan ja minä kuuluin olutmerkki Erdingerin (huomautuksella alkoholfrei) lähtökaaren taakse. Pääsimme kuitenkin onneksi samaan karsinaan. Sinne me sopuisasti mahduimme samaan soppeen yhdessä bemarisarjalainen ja kaljaklubilainen, eikä se ketään haitannut. Värisin lähtökarsinassa osin kylmyyttä ja osin jännitystä. Ihan viime tingassa pääsin karsinasta vielä wc:hen. Se oli onni, aikaisemmassa jonossa olin jo luovuttanut yrittämästä. Jonoa esittävä ihmismassa kun ei tuntunut liikkuvan mihinkään.
Kaljakarsinan lähtö oli hieman epämääräinen. Liikettä tapahtui, eli vuoromme oli koittanut. Kuulimme hetken Tonava kaunoista ja jossain vaiheessa tulimme ajanottopaikalle. Siitä lähtivät kellot käyntiin ja rauhallinen eteneminen ihmisvirran keskellä alkoi. Pääsimme suhteellisen nopeasti ajateltuun tavoitevauhtiin. Juoksu tuntui heti alusta rennolta, tosin lämpeneminen varsinkin käsien osalta vei tovin.
Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla jänis jättäytyi hetkeksi matkasta vessatauolle. Sovimme, että pidän vauhdin ja pysyn oikeassa reunassa. Juoksin hetken verran yksinäni, ja molemmat olimme hetken ehtineet pelätä, että eksyimme toisistamme. Jänis kuitenkin löysi minut ja matka jatkui. 25 kilometriin asti juoksu kulki leppoisasti siinä ajassa mitä tavoitteeksi olin toiveikkaasti asettanut, sitten alkoi hiipuminen. Vauhdin seuraamiseen olin saanut hyödyllisiä vihjeitä Pasilta. Matkaa rytmitti ja jaotti todella hyvin se, että täppäsi uuden kierroksen aina viiden kilometrin välein, sen lisäksi, että näin sai luotettavammat kilometrit omasta juoksusta. Vauhti ei kuitenkaan tällä kertaa romahtanut, niinkuin joskus on käynyt. Ja se hiipuminenkin alkoi myöhemmin kuin edellisillä maratoneillani.
Noin kolmenkympin jälkeen kramppasivat reidet. Kipu tuntui silloin siinä hetkessä lamaannuttavalta. 35km:n jälkeen heitin välillä kävelyksi (mitä ei tietenkään olisi saanut tehdä). Ja oli ne kyyneleeetkin lähellä, yritin. Maaliin pääsin lopulta ajassa 4:17:36. Se on nyt oma henkilökohtainen ennätykseni.
Ennätyksen saavuttaminen on jo sinänsä juhlistamisen arvoista. Tähän saakka juhlistamiseen on toisaalta riittänyt jo pelkästään yhdessä maaliin pääsy. Olen miettinyt tämän maratonin jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin omia juoksumotiivejani. Lähinnä sen takia, kun moni työkaveri on kysynyt tuliaisiksi Mozartin kuulia saatuaan, ensinnäkin kuinka pitkä matka se olikaan, ja toiseksi mikä saa sinut juoksemaan tuollaisia matkoja. Ehkä tämä projektikin on osaltaan pohdiskelun syynä.
Olin itse jo melkein ehtinyt unohtaa tuollaiset kysymykset. Juoksu on parhaimmillaan todella kivaa ja nautinnollista, voisin siis ajatella tekeväsi tätä siksi, että saan tästä hyvät fiilikset, hyvän kunnon ja hyvinvointia ylipäätään. Olen tutustunut myös uusiin ihmisiin ja yhteisen kiinnostuksen kohteen jakaminen on aina antoisaa. On kuitenkin hetkiä, jolloin juoksu ei ole hauskaa ja silloin kantavat tavoitteet. Ehkä voin vielä kehittyä, juosta kovempaa, treenata lihaskuntoa ja voittaa itseni. Tässä projektissa olen ollut aikaisempaa tavoiteorientoituneempi juoksuun ja olen nauttinut siitä. Parasta mitä pysähtyneelle fiilisjuoksijalle voi tapahtua, on saada asiantuntevia neuvoja omaan harjoitteluun. Mikään ei anna samanlaista boostia kuin se, että huomaa edistyvänsä. Seuraavaksi vain toivoo edistyvänsä vielä nopeammin.
Olen haikeilla mielin siitä, että tämä projekti on ohitse. Se on saanut miettimään kolmatta motivoitumisen suuntaa. Olisiko kuitenkin niin, että itse juoksu on se, joka motivoi. Tällä tekemisellä on merkitys, vaikka aina ei liidellä tunteillen pilvissä tai aina ei terveys yllä uuteen tavoitteeseen. Juoksemisen fiilis tulee juuri tuosta tunteiden teatterista (huomaa maraton mitalien teksti). Tunnen kroppani ja demonini taas hitusen paremmin, nautin jokaisesta sekunnista, kun tunnen elämän sykkeen ja tiedättekö; olen taas keinunut tässä vuoristoradassa taas niin kovaa, että vatsaa nipistää, niin että lepo tuntuu levolliselta ja huominen uudelta mahdollisuudelta. Ja juostahan voi monen todella tärkeän asian puolesta. Tällä kertaa laitoin Expossa nimeni Amnestyn plakaatiin, jossa kehotetaan: restart your heart.
Sain juosta vidennen maratonini ihanassa kaupungissa ja lähestulkoon täydellisissä olosuhteissa. Minulla oli huippuvalmentaja ja leppoisan pitkäsinninen jänis, joka yritti kyllä tsempata pitämään viimeisten kilometrien pienoisenkin juoksun yllä. Aika hiljaista seuraa olin matkalla. Kiitos matkakaverille kaikesta. Illan vietimme juhlallisesti Loca-ravitolassa, jonka tarjoaa paikallista ja luomupohjaista ruokaa. Oli kivaa!
Wien on uskomaton kulttuurikaupunki ja Wienin maraton on onnistuttu toteuttamaan kaupungin tyylillle uskollisesti. Juostessa en näyttänyt kuitenkaan kovin fiiniltä. Kun eilen sain sähköpostiini valokuvia omasta juoksustani, en tunnistanut tai ainakaan tunnustanut niistä itseäni.
Huomenna olisi polkujuoksun pikakisa, siihen vähän polttelisi jo mennä. Ajatukset on siirtynyt osin jo tulevaan. Puolikkaan enkan aion ainakin paukuttaa ja ehkä kesän treenaan testatuilla sykerajoilla. (Varo vaan Pasi, et ehkä kovin helpolla minusta lopullisesti pääsekään). Uusi maratonkohde on hautumassa.
Tämä valmennettava siirtyy nyt haikeana varikolle ja Janne jatkaa Pasin talissa oman kolmen tunnin alituksen metsästämistä. Luvassa on mielenkiintoinen matka. Voi kun olisin piirunkaan verran yhtä hyvä tsemppari, kuin mieheni oli tämän projektin ajan minulle. Maaliin tulimme käsi kädessä, hän antoi minulle sen verran väljää, että saisin paremman ajan kuin hän. Ja sitten suutelimme
Kevät tekee toistamiseen tuloaan. Vähensin juoksulenkille yhden vaatekerroksen, senkin toistamiseen. Välillä piti ottaa takapakkia, kolata lunta ja väistellä jäätiköitä. Ikkunat on pesty lepopäivänä. Valoa on, se muistuttaa tosiasioista. Ja rapakot, niiden yli voi nyt ottaa hyppyharjoituksia, tulee väsyneille jaloille vaihtelua. Kaikesta päätellen on koittanut kevät. Se tarkoittaa sitä, harjoitusohjelmani on edennyt niin pitkälle, että Wienin maraton on jo lähellä. Viime viikko oli kovista kovin harjoitusjakso ohjelman aikana. Olen onnekseni pysynyt terveenä ja saanut treenattua kaikki harjoitukset (paitsi yhden juoksun vaihdoin hiihtoon merenjäälle) ohjelman mukaisesti. Wienin maraton juostaan vajaan kolmen viikon kuluttua 23.4.
Kevät on ollut kiireinen, se on tarkoittanut kohdallani harjoittelun lisäksi uusia haasteita töissä, jotka nekin liittyvät liikuntaan ja urheiluun. Jännitän myös kunnallisvaaleja, tunnustanpa senkin. Ensimmäistä kertaa taitaa olla niin, että johdan aviomiestäni juoksukilometreissä, kun otetaan seurantajaksoksi valmennusohjelmani kesto. Minä olen juossut 601,41km ja Janne 443,33. Tämä kertoo vain siitä, että olen saanut puolisoltani vahvan tuen harjoitteluun, hän on tehnyt treenini mahdolliseksi.
Tässä kooste viimeisen kuukauden harjoitusmääristä ja vertailu alkupään ja loppupään keskikovasta viikosta toteutuneine yksityiskohtineen:
27.2. MA LEPO
28.2. TI, Kevyt lenkki 8km + aukivedot (vauhti 5:39, keskisyke 143)
1.3. KE Vr 2-3- km+ reipas 8km + vr 2-3 km (vauhti 5:43, keskisyke 147)
2.3. TO palauttava 6km (vauhti 6:43, keskisyke 133)
3.3. PE, YU-treenit
4.3. LA, lepo
5.3. SU, kevyt lenkki 22-24 km (vauhti 5:42, keskisyke 153)
20.3. MA, lepo
21.3. TI vr 3km+reipas 10+ vr 3km (vauhti 5:24, keskisyke 156)
22.3. KE, lepo
23.3. TO, kevyt lenkki 8km (vauhti 6:54 tyttären kanssa, keskisyke 149)
PE , YU-treenit
25.3. LA vr 3km 3x1600m/ 4min hölkkäpalautukset+ 3x 1000m/ 2min kävelypalautukset (vauhdit ens veto 5:01, viimeinen 4:44)
26.3. kevyt lenkki 24-26 km (vauhti 6:44, syke 141)
Jokainen harjoitus on ollut tarina sinänsä (tästä ajatuksesta kiitos Jari Rostille). Aina ei ole ollut helppoa löytää aikaa harjoituksille, aina ei ole kulkenut hyvin, välillä on väsyttänyt ja lihaksiin sattunut. Ohjelman lopputulos antaa, oli se sitten millainen hyvänsä, liian vaisun kuvan tämän matkan kulusta, jos ei ole voinut seurata matkan kaikkia käänteitä. Olen oppinut lukemaan uudenlaista tarinaa, joka koostuu keskisykkeistä, keskivauhdeista, alkuverkoista, aukivedoista, juoksusta yksin, juoksusta pimeässä, juoksusta tuulessa, räntäsateessa, auringonpaisteessa, juoksuista, jotka kulkivat kuin unelma, ja niistä tukkoisista matkoista, jolloin kroppa kertoo, että rajoilla ollaan. Lukemat kertovat omaa tarinaansa matkan varrelta, ne kertovat yksityiskohdat ja arjen, tämä teksti vain tiivistelmän ja yhteenvedon.
Valmentajani on tehnyt hyvää työtä, hän on laatinut tälle tarinalle juonen. Olen saanut sen ansiosta oppia, miten tällaisessa tarinassa rakennetaan käännekohtia, lakipisteitä, pidetään yllä mielenkiintoa ja nostetaan esille luonne. Koska minulla on vahva luottamus hyvin laadittuun suunnitelmaan, olen uskaltanut jalostaa omasta unelmastani tavoitteen.
Toisaalta olen luottavainen, sillä nautin tästä tarinasta, itse tekemisestä. Mutta en haluaisi tarinan päättyvän. Useinhan stressiä aiheuttaa se, että tulos on tärkeämpää kuin tekeminen, minulla niin ei näyttäisi olevan. Nyt loppuvaiheissa minuun on iskenyt haikeus ja pieni epävarmuus. Tietyllä tapaa on turvallista, kun kaikki on vielä mahdollista. Tiedän, että se tulos, johon olen tyytyväinen ei tule helpolla ja nyt se on vain minusta kiinni. Olen valmistautunut kaikin tavoin, kroppaani luotan, mutta fokuksestani en ole varma. Mutta ehkä luotan tyttäreni viisaisiin sanoihin, jotka hän kertoi minulle yhteisellä Helsingin reissullamme. Hän kuulema muistaa elämästä kolme asiaa aina: ensinnäkin päiväkotikaveri Niilo (nimi muutettu) laittaa kaikkiin ruokiin ketsuppia, toiseksi voittajat ei luovuta ja luovuttajat ei voita, ja kolmanneksi yhteisen Helsingin reissumme. Tuota keskimmäistä olen kyllä yrittänyt harjoitella jokaikisessä treenissä: loppuun asti vaikka väsyttää. Ehkä se riittää
Pasta party & expo @Rooma 2016
Vuosien mittaan on käynyt niin, että juoksuharrastuksemme on muuttunut enemmän tavoitteelliseksi kuin se alkujaan oli. Janne pääsi maratonvalmennettavaksi ensin ja juoksi sitä myöten hienon oman ennätyksensä viime syksynä. Nyt on ollut minun vuoroni olla valmennettavana ja olen ilokseni huomannut ripeää kehitystä omassa kunnossani. Tämänpäiväinen ilonaiheeni oli, että juoksin kevyen pitkiksen 22,7 km lähestulkoon puolikkaan ennätysaikaani keskivauhdilla 5.42min/km. Olin niin mielissäni tällaisesta vauhdista talviolosuhteissa, että sain pidätellä itseäni, etten lähettänyt valmentajalle viestiä heti lenkin loputtua. Iso osa edistysaskeleiden riemua on, että ilon aiheen saa jakaa jonkun kanssa. Suurin kiitos hyvästä etenemisestä kuuluu tietysti Pasille asiantuntemuksella tehdystä harjoitusohjelmasta ja siksi hänelle mieluusti ilon aiheeni jaan. Onnekseni lenkiltä palattuani sain näyttää Polarin lukemat heti Jannelle ja hän myös tiesi, mitä lukemat minulle merkitsivät. Se, että saa jakaa tunteen onnistuneesta harjoituksesta välittömästi jonkun kanssa, joka jakaa tämän ilon, on suunnaton rikkaus. Otaksun, että pidemmän päälle kukaan ei urheile tai harrasta vain itseään varten, vaan jossain vaiheessa tulee mukaan kysymys kenelle tai miksi teen tätä?
Vaikka voisi tuntua, että tavoitteellisuus syö yhteisen harrastuksen luonnetta ja tekee harjoittelusta yksinäistä puurtamista, on kokemukseni toisenlainen. Tavoitteellisuus on myös vaatinut sen, että harrastus on yhteinen. Harjoitteluaikataulujen sovitteleminen vaatii yhteistä sitoutumista ja monesti aikamoista luovuutta, suunnittelua ja joustoa. Mieheni on herrasmiesjuoksija: hän päästää minut aina lenkille illalla ennen häntä, tai menee aamulla ennen minua, jos päivän aikataulut eivät salli yhteisiä lenkkejä tai aikatauluja joudutaan venyttämään aamusta tai myöhäisestä illasta.
Yhteinen juoksuharrastus on antanut mahdollisuuden myös välittää toisesta uudella tavalla; seuraamalla toisen harjoittelua ja kisoja, toimimalla huolto- ja kannustusjoukkoina, osaamalla eläytyä toisen tuntemuksiin ja antamalla palautetta omasta näkökulmasta. Janne toimii monella tavalla myös omana lähivalmentajanani tsemppaamalla, kannustamalla ja vauhtijäniksenä. Tekisin saman hänelle, jos pystyisin.
Juoksuharrastus on edistänyt paitsi hyvää kuntoa, myös itsetuntemusta, yleistä vireyttä ja aktiivisuutta ja oman mielen ja kehon hallintaa. On selvää, että säännöllinen harjoittelu muokkaa myös kroppaa, vaikka itse sitä en päällimmäiseksi asiaksi mielelläni nostakaan. Olen oppinut, että minun ei tarvitse treenata toisten tasolla, vaan kehityn parhaiten kun kuuntelen valmentajaani ja itseäni kokonaisuudessaan. Olen kokenut OnTrailissa, että juoksuharrastus on yhdessä tekemistä laajassa mittakaavassa, se on yhteisö, jossa vallitsee rehelliset ja yritteliäät arvot, paikka jossa jokainen tekee parhaaansa ja tsempaa heikompaa.
Minulta on moneen otteeseen kysytty, miten juoksutreenini sujuvat. Hyvin, voin ilokseni sanoa! En ole suinkaan pudonnut ohjelmasta, vaikka en ole kirjoitellut mitään. Päinvastoin ohjelma on edennyt suunnitellusti, olen edennyt kiitettävästi tavoitteissani ja ehkä jopa temponut vähän ylikin. Olen edistynyt vauhdeissa ja myös sykkeeni käyttäytyy maltillisemmin reippailla lenkeillä. Olen varovaisesti toivonut, että tämä saattaisi tarkoittaa jopa sitä, että vauhtikestävyysalueeni olisi jo hivenen kaventunut? On uskomatonta, miten järkevällä harjoittelulla saa lyhyessä ajassa paljonkin edistystä aikaan. Suuri ilon aiheeni oli, että viimeisimmässä vetotreenissäni (6X1000) juoksin viimeisen kilometrin aikaan 4.53. Vauhti tuntui luontevalta, ja hitaammasta vauhdista olisi varmaan jäänyt tuntumaksi, että liian helpolla päästin itseni. Oma lähivalmentajani Janne-jänis ihanasti sanoi, että hänen ei tarvinnut kuin toppuutella vauhtiani. Nämä sanat ovat olleet paras kehu aikoihin!
Monet ovat kyselleet valmennuksestani myös siksi, että heitä itseään kiinnostaisi valmentautua ohjatusti omaa tavoitettaan kohti. Suosittelen lämpimästi. Olen itse kokeillut pari vuotta sitten netistä seurattua valmista ohjelmaa. Toimiva varmasti sekin, jos olisin paremmin osannut kunnioittaa omaa lähtötasoani, enkä olisi orjallisesti tehnyt harjoituksia nopeusvetoisesti huomioimatta omia sykerajojani.
"sopiva yrittämisen määrä on kuin luutun kieli
liian kireälle viritettynä se katkeaa, liian löysälle jätettynä se ei soi"
- Buddha -
Juoksuohjelmani rytmi etenee kolmen viikon sykleissä (kova, kovempi, kevyt), mikä on aika tyypillistä. Vaihtelua harjoituksissa on paljon: tasaisesti kevyitä lenkkejä (mutta niissäkin lyhyitä aukivetoja), reippaita lenkkejä, pitkiä lenkkejä, vetotreenejä, ruskoja ja palauttavia lenkkejä. Harjoitusmäärä on viikossa 4-5 lenkkiä (viikkokilometrit 40-80) + yleisurheilutreenit (harjoitustunnit viikossa keskimäärin 7). Lisäksi ohjelma etenee progressiivisesti; ensimmäisen kolmen viikon jälkeen matkat ovat hieman pidempiä, vauhdit hieman kovempia, ja määrä vähän suurempi. Oman tärkeän lisän omaan harjoitteluuni on tuonut viikottaiset yleisurheilun ohjaajatreenit. Niissä olemme tehneet paljon juoksuvetoja, hyppyjä, kordinaatiooita ja lihaskuntoliikkeitä. Juuri tällainen monipuolinen harjoittelu jää helposti omasta lenkkeilyharrastuksesta uupumaan.
Harjoittelujakson aikana on ollut haasteellisia ulkoilmaolosuhteita; myrskysäitä, kovia pakkasia, lumipyryjä ja liukasta. Myös työaikataulut tuovat omat haasteensa. Ilman valmentajaa, jolla on kasvot ja hyvä ote työhönsä, valmennusohjelmaa, joka on juuri minulle asinatuntemuksella räätälöity, selkeää tavoitetta, Wien 23.4. ja ihania kannustajia, osa heistä uusia tuttavuuksia, luulen että pari harjoitusta olisi voinut jäädä tekemättä. Aikataulutus harjoittelun suhteen toimii, kun koko perhe on projektissa mukana, kukin omalla tavallaan. Jannelta olen saanut hyvän tuen erityisesti vetotreenien vauhtien arvioinnissa, sisähalleissa kun on tottumattomana vaikea arvioida omaa vauhtia ja matkaa (erityisesti 300 m:n Ouluhallissa) ilman gps:ää. Kun toinen laskee, on ollut ihana keskittyä itse vain harjoitukseen. Lapset ovat olleet välillä mukana ja välillä ehdin treeneihin lasten harjoitusten aikana.
Into ei ole laantunut. Uskaltaisin sanoa, että olen löytänyt juoksun ilon ja myös ainakin ajoittaisen keveyden. Olen oppinut itsestäni ja tunnistan vahvuuteni ja heikkouteni fysiikassani sekä keskittymiskyvyssäni. Olen kotona kehossani ja huomaan myös sen muutokset harjoittelun myötä. Tuntuu kuin jalkojen liikeratakin olisi parantunut. On mahtavaa, kun juoksu tuntuu ainakin ajoittain rullaavalta. Ja luulen, että tätä on edesauttanut paitsi vaihtelevat vauhdit, myös lukuisat nokkimisharjoitukset ja tasahypyt aitojen kanssa ja kyyykyt, jotka ovat kehittäneet takareisien ja pakaroiden lihaksia.
Takana on kuusi viikkoa ohjattua juoksuvalmennusta ja kevät etenee käsittämättömän nopeasti. Uskallan vielä unelmoida suuria ja ehkä vielä saan sanoa ääneen ne sanat, joita mielessäni toistelen, kun fokus herpaantuu;) Vielä nämä ovat minun oma pieni salaisuuteni 😉
Otsikon kysymykseen on helppo vastaus: juoksemalla. Lisäämällä kysymyksen ympärille muuttujia, saadaan myös vastaukseen lisää ulottuvuuksia. Mikä on sopiva ympäristö treenille? Onko mahdollista juosta se yhdessä? Mitkä ovat sopivat vauhdit ja miten niitä seurataan? Miten tsempataan onnistuneesti toista? Miten treenistä palaudutaan? Tämän viikon kohdalla lähdimme ratkaisemaan näitä kysymyksiä seuraavasti.
Kun minä viime syksynä treenasin ohjelman mukaan, oli vetotreeni huomattavasti enemmän mahdollisuus kuin uhka. Paikallinen urheilukenttä oli auki (ainakin yleensä, saattaa olla että joskus piti kiivetä aidan yli porttien ollessa lukittu) ja siten sopiva ympäristö. 400 m radalla oli helppo pysyä matkan laskemisessa kärryillä 2000 m vedoissa ja jos laskut meinasivat mennä sekaisin, saattoi gps-mittauksen apuun luottaa, koska ulkotiloissa satelliitit löytyivät nopeasti. Lapsillekin oli aina mukavasti puuhaa kentällä meidän vanhempien juostessa.
Vaimon aloittaessa oman valmentautumisensa näin talvisaikaan, oli vetojen toteuttamisen yllä huomattavasti enemmän kysymyksiä (ei toki sentään uhkia). Urheilukenttä ei tietenkään ole käytössä. Teillä vedot toki voisi juosta, mutta siinä pitäisi seurata kelloa huomattavasti skarpimpana, jottei vedot venyisi liian pitkiksi. Lisäksi tiet ovat tähän aikaan vuodesta usein liukkaita, joka tuntuu sitä isommalta jännitysmomentilta mitä kovempaa pitää juosta. Ja vedoissahan yleensä juostaan kovaa. Lisäksi tiellä juostaviin vetoihin ei pysty lapsia ottamaan mukaan ollenkaan samalla tavalla.
Jossain vaiheessa hieman ennen ohjelman alkua nousi molemmille mieleen yksi ratkaisu. Ouluhalli. Matkaa hallille tulee toki n. 75 km, joten jatkuvasti ei pelkän juoksemisen takia tule sinne asti lähdettyä. Mutta päätimme kuitenkin, että mahdollisimman moni vetotreeneistä pyrittäisiin juoksemaan siellä. Näin onnistuttiin toimimaan ainakin ensimmäisen treenin kohdalla.
Viime hetken hiilarit matkalla kohti Ouluhallia.
Eilen siis otettiin suunnaksi Oulu ja Ouluhalli. Ennakkoon oli mietiskelty sopivia vauhteja. Ohjeena oli juosta 4*1000 m, joista kaksi ensimmäistä kympin ja kaksi viimeistä vitosen kisavauhtia. Väleihin kahden minuutin palautukset. Sitten 4*400 m, joista kaksi ensimmäistä vitosen ja kaksi viimeistä 3 km:n kisavauhtia. Väleissä 400 m hölkkäpalautukset. Vaimo ei ole koskaan juossut kyseisen mittaisia kisoja, joten tarkkaa käsitystä mainituista kisavauhdeista ei ollut. Teimme yhdessä jonkinlaisen arvion. Seuraava kysymys oli, miten pystyisimme juoksemaan arvion mukaisesti. Ulkoradalla gps on verraton apuväline. Se ei koskaan kykene antamaan täysin tarkkaa ja luotettavaa arviota juuri sen hetkisestä vauhdista, mutta jonkinlaisen arvion kuitenkin. Sisätiloissa yhteyttä on vaikeaa saada toimimaan ollenkaan tai ainakaan luotettavasti. Päätimme ottaa gps-mittauksen kelloista pois päältä ja käyttää korvaavaa arviointimenetelmää. Laskimme, minkälainen kierrosaika pitäisi olla, jotta vauhti olisi lähellä sopivaa. Ouluhallissa on n. 300 m kierros. Nämä arviot minä jäniksenä yritin pitää mielessä. Varmuuden vuoksi vaimo kirjoitti ne käteensä muistiin.
Alkuverkkailun aikana katseltiin ratamerkinnöistä sopiva lähtöpaikka tonnin vedoille. Valitsimme sellaiseksi 400 m:n lähtöpaikka (tai itse asiassa muutama metri sen takaa), josta juoksimme maaliviivalle ja sitten kolme täyttä kierrosta. Ensimmäinen veto mentiin hieman turhankin kovaa, mutta toinen meni jo aikalailla suunnitellusti. Ei sitä heti voi osata. Otimme vahingon takaisin juoksemalla kolmannen sitä vauhtia, mitä ensimmäisen oli tarkoitus mennä ja sitten neljännen taas sitä ensimmäisen toteutunutta vauhtia. Näin saatiin juostua kaksi vetoa kummallakin vauhdilla. 400 m:n vedot päätimme toteuttaa niin, että lähdimme liikkeelle 800 m lähtöpaikalta, josta juoksimme reilun kierroksen 400 m lähtöpaikalle. 400 m:n hölkkäpalautuksen korvasimme 200 m kävelyllä. Näin päädyimme takaisin vetojen lähtöpaikalle. Vauhdit pysyivät tässä vaiheessa jo kohtuullisen hyvin hallinnassa. Kaikkeen tottuu.
Loppuverkassa ei askeleen ehkä tarvitsekaan olla enää niin lennokas.
Vetotreenit on selkeästi mukavampaa juosta kaksin. Yksinään juostessa tulee lähinnä tuijotettua kelloa eikä siinä vierellä ole ketään kannustamassa. Voihan treenin toki toteuttaa niin, että toinen seuraa vauhtia, kommentoi ja kannustaa kentän reunalla. Tätä emme kyllä itse asiassa ole kokeilleet. Luulisin kuitenkin, ettei se ole ihan sama asia. Sen paikallaan seisovan, kelloa katselevan kommentit ja kannustuksetkin voisivat helposti tuntua turhan vaativilta. Eikä sivusta seuraamalla pysy samalla tavalla kartalla sen toisen juoksijan tuntemuksista. Sivusta olisi varmaan helppo sanoa, että nyt pitäisi vähän kiristää vauhtia. Niin, nimenomaan helppo sanoa. Vierellä juoksevan kannustus on jotenkin luonnostaan lempeämpää ja helpommin vastaanotettavaa. Ainakin meidän kokemus on tämä.
Yksi Ouluhallin hyvä puoli on se sama kuin urheilukentässäkin. Lapset saattoivat tulla mukaan ja heille riitti puuhaa treenin aikana. Ihan koko Ouluhallin lajiarsenaali ei eilen ollut käytössä, kun palloilualueella pelattiin pesäpallon B-tyttöjen SM-karsintaturnausta. Mutta sen eivät Konsta ja Hilla antaneet itseään häiritä vaan ottivat ilon irti käytettävissä olleista alueista; juoksivat radalla, hyppäsivät pituutta, pomppivat seiväshyppypatjalla, potkivat mukana ollutta pehmojalkapalloa jne. Jossain vaiheessa Hilla otti asiakseen juosta aina meistä vastaan antaakseen läpsyt. Konsta taas keskittyi volttien hyppimiseen. Treenin aikana voltteja kertyi varmasti kymmeniä.
Sitten se palautuminen. Hallissa juokseminen mahdollisti pääsyn pesulle heti treenin jälkeen. Siitä siirryttiin syömään hyvin. Kaikki saivat vatsansa täyteen oululaisessa ravintolassa, jonka lasagnea Hilla kommentoi ”niin hyväksi, ettei sitä voi uskoa”. Taisi touhukkaan aamupäivän perään tosiaan ruoka maistua. Syömästä jatkettiin päivää elokuviin. Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen oli koko perheen mielestä oikein kiva elokuva. Eikös se niin ole, että ravinto ja sopiva vastapaino treenille ovat palautumista edistäviä asioita? Tällä kertaa saimme sopivasti niitä molempia. Kun illaksi ehdimme kotiin ja lauantaisaunaan, ei kenenkään tarvinnut pitkään odottaa, että pääsimme seuraavaan palautumiselle tärkeään osaan eli lepoon. Levolle oli tarvettakin, olihan tänään edessä uusi liikunnallisesti aktiivinen päivä, ohjelmassa pitkää lenkkiä, jalkapallon harjoitusturnausta ja liikkaria, mitä kenelläkin.
Nyt se on alkanut ja jo viikon kestänyt!; maratonvalmennus asiantuntijan opastuksella. Viikko on ollut antoisa. Ensin osallistuin juoksutestiin, jossa kartoitettiin tämänhetkinen kuntotasoni. Testi tehtiin seitsemänä 1800m:n juoksuna määrätyin vauhdein ja näiden sarjojen välillä otettiin syke ja mitattiin laktaatit. Testin tulos (alla) oli aika tavalla odotusten mukainen. Testitulosten ja valmentajalle taustoittamieni lähtötietojen, joissa kartoitin omaa tähänastista harjoitteluani ja suoritin pientä itsearviointia kehitystarpeistani, pohjalta Pasi the coach laati harjoitusohjelman, jota olen nyt viikon ajan seurannut.
Vauhtiportaiden valinta ja testin kulku sujuivat onnistuneesti: laktaatti pysyi alhaalla ensimmäisten kuormien aikana ja kuormat 3-6 osuivat vauhtikestävyysalueelle. Tuloksista saatiin määritettyä sykerajat ja kuntotekijöiden suhde toistettavasti ja luotettavasti.
Peruskuntoalue on vahva ja laaja ja mahdollistaa vauhdeiltaan monipuolisen harjoittelun palauttavilla sekä kehittävillä tehoilla. Vauhtikestävyysalue on hieman ideaalista leveämpi, mikä on tässä vaiheessa harjoituskautta ihan luonnollista ja lisäämällä harjoitteluun vauhtikestävyyttä vahva peruskunto takaa nopean kehittymisen.
Testin perusteella suositellaan monipuolista peruskuntoharjoittelua alkaen kevyistä palauttavista tehoista aina laadukkaaseen PK-alueen ylärajalla tapahtuvaan harjoitteluun. Käytettäessä laadukkaita peruskuntovauhteja, kokonaisrasitusta tulee tarkkailla huolellisesti.
Vauhtikestävyysalueen kehittämiseksi tärkein laadukas harjoitus on säännöllisesti tehty nousujohteinen reipas lenkki. Testin mukaan lyhyet kilpailumatkat saattaisivat sujua luonnollisten ominaisuuksien vuoksi vahvasti ja niistä voisi saada vahvan sykäyksen vauhtikestävyysalueen kehitykseen maratonin lähestyessä.
Oli mahtavaa päästä harjoittelussa alkuun. Ensimmäinen viikko oli kova ja se tarkoitti 51 km juoksua + yu-treeniä. Harjoitteluun kului aikaa 8 h 10 min. Kropassa tuntuu hyvällä tavalla, yöt nukun sikeästi ja nälkä tulee nopeasti. Etävalmennus on toiminut hienosti. Kun pidän harjoituksistani päiväkirjaa sähköisesti, näkee koutsi heti kuinka harjoitus on toiminut. Muiden välittämiset OnTrailissa tsemppavat mukavasti ja erityisesti mieltä lämmittää, että valmentaja kulkee mukana fiiliksissäni. Kiitos Pasi.
Harjoituksista pidän päiväkirjaa OnTrailissa. Siellä viikkoni on näyttänyt tällaiseltä
Luvassa rautaisen rukiista peruskestävyystreeniä ja irrottelua vähän sen yli. Ihaninta on, että mulla on nälkä niin tavoitteen suhteen kuin treenin jälkeisen energiavajeenkin takia.
Elämä nelihenkisessä perheessä, jonka kaikilla jäsenillä on omat harrastuksensa, on välillä – tai itse asiassa usein – melkoista organisointia vaativaa. Viime viikonvaihde oli siitä mainio esimerkki. Pääasia taisi silti olla pysyä liikkeessä.
Perjantai:
Tyttären päiväkoti osallistui kotikaupunkimme varhaiskasvatuksen 100-vuotisjuhlan juhlamarssiin ja konserttiin. Tämän vuoksi päiväkodilla piti olla hieman normaalia aikaisemmin. Koska illalla oli ohjelmassa tyttären kaverisynttärit, oli päivän vetotreenille hieman vaikeaa löytää sopivaa väliä. Hyödynsimme hieman normaalia aikaisemman aamun pukemalla lenkkivaatteet jo lähtiessämme viemään tytärtä päiväkotiin ja suuntaamalla suoraan siitä urheilukentälle. Poika lähti samalla ovenavauksella kouluun, joka alkoi vasta reilun tunnin päästä. Sen tunnin poika halusi hyödyntää potkimalla palloa koulun pihan jalkapallokaukalossa. Kentällä juoksimme ohjelmassa olleen 4 x 2000 m, jonka jälkeen vaimon oli aika päästä töihin. Ajoimme kotiin, vaimo meni jo suihkuun ja minä kävin vielä pienen verkkailun lähiympäristössä, minulla ei ollut aivan yhtä kiire töihin.
Iltapäivä meni töissä ja alkuilta juhlittiin synttäreitä. Vieraiden lähdettyä (tai itse asiassa viimeisten vielä istuessa kahvipöydässä) kirjoitin pikaisesti työhön liittyvän koulutuksen ennakkotehtävää, jonka deadline oli sinä iltana 23.59. Tehtävä jäi hieman kesken, koska minulla oli töitä vielä klo 20-23. Töistä palattuani viimeistelin tehtävän ja palautin sen n. klo 23.45. Hyvissä ajoin siis.
Lauantai:
Aamupäivällä laitettiin paikkoja kuntoon ja valmisteltiin synttäreiden kakkososaa, isovanhempien vierailua. Harjoitusohjelmassa oli lepopäivä, tällä kertaa voisi sanoa että onneksi. Aamupäivä olisi ollut ainoa aika, jolloin juoksemaan olisi ehtinyt. Tämä olisi tarkoittanut aikaista heräämistä, mikä ei kyllä perjantain kaltaisen päivän jälkeen houkuttanut. Nyt siis aamupäivällä ehti valmistella synttäreitä. Iltapäivällä saapuivat vieraat. Hiilaritankkausta tuli suoritettua vaimon leipomien herkullisten kakkujen myötä. Vaikka ei tässä mitään kisoja lähiaikona ole, joita varten olisi tankata tarvinnut… Alkuillasta kävimme viemässä yhden vieraista, lasten isomummun, takaisin kotiinsa n. 60 kilometrin päähän. Tältä reissulta palattuamme olikin jo aika lauantaisaunalle.
Sunnuntai:
Työt alkoivat klo 9 ja päättyivät klo 13. Nopea varusteiden vaihto puvusta valmentajan tuulipukuun ja suunnaksi nappulaliigan pelipäivä. Minä valmensin, lapset pelasivat, äiti huolsi ja kannusti. Mukavat 1,5 tuntia kauniissa säässä. Sitten kotiin uudelle vaatteidenvaihdolle ja kaveriperheen lapsen rippijuhliin. Siellä viihdyttiin mukavassa seurassa reilu tunti. Kävellessämme juhlista autolle soitto mummulle ja vaarille, jotka eivät olleet reissun vuoksi ehtineet edellisen päivän synttärikattaukselle. Nyt olisi sopiva aika ottaa heidät vastaan. Hetki synttärijuhlintaa, jonka jälkeen lapset lähtivät isovanhemmilleen, jotta me pääsimme ohjelmassa olleelle pitkälle lenkille. 2 h 20 min ympäri Raahen rantoja oli äärimmäisen mukava tapa lopettaa viikonloppu. Kaikesta kiireestä oli selvitty ja nyt oli aikaa mukavalle yhteiselle harrastukselle. Yhteisellä vauhdilla.
© Päivi Kippola
On oikeastaan aika uskomatonta, kuinka säätkin toivat oman mausteensa viikonvaihteeseen. Perjantaina lapset saivat synttäreillä puhallella saippuakuplia upeassa auringonpaisteessa. Lepopäivä-lauantaina saimme myrskysäässä pysähtyä ja rauhoittua sisätiloihin neljän sukupolven kesken juhlimaan nuorinta. Sunnuntain jalkapalloiluja säät taas suosivat ja kaiken kruunasi ilta, jolloin saimme juosta keskellä kaupunkia, meren äärellä ja lähellä luontoa kohti auringonlaskua.
Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että usein kun katselee jälkikäteen mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä, alkaa helposti hengästyttämään. Arki on usein hektistä ja viikonloput joskus vielä hektisempiä. Silti näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään. Monipuolinen, joskus (lähes aina) kiireinenkin elämä on rikasta ja nautinnollista. Vai minkä näistä muka haluaisi jättää pois: lasten riemu synttärijuhlissa tai harrastuksen äärellä, perheen yhteinen aika, kiinnostava työ, motivoiva ja erinomaisena vastapainona kaikelle muulle toimiva harrastus, joka on lisäksi vaimon kanssa yhteinen? Niinpä, ei mitään. Kiireessäkin voi olla lepoa.
Liikkuva Kippolan perhe 