Maraton on ihmisen mittainen matka. Sen aikana ehtii kukoistaa ja kuihtua. Ehtii fiilistellä, taistella, voittaa itsensä ja luovuttaa. Ehtii syttyä ja sammua, kadottaa pointin koko hommasta, luottaa voimiinsa ja psyykkiseen kanttiinsa, ja sitten pettyä karvaasti. Maraton on inhimillisten tuntojen huvipusto. Neljänkymmenenkahden kilometrin matkalla ehtii villisti vauhkoontua ja syöksyä äkkijyrkkään kuiluun. Sen aikana ehtii nousta epätoivon alhosta uusiin lumoaviin pyörteisiin, jotka aiheuttavat kylmiä väreitä. On seesteisiä ja tasasia maisemapätkiä, vekkuleita kannustusjoukkoja ja tuskallisia ajatuksia ja toiveita siitä, että tämä vetkutus jo loppuisi. Ehtii iloita, vihata, surra, rakastaa, innostua ja lannistua. Ja jos hyvin käy; voi maaliviivan ylittäessä kokea itkunsekaista naurua ja iloisesti vilkutella maailmanpyörästä koko maailmalle.

Juoksimme puolisoni kanssa viidennen parisuhdemaratonimme Wienissä. Edellisinä vuosina olemme ihastelleet keväistä Seineä Pariisissa, Tiberiä Roomassa ja nyt oli vuorossa kisastartti Tonavan ylittävältä Reichsbrücke-sillalta Tonava kaunoisen soidessa. Edellinen päivä meni kevyen aamulenkin jälkeen Expossa Wienna Int´l Fairissa ja pastapartyssä Rathausin suuren juhlasalin loisteliaissa puitteissa mahtipontisten kattokruunujen alla. Nautimme pastamme ja Keisercmarrnimme kuinkas muutoin kuin viulujen ja vähän kevyemmänkin musiikin soidessa taustalla.

Illalla kirjaimellisesti juoksimme oopperaan. Lenkkarit toisin jätimme pois. Olimme ajoittaneet lähtömme kyllä sopivasti, mutta metro ei pysähtynytkään Volksoperin viereisellä Währinger Strasse -asemalla. Asema oli remontissa, mutta siitä ei ollut ilmoitusta metrokartalla. Ajoimme siis ohi asemamme ja jouduimme rivakkaasti palaamaan noin kilometrin takaisinpäin. Ehdimme paikalle sateisessa iltahämärässä juosten saman sateenvarjon alla. Ja unohdimme: narikkakäteisen. Ihana aulapalvelija katsoi meihin suopeasti ja otti takkimme vastaan ilman narikkalappua. Taikahuilu oli upeasti toteutettu ja yönkuningattaren sopraano valloittava. Ainoa pieni huoleni oli se, että ilta venyi pitkään. Aamulla kun kuitenkin halusin olla lähdössä virkeänä.

 

 

Lähtöaamuna heräsin hyvissä ajoin ennen kellon soittoa. Nautiskelin hotellihuoneessa espresson ihastellen näkyä Tonavalle. Hotellimme sijaitsi aivan lähtöpaikan vieressä, joten aamulla ei tarvinnut käyttää aikaa matkusteluun. Aamiainen oli tavanomainen: maustamatonta jugurttia, siinä mysliä, siemeniä ja pähkinöitä, lisäksi leipä ja ituja ja hedelmiä. Hotellin eksoottisemmat aamiasitarjonnat saivat odottaa seuraavaa aamua. Tankkaukset martaonia varten olin aloittanut edeltävällä viikolla, neljä pulloa Addera+-juomaa päivässä kolmen päivän ajan ja lauantaina normaali ruokavalio. Jo aamulla tuntui siltä, että valmistautumiset olivat onnistuneet. Luottamusta lisäsi alla oleva hyvin suunniteltu harjoituskausi. Olo oli tarmokas, ei turvottava. Viikkoa aikaisemmin vaivannut kuumekaan ei lähtöaamuna tuntunut missään. Ainoa muisto viime hetken flunssasta ovat joissakin kuvissa erottuva punoittava nenänalus. Edellisen aamun aamulenkillä sen sijaan kurkussa hieman tuntui, muttei pahasti.

Suoriuduimme lähtöpaikalle hyvissä ajoin noin tuntia ennen lähtöä. Ilma oli kohtalaisen kylmä, koska vuorilta tuuli navakan koleasti. Sain heittää jo hotellilla haaveiluni hihattomassa topissa juoksusta. Lähtöpaikalla juoksutakin kanssakin paleli. Jätimme maailintuolovarusteemme rekkaan ja yritimme kevyesti hölkkäillä lämpimiksemme ja etsiä aurinkoista, tuulensuojaista kohtaa Wagramen Strassen korkeiden rakennusten vierestä. Hakeuduimme suhteellisen pian lähtökarsinaan sillä oletuksella, että ihmismassan keskellä olisi edes hieman lämpimämpää.

 

 

Janne olisi aikaisempien maratonaikojensa puolesta kuulunut Bemarin sponsoroimaan lähtökarsinaan ja minä kuuluin olutmerkki Erdingerin (huomautuksella alkoholfrei) lähtökaaren taakse. Pääsimme kuitenkin onneksi samaan karsinaan. Sinne me sopuisasti mahduimme samaan soppeen yhdessä bemarisarjalainen ja kaljaklubilainen, eikä se ketään haitannut. Värisin lähtökarsinassa osin kylmyyttä ja osin jännitystä. Ihan viime tingassa pääsin karsinasta vielä wc:hen. Se oli onni, aikaisemmassa jonossa olin jo luovuttanut yrittämästä. Jonoa esittävä ihmismassa kun ei tuntunut liikkuvan mihinkään.

Kaljakarsinan lähtö oli hieman epämääräinen. Liikettä tapahtui, eli vuoromme oli koittanut. Kuulimme hetken Tonava kaunoista ja jossain vaiheessa tulimme ajanottopaikalle. Siitä lähtivät kellot käyntiin ja rauhallinen eteneminen ihmisvirran keskellä alkoi. Pääsimme suhteellisen nopeasti ajateltuun tavoitevauhtiin. Juoksu tuntui heti alusta rennolta, tosin lämpeneminen varsinkin käsien osalta vei tovin.

Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla jänis jättäytyi hetkeksi matkasta vessatauolle. Sovimme, että pidän vauhdin ja pysyn oikeassa reunassa. Juoksin hetken verran yksinäni, ja molemmat olimme hetken ehtineet pelätä, että eksyimme toisistamme. Jänis kuitenkin löysi minut ja matka jatkui. 25 kilometriin asti juoksu kulki leppoisasti siinä ajassa mitä tavoitteeksi olin toiveikkaasti asettanut, sitten alkoi hiipuminen. Vauhdin seuraamiseen olin saanut hyödyllisiä vihjeitä Pasilta. Matkaa rytmitti ja jaotti todella hyvin se, että täppäsi uuden kierroksen aina viiden kilometrin välein, sen lisäksi, että näin sai luotettavammat kilometrit omasta juoksusta. Vauhti ei kuitenkaan tällä kertaa romahtanut, niinkuin joskus on käynyt. Ja se hiipuminenkin alkoi myöhemmin kuin edellisillä maratoneillani.

Noin kolmenkympin jälkeen kramppasivat reidet. Kipu tuntui silloin siinä hetkessä lamaannuttavalta. 35km:n jälkeen heitin välillä kävelyksi (mitä ei tietenkään olisi saanut tehdä). Ja oli ne kyyneleeetkin lähellä, yritin. Maaliin pääsin lopulta ajassa 4:17:36. Se on nyt oma henkilökohtainen ennätykseni.

Ennätyksen saavuttaminen on jo sinänsä juhlistamisen arvoista. Tähän saakka juhlistamiseen on toisaalta riittänyt jo pelkästään yhdessä maaliin pääsy. Olen miettinyt tämän maratonin jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin omia juoksumotiivejani. Lähinnä sen takia, kun moni työkaveri on kysynyt tuliaisiksi Mozartin kuulia saatuaan, ensinnäkin kuinka pitkä matka se olikaan, ja toiseksi mikä saa sinut juoksemaan tuollaisia matkoja. Ehkä tämä projektikin on osaltaan pohdiskelun syynä.

Olin itse jo melkein ehtinyt unohtaa tuollaiset kysymykset. Juoksu on parhaimmillaan todella kivaa ja nautinnollista, voisin siis ajatella tekeväsi tätä siksi, että saan tästä hyvät fiilikset, hyvän kunnon ja hyvinvointia ylipäätään. Olen tutustunut myös uusiin ihmisiin ja yhteisen kiinnostuksen kohteen jakaminen on aina antoisaa. On kuitenkin hetkiä, jolloin juoksu ei ole hauskaa ja silloin kantavat tavoitteet. Ehkä voin vielä kehittyä, juosta kovempaa, treenata lihaskuntoa ja voittaa itseni. Tässä projektissa olen ollut aikaisempaa tavoiteorientoituneempi juoksuun ja olen nauttinut siitä. Parasta mitä pysähtyneelle fiilisjuoksijalle voi tapahtua, on saada asiantuntevia neuvoja omaan harjoitteluun. Mikään ei anna samanlaista boostia kuin se, että huomaa edistyvänsä. Seuraavaksi vain toivoo edistyvänsä vielä nopeammin.

Olen haikeilla mielin siitä, että tämä projekti on ohitse. Se on saanut miettimään kolmatta motivoitumisen suuntaa. Olisiko kuitenkin niin, että itse juoksu on se, joka motivoi. Tällä tekemisellä on merkitys, vaikka aina ei liidellä tunteillen pilvissä tai aina ei terveys yllä uuteen tavoitteeseen. Juoksemisen fiilis tulee juuri tuosta tunteiden teatterista (huomaa maraton mitalien teksti). Tunnen kroppani ja demonini taas hitusen paremmin, nautin jokaisesta sekunnista, kun tunnen elämän sykkeen ja tiedättekö; olen taas keinunut tässä vuoristoradassa taas niin kovaa, että vatsaa nipistää, niin että lepo tuntuu levolliselta ja huominen uudelta mahdollisuudelta. Ja juostahan voi monen todella tärkeän asian puolesta. Tällä kertaa laitoin Expossa nimeni Amnestyn plakaatiin, jossa kehotetaan: restart your heart.

Sain juosta vidennen maratonini ihanassa kaupungissa ja lähestulkoon täydellisissä olosuhteissa. Minulla oli huippuvalmentaja ja leppoisan pitkäsinninen jänis, joka yritti kyllä tsempata pitämään viimeisten kilometrien pienoisenkin juoksun yllä. Aika hiljaista seuraa olin matkalla. Kiitos matkakaverille kaikesta. Illan vietimme juhlallisesti Loca-ravitolassa, jonka tarjoaa paikallista ja luomupohjaista ruokaa. Oli kivaa!

Wien on uskomaton kulttuurikaupunki ja Wienin maraton on onnistuttu toteuttamaan kaupungin tyylillle uskollisesti.  Juostessa en näyttänyt kuitenkaan kovin fiiniltä. Kun eilen sain sähköpostiini valokuvia omasta juoksustani, en tunnistanut tai ainakaan tunnustanut niistä itseäni.

Huomenna olisi polkujuoksun pikakisa, siihen vähän polttelisi jo mennä. Ajatukset on siirtynyt osin jo tulevaan. Puolikkaan enkan aion ainakin paukuttaa ja ehkä kesän treenaan  testatuilla sykerajoilla. (Varo vaan Pasi, et ehkä kovin helpolla minusta lopullisesti pääsekään). Uusi maratonkohde on hautumassa.

Tämä valmennettava siirtyy nyt haikeana varikolle ja Janne jatkaa Pasin talissa oman kolmen tunnin alituksen metsästämistä. Luvassa on mielenkiintoinen matka. Voi kun olisin piirunkaan verran yhtä hyvä tsemppari, kuin mieheni oli tämän projektin ajan minulle. Maaliin tulimme käsi kädessä, hän antoi minulle sen verran väljää, että saisin paremman ajan kuin hän. Ja sitten suutelimme

 

 

 

 

Kevät tekee toistamiseen tuloaan. Vähensin juoksulenkille yhden vaatekerroksen, senkin toistamiseen. Välillä piti ottaa takapakkia, kolata lunta ja väistellä jäätiköitä. Ikkunat on pesty lepopäivänä. Valoa on, se muistuttaa tosiasioista. Ja rapakot, niiden yli voi nyt ottaa hyppyharjoituksia, tulee väsyneille jaloille vaihtelua. Kaikesta päätellen on koittanut kevät. Se tarkoittaa sitä, harjoitusohjelmani on edennyt niin pitkälle, että Wienin maraton on jo lähellä. Viime viikko oli kovista kovin harjoitusjakso ohjelman aikana. Olen onnekseni pysynyt terveenä ja saanut treenattua kaikki harjoitukset (paitsi yhden juoksun vaihdoin hiihtoon merenjäälle) ohjelman mukaisesti. Wienin maraton juostaan vajaan kolmen viikon kuluttua 23.4.

Kevät on ollut kiireinen, se on tarkoittanut kohdallani harjoittelun lisäksi uusia haasteita töissä, jotka nekin liittyvät liikuntaan ja urheiluun. Jännitän myös kunnallisvaaleja, tunnustanpa senkin. Ensimmäistä kertaa taitaa olla niin, että johdan aviomiestäni juoksukilometreissä, kun otetaan seurantajaksoksi valmennusohjelmani kesto. Minä olen juossut 601,41km ja Janne 443,33. Tämä kertoo vain siitä, että olen saanut puolisoltani vahvan tuen harjoitteluun, hän on tehnyt treenini mahdolliseksi.

Tässä kooste viimeisen kuukauden harjoitusmääristä ja vertailu alkupään ja loppupään keskikovasta viikosta toteutuneine yksityiskohtineen:

27.2. MA LEPO

28.2. TI, Kevyt lenkki 8km + aukivedot (vauhti 5:39, keskisyke 143)

1.3. KE Vr 2-3- km+ reipas 8km + vr 2-3 km (vauhti 5:43, keskisyke 147)

2.3. TO palauttava 6km (vauhti 6:43, keskisyke 133)

3.3. PE, YU-treenit

4.3. LA, lepo

5.3. SU, kevyt lenkki 22-24 km (vauhti 5:42, keskisyke 153)

---

20.3. MA, lepo

21.3. TI vr 3km+reipas 10+ vr 3km (vauhti 5:24, keskisyke 156)

22.3. KE, lepo

23.3. TO, kevyt lenkki 8km (vauhti 6:54 tyttären kanssa, keskisyke 149)

PE , YU-treenit

25.3. LA vr 3km 3x1600m/ 4min hölkkäpalautukset+ 3x 1000m/ 2min kävelypalautukset (vauhdit ens veto 5:01, viimeinen 4:44)

26.3. kevyt lenkki 24-26 km (vauhti 6:44, syke 141)

Jokainen harjoitus on ollut tarina sinänsä (tästä ajatuksesta kiitos Jari Rostille). Aina ei ole ollut helppoa löytää aikaa harjoituksille, aina ei ole kulkenut hyvin, välillä on väsyttänyt ja lihaksiin sattunut. Ohjelman lopputulos antaa, oli se sitten millainen hyvänsä, liian vaisun kuvan tämän matkan kulusta, jos ei ole voinut seurata matkan kaikkia käänteitä. Olen oppinut lukemaan uudenlaista tarinaa, joka koostuu keskisykkeistä, keskivauhdeista, alkuverkoista, aukivedoista, juoksusta yksin, juoksusta pimeässä, juoksusta tuulessa, räntäsateessa, auringonpaisteessa, juoksuista, jotka kulkivat kuin unelma, ja niistä tukkoisista matkoista, jolloin kroppa kertoo, että rajoilla ollaan. Lukemat kertovat omaa tarinaansa matkan varrelta, ne kertovat yksityiskohdat ja arjen, tämä teksti vain tiivistelmän ja yhteenvedon.

Valmentajani on tehnyt hyvää työtä, hän on laatinut tälle tarinalle juonen. Olen saanut sen ansiosta oppia, miten tällaisessa tarinassa rakennetaan käännekohtia, lakipisteitä, pidetään yllä mielenkiintoa ja nostetaan esille luonne. Koska minulla on vahva luottamus hyvin laadittuun suunnitelmaan, olen uskaltanut jalostaa omasta unelmastani tavoitteen.

Toisaalta olen luottavainen, sillä nautin tästä tarinasta, itse tekemisestä. Mutta en haluaisi tarinan päättyvän. Useinhan stressiä aiheuttaa se, että tulos on tärkeämpää kuin tekeminen, minulla niin ei näyttäisi olevan. Nyt loppuvaiheissa minuun  on iskenyt haikeus ja pieni epävarmuus. Tietyllä tapaa on turvallista, kun kaikki on vielä mahdollista. Tiedän, että se tulos, johon olen tyytyväinen ei tule helpolla ja nyt se on vain minusta kiinni. Olen valmistautunut kaikin tavoin, kroppaani luotan, mutta fokuksestani en ole varma. Mutta ehkä luotan tyttäreni viisaisiin sanoihin, jotka hän kertoi minulle yhteisellä Helsingin reissullamme. Hän kuulema muistaa elämästä kolme asiaa aina: ensinnäkin päiväkotikaveri Niilo (nimi muutettu) laittaa kaikkiin ruokiin ketsuppia, toiseksi voittajat ei luovuta ja luovuttajat ei voita, ja kolmanneksi yhteisen Helsingin reissumme. Tuota keskimmäistä olen kyllä yrittänyt harjoitella jokaikisessä treenissä: loppuun asti vaikka väsyttää. Ehkä se riittää

 

Yhteinen harrastus on on vienyt minut ja mieheni monille yhteisille reissuille upeisiin kaupunkeihin, joihin olemme saaneet ihan uuden näkökulman tutustuessamme muun muassa Rooman, Pariisin ja Riikan kulttuuriantiin ja juostessamme kaupunkien maratontapahtumissa. Olemme juosseet ulkomailla aina yhteistä vauhtia, siis minun vauhtiani. Tärkeintä matkoilla on ollut yhteinen tekeminen molempia kiinnostavan harrastuksen parissa ja yhdessäolo ylipäätään. Pienten lasten vanhempina hetket ihan kahdestaan ovat nousseet meille todella tärkeiksi, olkoonkin, että nautimme liikkumisesta ja yhdessäolosta myös koko perheen voimin.  Ehkei yhteisten hetkien arvoa vähennä yhtään se, että arjessa jaamme harrastuksen koko perheenä niin paljon kuin se suinkin on mahdollista.

Vuosien mittaan on käynyt niin, että juoksuharrastuksemme on muuttunut enemmän tavoitteelliseksi kuin se alkujaan oli. Janne pääsi maratonvalmennettavaksi ensin ja juoksi sitä myöten hienon oman ennätyksensä viime syksynä. Nyt on ollut minun vuoroni olla valmennettavana ja olen ilokseni huomannut ripeää kehitystä omassa kunnossani. Tämänpäiväinen ilonaiheeni oli, että juoksin kevyen pitkiksen 22,7 km lähestulkoon puolikkaan ennätysaikaani keskivauhdilla 5.42min/km. Olin niin mielissäni tällaisesta vauhdista talviolosuhteissa, että sain pidätellä itseäni, etten lähettänyt valmentajalle viestiä heti lenkin loputtua. Iso osa edistysaskeleiden riemua on, että ilon aiheen saa jakaa jonkun kanssa. Suurin kiitos hyvästä etenemisestä kuuluu tietysti Pasille asiantuntemuksella tehdystä harjoitusohjelmasta ja siksi hänelle mieluusti ilon aiheeni jaan. Onnekseni lenkiltä palattuani sain näyttää Polarin lukemat heti Jannelle  ja hän myös tiesi, mitä lukemat minulle merkitsivät. Se, että saa jakaa tunteen onnistuneesta harjoituksesta välittömästi jonkun kanssa, joka jakaa tämän ilon, on suunnaton rikkaus. Otaksun, että pidemmän päälle kukaan ei urheile tai harrasta vain itseään varten, vaan jossain vaiheessa tulee mukaan kysymys kenelle tai miksi teen tätä?

Vaikka voisi tuntua, että tavoitteellisuus syö yhteisen harrastuksen luonnetta ja tekee harjoittelusta yksinäistä puurtamista, on kokemukseni toisenlainen. Tavoitteellisuus on myös vaatinut sen, että harrastus on yhteinen. Harjoitteluaikataulujen sovitteleminen vaatii yhteistä sitoutumista ja monesti aikamoista luovuutta, suunnittelua ja joustoa. Mieheni on herrasmiesjuoksija: hän päästää minut aina lenkille illalla ennen häntä, tai menee aamulla ennen minua, jos päivän aikataulut eivät salli yhteisiä lenkkejä tai aikatauluja joudutaan venyttämään aamusta tai myöhäisestä illasta.

Yhteinen juoksuharrastus on antanut mahdollisuuden myös välittää toisesta uudella tavalla; seuraamalla toisen harjoittelua ja kisoja, toimimalla huolto- ja kannustusjoukkoina, osaamalla eläytyä toisen tuntemuksiin ja antamalla palautetta omasta näkökulmasta.  Janne toimii monella tavalla myös omana lähivalmentajanani tsemppaamalla, kannustamalla  ja vauhtijäniksenä. Tekisin saman hänelle, jos pystyisin.

Juoksuharrastus on edistänyt paitsi hyvää kuntoa, myös itsetuntemusta, yleistä vireyttä ja aktiivisuutta ja oman mielen ja kehon hallintaa. On selvää, että säännöllinen harjoittelu muokkaa myös kroppaa, vaikka itse sitä en päällimmäiseksi asiaksi mielelläni nostakaan. Olen oppinut, että minun ei tarvitse treenata toisten tasolla, vaan kehityn parhaiten kun kuuntelen valmentajaani ja itseäni kokonaisuudessaan. Olen kokenut OnTrailissa, että juoksuharrastus on yhdessä tekemistä laajassa mittakaavassa, se on yhteisö, jossa vallitsee rehelliset ja yritteliäät arvot, paikka jossa jokainen tekee parhaaansa ja tsempaa heikompaa.