Minimaraton ja Terwaturnaus

Koko perheen liikunnallinen viikonvaihde piti sisällään Minimaratonin Kempeleessä lauantaina ja jalkapallon Terwaturnauksen Oulussa sunnuntaina. Minimaratonilla lapset juoksivat ja vanhemmat kannustivat (tosin isi pääsi kirittämään Hillaa). Terwaturnauksessa Konsta oli pelaajana, isi valmentajana sekä äiti ja Hilla kannustajina. Kaikille siis riitti oma roolinsa.

Minimaraton

DSC_0477

Mitali sateiselta minimaratonilta ©Päivi Kippola

Hilla
”Minimaratonilla oli kivaa. Se oli lyhyt, sama matka kuin viime vuonnakin. Koko ajan näkyi maali. Juoksu meni hyvin, voitin isin. Lähdössä oli vähän ahdasta. Maalissa sai mitalin ja kaikki osallistujat sai karkkipussin, legohahmon ja pillimehun. Ostettiin kisan jälkeen urheilukaupoista minulle uusi uimapuku. Ja uimalasit.”

Konsta
”Juoksin 200 metriä. Lähtö meni loistavasti, koska olin mennyt eturiviin ja pääsin ennen tungosta liikkeelle. Jaksoin juosta koko matkan kovaa ja olin kolmas maalissa. Sain mitalin, niin kuin kaikki muutkin. Meitä ennen  lähti kympin ja maratonin juoksijat. Minä lähdin samasta paikasta, mistä kympin juoksijatkin. Minimaratonilla oli kivaa. Sen jälkeen käytiin urheiluliikkeessä ja sain uudet jalkapallomaalivahdin hanskat.”

 

Terwaturnaus

CSC_0640

Yhdessä tuuletetaan ja alhosta toisemme nostetaan ©Päivi Kippola

Konsta
”Olin mukana kilpasarjajoukkueessa, jossa oli minun lisäkseni Aapo, Onni, Daniel, Aatu, Ville, Henrik, Eino ja Ilja. Toinen meidän joukkue osallistui haastesarjaan. Ensimmäinen peli Tervareita vastaan voitettiin 9-2. Toinen peli hävittiin Ajaxille 8-1 ja kolmas peli OLSille 4-2. Neljäs peli HauPaa vastaan voitettiin 3-2. Tulimme lohkossamme kolmanneksi ja pääsimme otteluun sijoista 5-6. Sijoituspelissä voitettiin ensimmäistä kertaa Ajax 4-1, minä tein kaksi maalia. Tulimme siis turnauksessa viidenneksi. Pelasin puolustajana kaksi peliä, kärjessä kaksi peliä ja maalissa yhden. Turnaus meni hyvin. Olin kenttäpelaajana numero 13 ja maalivahtina numero 1.
Turnauksessa oli mukavaa, kun sai pelata omaa suosikkilajia jalkapalloa yhdessä kavereiden kanssa. Meillä on kiva joukkue, jossa on paljon kavereita. Oli myös hauskaa, kun sain käydä pelien välissä kummisedän ja kaverin kanssa syömässä.”

 

Hilla
”Turnauksessa oli mukavaa, koska siellä oli puisto jossa sai käydä leikkimässä. Minulla oli mukana nukke, jalkapallo ja juomapullo. Lisäksi äidillä oli evästä. Pelien katsominen oli vähän tylsää, vähän kivaa ja vähän jännittävää. Katsoin kun Konsta pelasi ja isi valmensi. Konsta pelasi hyvin ja oli yhden kerran maalivahti. Isi valmensi mukavasti omaa joukkuettaan, ei huutanut liikaa eikä kovaa. Kotimatkalla kävimme hampurilaisilla ja jätskillä.

 

Testissä

DSC_0181

Valojäniksen tahtiin ©Päivi Kippola

Valmennus on alkanut!

Se taisi olla keväällä, yksi niistä kerroista, kun lenkillä haaveilimme ja leikittelimme ajatuksella, että molemmat tai jompi kumpi meistä osallistuisi  yksilöllisesti räätälöityyn maratonohjelmaan. Ja nyt se on tässä! Kuntotesti oli valmennuksen ensimmäinen harjoitus.

 

Samaan aikaan ajatus tavoitteellisesta valmennusohjelmasta sekä arvelutti, että houkutti. Pelkona oli, että yksilöllinen harjoitusohjelma söisi yhteisen harrastuksen luonnetta, kun tähän asti olemme juosseet elämän ehdoin ja enemmän tai vähemmän fiilispohjalta. Samalla kutkutti ajatus siitä, millaisia tuloksia valmennuksesta voisi olla, kun harjoitteluun saisi uutta näkökulmaa ja terävyyttä. Valmennuksessa olisi kiva olla, vaikka se ei mitään huikeita tuloksia toisikaan. Tosin ei mitään tuloksiakaan vastaan olisi.

Aika pian tuon keskustelun jälkeen Ontrailin Facebook-ryhmässä kyseltiin maratonvalmennuksesta kiinnostuneita. On helppoa arvata, että olin yksi sellainen ja osoitin kiinnostukseni. Positiiviseksi yllätyksekseni tämä johti siihen, että minut arvottiin mukaan valmennukseen. Valmentajanani toimii Pasi Päällysaho. Kesän ison haasteen eli NUTS Pallaksen jälkeen palauduin kaksi viikkoa, jonka jälkeen pääsin aloittamaan valmennettavana olemisen maratoonarin tasotestillä.

Sunnuntaina aamulla lähdimme koko perheellä kohti Helsinkiä, jossa testi pidettiin. Lähdimme aamusta, koska halusimme matkustaa kiireettömään tahtiin ja kuitenkin olla perillä riittävän aikaisin, jotta saisin hyvät yöunet ennen aamuista testiä. Hyvin suunniteltu oli vain puoliksi tehty, sillä en jännitykseltäni oikein saanut illalla unta. Herätys oli aamulla klo 6:00, halusimme aamiaiselle heti 6:30, jottei tulisi liian kiire. Tapaaminen Pasin kanssa oli sovittu Liikuntamyllyn aulaan klo 8:30. Tässä kohtaa suunnittelu oli toiminut. Ehdimme yhtä aikaisempaan raitiovaunuun kuin oli tarve ja sitä myöten myös yhtä aikaisempaan metroon. Olimme siis paikalla hyvissä ajoin ja Pasinkin saavuttua jo ennen puolta pääsimme aloittamaan testin hieman sovittua aiemmin. Tämä oli hyvä, sillä jännitys vain lisääntyi aamun kuluessa ja teki malttamattomaksi päästä juoksemaan. Lisäksi Liikuntamyllyssä oli alkamassa EasySport teemaviikko, jonka vuoksi radalta tuli olla pois klo 10 mennessä.

Testin toteutus

Testissä juostiin 6 x 2000 metriä 40 sekunnin palautuksilla. Ennen testiä ja jokaisen vedon jälkeen ilmoitin sykkeen Pasille ja hän mittasi minulta laktaatit. Lepolaktaatin mittaus poisti minulta yhden jännityksen aiheen, eli ilmaisi minun olevan palautunut Pallaksen seikkailusta. Toki pari edellisellä viikolla juoksemaani kevyttä hölkkää olivat siihen suuntaan viitanneetkin, mutta ensimmäisen ultran jälkeen en ollut asiasta millään muotoa varma, eihän minulla ollut ajallisesti likimainkaan noin pitkistä suorituksista kokemuksia. Myös Pasi myönsi pohtineensa, olenko ehtinyt täysin palautua. Onneksi olin.

Sitten päästiin itse asiaan. Pasi oli antamieni ennakkotietojen perusteella määritellyt jokaiselle kaksitonniselle vauhdit, joita seurasin radan vierellä vilkkuvien valojen avustamana. Ensimmäinen pätkä juostiin verryttelyvauhtia, muistaakseni n. 6:30 min/km. (Sanoihan Pasi ne tarkatkin vauhdit, mutta jännitys ja keskittyminen veivät ne mielestäni saman tien.) Se olikin hyvä, sillä niin sain totutella valojänikseen ja myös Liikuntamyllyn rataan. Minulla on aika vähän kokemusta ratajuoksusta ja erityisesti 200 metrin sisäradan jyrkät ja kaltevat kaarteet hieman oudoksuttivat aluksi. Varsinkin hitaassa vauhdissa tuntui haasteelliselta löytää hyvää juoksuasentoa.

DSC_0259

Toisella pätkällä vauhtia nostettiin n. minuutilla/km ja kolmannella juostiin jo hieman yli 5 min/km, jossa arvioitiin ns. maratonkynnykseni olevan. Sitä tässä testissä oikeastaan haettiinkin. Saan toki tietooni sykealueeni sekä aerobisen ja anaerobisen kynnykseni, mutta päätavoitteena oli löytää maratonkynnys, syke jossa laktaattien muodostuminen on sopivalla tasolla maratonin juoksemista ajatellen. Kolme viimeistä pätkää juostiin alle 5 min/km nopeimman ollessa n. 4:30 min/km. Sen oli tarkoitus olla vauhti, joka ei ole vielä maksiminopeus mutta kuitenkin sellainen, jossa joutuu jo tekemään vähän töitä vauhdin säilyttämiseen. Sitä se sitten olikin. Ei voi kuin ihmetellä Pasin ja hänen yhteistyökumppaninsa Jari Rostin (joka ei itse testiin päässyt paikalle) ammattitaitoa. Näkemättä minua tai juoksuani kertaakaan he parin taustatiedon perusteella määrittivät testiini vauhdit, joissa sekä syke että laktaatit nousivat tasaista vauhtia, kuten pitikin.

Itse testitilanteesta voin sanoa, että se oli erittäin mukava ja miellyttävä. Olin innoissani tästä mahdollisuudesta jo etukäteen ja myös jännitti. Pasin ammattimainen toiminta oli omiaan toisaalta rauhoittamaan ja toisaalta tsemppaamaan. Joka tapauksessa pääsin tekemään testin hyvällä ja rauhallisella, mutta samaan aikaan näytönhaluisella mielellä.

Perheen mukanaolo oli myös merkittävä asia. On etuoikeutettu olo, kun joku on kiinnostunut omasta harrastuksesta ja on valmis lähtemään satojen kilometrien päähän seuraamaan, kannustamaan ja kuvaamaan. Tämäkin postaus olisi kuvaton ilman Päiviä, vaikka hän onkin ainoa jota kuvissa ei näy. Tyttären vilpittömät ja innokkaat kannustushuudot saivat askeleet tuntumaan kevyemmiltä. Sokerina pohjalla poikani juoksi viimeisen vedon viimeisen loppusuoran rinnallani maaliin. 60 kierrosta samaa rataa ympäri n. tunnin aikana voisi tuntua tylsältä ja puuduttavalta ajatukselta. Tällaisen kannustuksen kohteena se ei ollut sitä lainkaan.

DSC_0288

© Päivi Kippola

Mukavana lisänä testiä tuli seuraamaan myös Nina, joka on toinen valmennukseen samassa yhteydessä arvottu. Nina aloitti valmennuksen muutamaa viikkoa aiemmin ja on ollut mukava seurata hänen harjoitteluaan esim. hänen bloginsa kautta. Emme olleet aiemmin tavanneet, mutta oli kiva kun nimi sai kasvot. Olemmehan samassa tilanteessa tällä hetkellä.

 

Testin tarkemmista tuloksista ja analyysistä kirjoittelen myöhemmin niiden valmistuttua.

Kun kaksi kylmää kättä tarttuu toisiinsa ja tuntuvat lämpimiltä

FullSizeRender

Pilvet kertyvät. Profilli reitin loppuosuudesta

Matkamme NUTS Pallakselle ja maaliin

Sen reilun neljän vuoden aikana, mitä olemme juoksua säännöllisesti harrastaneet, olemme suurelta osin pysytelleet asfaltilla. Harrastuksen ensimmäiset viikot menivät ehkä 70-30 suhteessa asfaltti versus pururata, mutta viimeistään n. 1,5 kuukauden harrastamisen jälkeen otettu tavoite puolimaratonista ohjasi totuttautumaan kovaan alustaan ja suhde muuttui varmaankin 90-10 tai jopa vielä enemmän asfaltin eduksi. Sama jatkui ensimmäisen puolikkaan jälkeenkin, otimmehan jo saman elokuisen päivän iltana vuonna 2012 tavoitteeksi maratonin Tukholmassa 2013. Syntynyt juoksemaan -kirjan luettuamme joskus talven 2012-2013 aikana, syttyi molemmissa vahva kiinnostus myös poluilla juoksemiseen. Silloin emme kuitenkaan ryhtyneet poluilla juoksemaan. Syyksi arvioisin ainakin omalla kohdallani väärät mielikuvat. Ajattelin ettei kotimme lähiympäristöstä löydy kiinnostavia juostavia polkuja. Tämä on jo kauan sitten vääräksi todettu. Ajattelin myös osin mainitun kirjan perusteella, että polkujuoksukisat ovat kaikki ylipitkiä matkoja, kuten Leadville Trail 100 mailia. Kolmanneksi – ja tämä ei ole vain mielikuva – halusin silloin keskittyä ottamaan haltuun yhtä lajia, eli kestävyysjuoksua asfaltilla. Olihan tavoitteena maraton. Viehätys poluilla juoksemiseen oli kuitenkin olemassa.

Keväällä 2015 tuli tietoomme, että kotikaupungissamme tullaan seuraavana kesänä järjestämään polkujuoksukisa, matkoina 5 km, 10 km ja 21 km. Olimme heti myytyjä. Siinä oli sopiva syy aloittaa juokseminen myös poluilla. Silloin meillä oli tähtäimessä Pariisin maraton, mutta hyvin pian meille oli selvää, että seuraava tavoite olisi puolimaraton kotikaupungin poluilla. Näin tehtiin, ja iso osa loppukevään lenkeistä juostiinkin poluilla. Kisaan osallistuttiin ja päästiin heti kokemaan myös haastavia olosuhteita, reitillä oli paikoin reiteen asti vettä. Totesimme sen kuuluvan lajiin ja jatkoimme juoksemista, sekä asfaltilla että poluilla. Kesällä seurasin muutamien sosiaalisen median kautta tutuksi tulleiden juoksijoiden osallistumista NUTS Pallas -kisaan ja siitä jäi pieni ajatuksen kipinä kytemään takaraivoon, voisiko meistä olla tuon kisan finishereiksi? Paljon asiasta juttelimme syksyn mittaan ja vuoden viimeisenä päivänä sitten otettiin rohkea askel ja ilmoittauduttiin 55 km matkalle. Sitä kohti sitten kevät treenailtiin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Välissä käytiin juoksemassa maraton Roomassa. Kevään edetessä siirryttiin enemmän poluille.

Sitten itse asiaan: torstaiaamuna starttasimme kohti Hettaa. Matkalla lyhyt pysähdys Oulussa, josta haimme hieman täydennystä, kuten geelejä ja yhden Hydrapakin pullon lisää. Ruokatauko pidettiin Torniossa ja jäätelötauko Pellossa. Tarviihan niitä hiilareita saada ennen kisaa… Torstain ohjelmaan ei kuulunut muuta kuin perille pääseminen, mökin kuittaaminen, iltapala ja sauna. Perjantaina käytiin hieman verryttelyhölkällä lasten leikkiessä Hetan koulun puistossa (oli muuten hyvä ja monipuolinen puisto; kiipeilytelineitä, jalkapallokaukalo ja vaikka mitä). Iltapäivällä haimme juoksunumerot ja lepäilimme mökillä. Tosin lapset eivät malttaneet levätä, vaan pelasivat jalkapalloa mökin lähistöllä ja leikkivät lomakylän puistossa. Huoltojoukoksi saapuvia lasten mummua ja ukkia odotellessa kävimme vielä patikoimassa, nousimme luontokeskukselta Jyppyrän näköalatasanteelle, josta olikin huikeat näkymät. Etelään päin sai jännityksensekaisin tuntein katsella Pyhäkeroa, jonka valloituksen tiesimme olevan edessä seuraavana päivänä. Pohjoiseen päin näkyi jopa Haltin huippu. Matkalla takaisin autolle soi puhelin; huoltojoukot olivat saapuneet. Kävimme porukalla syömässä kisakeskuksella, jossa tapasimme myös muutamia tuttuja juoksijoita, joiden kanssa oli kiva vaihtaa ajatuksia seuraavan päivän koitoksesta. Illalla laitettiin kamoja valmiiksi ja yritettiin päästä ajoissa nukkumaan. Valoisa ilta ja jännitys ehkä hieman siirsivät unen tuloa, mutta aivan hyvät yöunet saatiin kuitenkin alle.

Kisapäivä oli aamusta asti pilvinen ja oli selvää, että sade alkaa jossain vaiheessa, kuten oli ennustettukin. Tosin sää oli  selkeästi kylmempi ja tuulisempi kuin ainakin minun näkemäni ennusteet. Hieman muokattiin suunniteltua varustusta, pitkät housut sortsien tilalle ja takki mukaan. Kokemattomuuttamme olimme jättäneet hanskat kokonaan kotiin, eikä meillä edes ole esim. kuoritakkia, vain juoksutakit jotka eivät juuri vettä pidä. Niillä piti mennä mitä oli ja kyllä Pallaksella lähtöä odotellessa hieman tarpeettoman paljon hirvittikin. Matka oli jännittänyt koko ajan, nyt pelkoa lisäsi sää ja varusteiden riittämättömyys. Järjestäjät alkoivat huudella, että ilman kuoritakkia ei voi matkaan lähteä. Päätimme silti lähteä, jos ei erikseen kukaan tule sanomaan että ei noilla varusteilla.

Lähtö otti tehokkaasti luulot pois. Vettä tuli ja tuuli oli kova. Kamppeet kastuivat ja alkoivat liimautua ihoon kiinni. Näimme muutaman keskeyttävän ensimmäisessä mäessä ja kieltämättä ajattelin, että tuo voisi olla fiksua. Samaan aikaan ajattelin, että ei keli voi olla koko päivää tällainen. Sataa voi, mutta tuulelta täytyy päästä välillä suojaan. Siinä jyrkkää mäkeä ylös tunkatessa pysyi kohtuullisen hyvin lämpimänä kelistä huolimatta ja loppuihan se nousukin viimein. Taivaskerolla bongasin kyltin, jossa kerrottiin että sillä paikalla oli sytytetty Helsingin olympiatuli vuonna 1952. Tämä oli minulle uusi tieto ja toi mieleeni innokkaasti urheilua seuranneen mummuni, joka nukkui pois torstaina aamuyöllä pitkän sairastamisen jälkeen. Mummu oli nähnyt tuon olympiatulen sen matkalla Suomen halki. Ehkä tällä kertaa oltiin lähellä sitä, että juoksimme jonkun muistolle.

 

IMG_8008

Sade loppuikin jossain vaiheessa ja kuruihin laskeuduttaessa sumukin hälveni hetkittäin ja saimme silmäyksen niitä odotettuja maisemia. Matka taittui ihan mukavasti, alun nousu ei ollutkaan vienyt kaikkia voimia. Juoksemaan ei kovin paljoa pystynyt, mutta aina vähän kuitenkin. Jossain loivassa alamäessä innostuttiin päästämään vauhti kohtuullisen kovaksikin, mikä hieman kostautui kun seuraavissa ylämäissä pohkeet tahtoivat krampata. Toki suurin syy kramppeihin taisi olla kylmyys. Joka tapauksessa seuraavat nousut oli pakko ottaa rauhallisesti. Aikaahan niissä siis kului, mutta se ei onneksi haitannut mitään. Olemmehan liikkeellä täysin elämyshakuisesti. Juoskoot muut kilpaa.

 

IMG_7977

Hannukurun huolto oli huikeaa saavuttaa. Meillä oli mukana muutama geeli ja raakasuklaapatukoita. Ennen Hannukurua olimme hieman huolissamme niiden riittävyydestä, olihan matkaa vielä runsaasti jäljellä. Huollossa tankkasimme sitten ihan huolella. Emme normaalioloissa kumpikaan juuri perusta esim. sipseistä. Nyt söimme niitä hyvällä halulla. Joimme urheilujuomaa, söimme oikeastaan kaikkea mitä oli tarjolla. Niistähän on maksettu, vai mitä? 😉 Täytimme vesipullot ja jatkoimme matkaa, ei huvittanut pysähtyä pidemmäksi aikaa ettei tulisi kylmä. Matka jatkui hyvällä mielellä, tiesimme että seuraavaan huoltoon olisi lyhyempi matka. Seuraavat kilometrit kulkivat mukavasti, välillä juosten välillä kävellen. Huollosta saadusta lisäenergiasta ja ehkä myös vauhdin onnistuneesta rytmittämisestä johtuen krampit pysyivät poissa. Yksi matkan huikeimpia näkymiä oli laskeuduttaessa Sioskurun autiotuvalle. Upea paikka. Näillä main taisimme tarttua kylmillä, kosteudesta ja tuulesta turvonneilla käsillämme toisiamme kädestä ja ihmetellä, kuinka kaksi kylmää saattoi lämmittää toisiaan. Kyllä tätäkin matkaa oli suuri etuoikeus taittaa kahdestaan.

Sioskurulta alkoikin sitten retken varsinainen extremeosuus, nousu Pyhäkerolle. Sade oli tosiaan yltynyt ja nyt alkoi tuulla taas kovemmin. Ja kuten odottaa sopi, tuuli koveni koko ajan, mitä ylemmäs noustiin. Ilmeisesti ylhäällä se oli 20 m/s. Näkyvyyttä oli n. 10 metriä, mikä tietysti aiheutti jännitystä koska aina ei nähnyt selkeästi seuraavaa merkkitolppaa. Onneksi nousussa oli muitakin, aina jonkin hahmon näki edessäpäin. Toisaalta huono näkyvyys saattoi olla hyväkin. Kun näki edessään vain yhden nyppylän, ei tullut epätoivoista tunnetta, ettei nousu lainkaan etenisi. Toki pari kertaa, kun luuli jo olevansa ylhäällä ja edessä paljastuikin vain lisää nousua, oli huumori koetuksella. Jalat onneksi jaksoivat verrattain hyvin, väsyttihän niitä mutta kramppeja ei tullut. Ylävartaloa, varsinkin käsiä alkoi palella enemmän kamppeiden taas kastuessa. Se pakottikin kiristämään tahtia heti ylämäen loiventuessa ja kääntyessä alamäeksi. Liukkaassa kivikossa ei heti uskaltanut juosta, mutta heti kun rinteeseen ilmestyi vähänkään tasaisempaa polkua, annoimme painovoiman tehdä tehtävänsä ja tyydyimme vain pitämään vauhdin jotenkuten hallittavana. Laskeutuminen toiseen ja viimeiseen huoltoon olikin ehkä reitin nautittavin osuus. Isot nousut takana, huolto ja sen jälkeen reitin helpoin osuus edessä ja hetki vauhdin hurmaa. Teki mieli nauraa ääneen. Eikä se kaukana ollutkaan.

 

DSC_0010-001

Huollossa taas nautimme tarjoiluista ja järjestäjien erittäin iloisesta ja kannustavasta vastaanotosta. Ei voi kuin ihailla tätä porukkaa, joka mahdollistaa näiden kisojen järjestämisen. Siellä he olivat olleet koko päivän kurjassa säässä ja nähneet jo satojen osallistujien tulevan ja menevän. Silti meille loppupään väellekin riitti tsemppiä jaettavaksi. Iso kiitos ja arvostus kaikille järjestäjille!

Huollosta lähtiessä soitimme omille huoltojoukoille arvion maaliintuloajasta ja sitten matkaan. Ajastahan meillä ei ollut missään vaiheessa mitään tavoitteita, mutta sen verran laskin viimeisellä pätkälle lähdettäessä, että 10 tunnin alitus on ihan mahdollinen. Jalat olivat luonnollisesti jo väsyneet, joten tällä helpoimmallakin osuudella kävelimme ja juoksimme vuoron perään. Ja niinhän se maali sieltä lopulta tuli ajassa 9.40 ja jotain. Hullu haave oli totta, olimme ultrajuoksijoita!

Maalissa oli huikea meininki. Saimme kaulaamme pienet mutta niin suuret mitalit, joita ei tahdo malttaa vieläkään ottaa pois. Taidamme käyttää niitä koruina aika pitkään 😊 Lämmin mehu ja kuuma kanakeitto maistuivat taivaalliselle katoksessa, jossa oli suojassa sateelta ja tuulelta ja jossa sai tuoreeltaan jakaa kokemustaan muiden saman urakan läpikäyneiden kanssa. Maalialueelle olisi voinut jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta kyllä mökki, sauna ja sänky houkuttelivat sen verran, että hyppäsimme oman huoltomme kyytiin ja siirryimme omille jatkoillemme: sauna, lasit samppanjaa, kisan läpikäyntiä omalta osalta ja sosiaalisen median kautta ja lopulta kroppa ja mieli olivat valmiit rauhoittumaan myös uneen.

Nyt kaksi päivää kisan jälkeen rasituksen tuntee joka puolella kehoaan, muistuttaen mitä on tullut tehtyä. Lepäilessä on aikaa miettiä, milloin on seuraavan polku-ultran aika.

Janne

FullSizeRender 2

Tehoa viikkoon

27.6.-3.7.

Ensimmäinen kesäloman viikko, jolloin ei ollut reissua tai muuta aikatauluihin merkittävästi vaikuttavaa. Tämä on toki suhteellinen käsite. Tässä aktiivisessa elämänvaiheessa ns. perusviikkoonkin mahtuu vaikkapa nyt kesällä maanantaisin molempien lasten urheilukoulut sekä Konstan ja minun futistreenit, tiistaisin yleisurheilun viikkokisat molemmilla lapsilla, keskiviikkoisin samat jutut kuin maanantaisin, torstaisin Hillan futistreenit jne. Voisi sanoa, että aika paljon on asioita jotka vaikuttavat aikatauluihin. Eikä mistään kyllä haluaisi luopua.
Joka tapauksessa oli sellainen viikko, ettei ollut mitään erityistä kaiken normaalin erityisen lisäksi. Koska samaan aikaan oli myös viimeinen viikko, jolloin uskalsi rasittaa itseään hieman enemmän ajatellen valmistautumista ultranoviisina kohti NUTS Pallasta, päätimme yrittää juosta tällä viikolla normaalia enemmän. Tavoitteeksi otimme 100 km, jonka olimme saavuttaneet kerran aiemmin kesällä 2015.

Kävimme koko perheen lenkillä 26.6. ja suunnitelmana oli, että lauantaina 2.7. juostavan Raahe Trail Runin aikana tuo 100 km sitten täyttyisi. Viikko lähti liikkeelle ihan kohtuullisesti, lenkkien pituudet vaihtelivat hieman yli 5 kilometristä n. 14 kilometriin. Välillä juostiin kevyt aamuhölkkä lähirantoja kiertäen ja sitten illalla n. 10 kilometriä, välillä yksi lenkki päivässä. Keskiviikkona 29.6. olimme jo lähdössä polkupitkikselle, ajatuksena kiertää lauantain kisareitti vielä kerran. Konsta oli seurakunnan leirillä ja Hillalle oli järjestetty hoitopaikka mummulla ja vaarilla. Olimme jo juoksuvaatteet päällä ja juomapullot täytettynä eteisessä lähdössä, kun muistin että minulla oli alkamassa parturiaika n. 10 minuutin kuluttua. Todella nopea suunnitelman muutos; soitto mummulle voidaanko siirtää hoitoonvientiä tunnilla, samalla miettiminen ehditäänkö iltapäivän urheilukouluun jos juoksemme suunnitellun lenkin. Päätimme yrittää, kun lapsenhoito järjestyi ehdotetuin muutoksin. Näin sitten toimittiin, mutta metsässä tuli vastaan vielä yksi yllätys, jonka ei olisi kyllä pitänyt mikään yllätys olla. Hyttysiä oli aivan järjetön määrä. Siis oikeasti VALTAVASTI. Kumpikin koko ikämme metsissä kulkeneina olemme kyllä näihin verenimijöihin tottuneet, mutta en oikeasti muista, milloin olisin nähnyt vastaavaa määrää. Ja harrastelijamaisesti emme olleet varanneet mitään myrkkyä mukaan. Mahtoi olla koominen näky, kun juoksimme pitkin polkuja käsillä koko ajan joka suuntaan huitoen. Osin hyttysten vuoksi, osin aikataulusyistä muutimme kesken lenkin suunnitelmaa ja juoksimme n. 14 km suunnitellun 21 km:n sijaan.

Myös Raahe Trail Runin suhteen piti vähän soveltaa. Päätimme kokeilla sellaista ”Oman elämämme Dean Karnazes” -tyyppistä ratkaisua, että juoksemme alkuverkkana kisapaikalle, sitten itse kisan ja vielä loppuverkkana kotiin. Toki meillä oli kisapaikka aika lähellä, emmekä aikoneetkaan juosta kisaa kisana vaan pitkänä lenkkinä. Tämä siksi, että normaalia suuremmat viikkokilometrit tuntuivat jo jaloissa ja toisaalta emme halunneet mitään maksimiharjoitusta näin lähellä Pallasta. Minimoidaksemme lastenhoidon tarpeen toimimme seuraavasti: aamulla vein automme lainaan mummulle ja vaarille, me juoksimme ja lapset pyöräilivät kisapaikalle (5,8 km), mummu haki lapset sieltä hoitoon ja me starttasimme 21 kilometrin matkalle, muutama kilometri ennen maalia soitimme arvioidun maaliintuloajan ja mummu tuli lasten kanssa takaisin kisapaikalle, jonka jälkeen kotimatka samalla tavalla kuin menomatkakin. Minä koukkasin vielä hakemaan auton takaisin. Hieman vaati säätämistä, mutta onnistui ja kannatti. 100 km sunnuntaista alkaen täyttyi kisan loppumetreillä. Tosin palauttelutarkoituksessa ja osin turhamaisuuttakin kävimme vielä seuraavana päivänä lyhyellä hölkällä, jotta se 100 km täyttyi myös kalenteriviikon aikana.

Tehokas viikko toi paljon itseluottamusta Pallasta ajatellen. Jalat tuntui moneen kertaan väsyneiltä, mutta vertyivät aina lenkin kuluessa. Oli rohkaisevaa huomata, että väsyneenäkin matka etenee ja maisema vaihtuu. Eihän menossa toki mitään lennokkuutta ollut, mutta sitä ei kyllä haettukaan eikä haeta Pallaksellakaan.

Kohti kisapaikkaa © Päivi Kippola