Uefan hommissa

Harrastuksen kautta voi joskus melkein kuin vahingossa päästä mukaan huikeisiin juttuihin. Sellaisiin, joihin ei olisi kuvitellutkaan pääsevänsä. Tänä syksynä olen ollut mukana jo parissakin sellaisessa. Viimeksi U17 EM-karsintaottelujen järjestelyissä.

 

Mistä kaikki minun näkökulmastani alkoi?

Kesällä olimme urheilukentällä koko perheellä. Olimme tosin montakin kertaa, mutta yksi kerta erottui muista. Lapsilla oli urheilukoulua ja me vanhemmat hölkkäilimme kevyesti rataa ympäri ja venyttelimme nurmikolla. Taisi olla menossa keventelyt NUTS Pallasta varten. Hölkkäillessäni näin, kuinka jalkapalloseuramme puheenjohtaja ja yksi toinen aktiivi kävelivät kentälle. Heillä oli seuranaan minulle siinä vaiheessa tuntematon mies, jolla oli iso laukku olallaan. Ajattelin, että seurasta ollaan tekemässä lehtijuttua tai jotain. Tosin paikallislehden toimittajaksikaan en tuota kolmatta miestä tunnistanut. Jatkoimme juoksua ja tulimme hieman lähemmäs kolmikkoa, jolloin seuran puheenjohtaja huikkasi käymään heidän luonaan. Jotta kuulisin ”mitä minunkin pääni menoksi on puuhattu”. Tullessani kolmikkoa lähemmäs tuli tuo kolmas mies hymyillen minua vastaan tervehtiäkseen ja esittäytyi. ”Ville Nylund, Palloliitosta”. No niinpäs olikin. Sama mies, jonka edesottamuksia HJK:n laitapakkina olin seurannut mm. kolmessa Mestarien liigan lohkovaiheen pelissä syksyllä 1998. Niissä ainoissa Suomessa pelatuissa lohkovaiheen pelissä ikinä. Ville ansaitsi silloin kunnioitukseni taistellessaan Kaiserslauternin, Benfican ja PSV Eindhovenin laitapelaajia vastaan. Ja nyt hän seisoi hymyillen edessäni  ja puristi kättäni. Taisin hieman jäätyä.

Sitten siirryttiin aiheeseen. Raahe oli saamassa järjestettäväkseen kaksi U17-ikäluokan EM-karsintaottelua ja menossa oli ottelupaikan tarkistaminen. Ja minun pääni menoksi oli suunniteltu pelaajien saattajien hankkiminen. Meidän joukkueen pelaajilla olisi siis kunnia taluttaa kentälle otteluiden pelaajat. Täytyy myöntää, etten meinannut malttaa odottaa illalla odottavia treenejä, jotta pääsisin kertomaan pelaajillemme ja heidän vanhemmilleen asiasta.

Ennakkovalmisteluja

Varsinainen työ alkoi sitten paljon myöhemmin. Uefa on tarkka siitä, että heidän tapahtumissaan asiat tapahtuvat järjestyksessä. Otteluihin tarvittiin saattajien lisäksi lipunkantajia, pallopoikia, paarinkantajia, kuuluttaja, järjestyksenvalvojia, lipunmyyjiä, kioskimyyjiä, VIP-tilat ja sinne tilaisuus ja paljon muuta. Työtä oli paljon, mutta onneksi oli tekijöitäkin. Jokainen hoiti oman osuutensa ja tarvittaessa pyydettiin ja annettiin apua toisilta. Saattajia lupautui joukkueestamme mukavasti, vaikka otteluajat olivat työssäkäyville vanhemmille haastavat: pe klo 14 ja ma klo 13. Minkäs teet, kun kentällä ei ole valaistusta? Muutaman saattajan verran jäi vajaaksi, mutta siinä tuli vuotta vanhempi ikäluokka apuun ja riittävä miehitys oli koossa.
Ennen ottelupäiviä kävimme vielä Oulussa katsomassa karsintaturnauksen avauspäivän ottelun Suomi-Ruotsi. Saamassa oppia ja varmaan vähän nostattamassa kisatunnelmaakin.

14463237_10154484261390053_4997260484314163284_n

Raatissa © Janne Kippola

Ensimmäinen ottelupäivä: Ruotsi – Bulgaria

Ottelupäivänä ilmassa oli jännitystä. Olin hoitanut oman osani, mutta tietysti jännitti tulevatko kaikki ilmoittautuneet paikalle. Edellisillan harjoituksiin oli suurin osa päässyt mukaan, mutta ei ihan kaikki. Luotin kyllä, että ilmoittautuneet haluavat tulla paikalle, mutta ainahan voi sattua sairastumisia. Kentälle mennessäni kuulin, että Uefan tapahtumavastaava on tarkka mies. Esimerkiksi kentän maalit eivät olleet Uefan vaatimusten mukaiset. Pelilupa saatiin, mutta samalla ilmoitettiin että maanantain toiseen peliin pitää jostain hommata mitat täyttävät maalit. Kaikki saatiin onneksi kuntoon ja saattajatkin tulivat paikalle hyvissä ajoin. Ilmassa oli nähtävissä jännitystä, kun 8-vuotiaat tytöt ja pojat odottivat omaa vuoroaan.

img_5436

FC Raahe 08 ja Ruotsi U17 lähdössä kentälle. © Janne Kippola

Konstan kommentit ensimmäisestä pelistä: ”Oli se kyllä aika hienoa saattaa maajoukkuepelaajia eka kertaa. Mun saatettava teki hienon vaparimaalin. Vitsailin pelin jälkeen, että annoin vinkkejä vapareista saattamisen aikana. Ruotsi voitti 3-1.”

Toinen ottelupäivä: Bulgaria – Suomi

Viikonlopun aikana seuran puheenjohtaja oli saanut jostain taiottua lainaksi mitat täyttävät maalit. Muutenkin toisena pelipäivänä osattiin jo huomioida Uefan toiveita paremmin, joten ei tarvinnut jännittää niin paljoa peliluvan saamista. Odotukset olivat muutenkin korkealla saada aikaan hieno tapahtuma. Suomen odotettiin kiinnostavan sen verran enemmän, että yleisöä tulisi paikalle enemmän. Lisäksi klo 13 alkamisaika mahdollisti paikallisten koulujen osallistumista paremmin kuin perjantain klo 14. Yleisöä olikin lopulta arviolta 600. Yhden alakoulun opettajat ja oppilaat olivat muodostaneet ison huutosakin, joka pitikin kiitettävästi tunnelmaa yllä ja loi mielikuvan isosta tapahtumasta. Sitähän se olikin, maaottelut Raahen kokoisessa kaupungissa ovat harvinaista herkkua lajissa kuin lajissa.
Saattajille oli luvassa hieman extraa perjantaihin verrattuna, kun Palloliitto toi heille Suomi-paidat käytettäväksi.

img_5442

Tuleva Huuhkaja? © Janne Kippola

Konstan kommentit Suomen pelistä: ”Saatoin Suomen numero 2:n kentälle. Suomi teki komean kulmapotkumaalin, joka haiskahti kyllä paitsiolta. Suomi voitti 1-0 ja pääsi jatkokarsintaan. Oli kivaa saattaa Suomen pelipaidassa. Me saattajat saatiin lahjaksi Suomi-pehmopallot ja seura hienon viirin.”

Kaiken kaikkiaan koko EM-karsintaturnaus oli hieno projekti, jossa oli etuoikeus olla mukana. En olisi ehkä koskaan päässyt tällä tavalla osallistumaan mihinkään vastaavaan, jos en olisi pari vuotta sitten lähtenyt mukaan valmentajaksi. Onneksi lähdin.

 

Testissä osa 2

Joku saattaa muistaa tai olla muista yhteyksistä saanut tietoonsa, että jännitin maratonvalmennuksen alkutestiä kovasti. Nyt voin kertoa, että tätä lopputestiä jännitin vielä enemmän.

Yhdeksän ja puoli viikkoa ohjattua treenausta. Viime torstaina koitti hetki, jolloin nähtäisiin mitä siinä on saatu aikaan. Monenlaiset ajatukset ja tunteet risteilivät pääni sisällä, kun koulutuspäivän päätteeksi pakkasin juoksukamat mukaani Sokos Hotel Presidentissä ja otin suunnaksi Liikuntamyllyn. Metromatkan aikana ehtii jännittää tulevaa yllättävän monesta näkökulmasta.

Ensinnäkin mietin, olenko liian väsynyt testattavaksi. Olo oli toki ihan virkeä, mutta olin herännyt aamulla klo 4, koska lentokenttätaksi tuli hakemaan kymmentä vaille viisi, jotta ehtisin aamulennolle ja sillä koulutukseen Helsinkiin. Olimme sopineet testin juuri tälle päivälle, koska olin muutenkin Helsingissä. Se tuntui järkevältä, mutta samalla pisti miettimään, onko testaaminen järkevää illalla, varhain aamulla alkaneen työpäivän jälkeen. Tämä jännitys vain lisääntyi lepolaktaatin mittauksen myötä. Tulos oli 1,7. Alkutestissä klo 8:30 aamulla se oli ollut 0,8. Älkää kysykö minulta, mitä nuo luvut tarkoittavat tarkemmin. Tiedän vain, että vähemmän on vähemmän.

Toiseksi en halunnut tuottaa pettymystä valmentajalle. Jotenkin koko tähän ohjelmaan pääseminen on koko ajan tuntunut ansaitsemattomalta. Minä tavallinen harrastelija jonkun oikean valmentajan valmennettavana. Olen mielestäni positiivinen luonne, mutta välillä puskee suomalainen negatiivisuus läpi. ”Kyllä tässä jossain vaiheessa väkisin tulee ilmi, ettei minusta ole juoksijaksi…” Voi olla, että osittain siitä syystä olen noudattanut ohjelmaa hyvinkin tunnollisesti. Ettei valmentaja vain joutuisi pettymään. Mutta ihan rehellinen ollakseni, kyllä tunnollinen treenaus on oikeasti ja lähes sataprosenttisesti johtunut siitä, että olen ollut järjettömän innostunut valmennettavana olosta. Joka tapauksessa tässä oli yksi jännityksen aihe: onko treenaus tuottanut toivottua tulosta.

Kolmanneksi puolivälin bloggauksessani olin maininnut ihmisten kiinnostuksen harjoitteluuni. Kiinnostusta on varmasti ollut omiaan lisäämään oman innostukseni aikaansaama valmius puhua ohjelmasta kaikkien kanssa, jotka vain ovat osoittaneet valmiutta kuunnella. Ja tietysti nyt tuntui olevan totuuden hetki. Pääsisinkö raportoimaan kiinnostuneille, että hyvin menee vai jotain muuta?

Neljänneksi mietin vielä omia odotuksiani. En oikein osannut tarkkaan arvioida kuntoni kehitystä. Miten olisin voinutkaan, nythän sitä mentiin testaamaan. Olin kyllä omista tuntemuksistani ja Polarini antamista faktoista päätellyt, että kunto on hyvä. Luultavasti parempi kuin koskaan. Mutta sen tarkempaa en osannut sanoa. Tietysti kunnon kohoaminen oli tuonut mukanaan myös toiveita ja haaveita. Nyt nähtäisiin, kuinka realistisia ne olivat olleet. Ja tietysti pelkäsin tässäkin kohtaa myös pettymystä. Jopa enemmän kuin kohdassa kaksi. Hallitsevana tässäkin oli kuitenkin positiivinen, malttamaton innostus. Faktoja kun on niin kiva saada tuntemuksiin perustuvien spekulointien tueksi.

Jotain muitakin jännitysmomentteja siinä Kamppi-Myllypuro -välillä ehti mielessä vilahtaa, mutta nämä olivat ne hallitsevimmat.

Testitilanne

Saavuin Liikuntamyllylle niin hyvissä ajoin, että oletin ettei Pasi olisi vielä paikalla. Vaihdoin kamat kaikessa rauhassa ja siirryin aulaan odottamaan. Kun Pasia ei alkanut näkymään, ehdin jo laittaa viestinkin, että pitikö meidän nähdä klo 19:30. Samalla kun viesti lähti liikenteeseen, näinkin Pasin porttien sisäpuolella. Sekaannus jäi siis pieneksi ja pääsimme itse asiaan. Pasi näytti minulle suunnittelemansa vauhdit, tarkoitus oli siis tälläkin kertaa juosta 6 x 2000 m 40 sekunnin palautuksilla. Pasilla oli myös mietittynä optiovauhti seitsemännelle vedolle, jos suunniteltu kuudennen vedon vauhti osoittautuisi liian hitaaksi, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä etteivät laktaatit nousisi vielä ”tarpeeksi”.

Laktaatit olivat tosiaan ennen testiä korkeammat kuin edellisellä kerralla ja se oli omiaan lisäämään jännitystäni. Pasi kommentoi vain rauhoittavasti, että ne laskee ekalla vedolla. Ajattelin, että valmentaja tietää asian varmasti minua paremmin ja mieli rauhoittui sen verran, että olin valmis aloittamaan. Ekan vedon vauhti oli 5:54 min/km, joka toimisi samalla verryttelynä. Juoksu tuntui kevyeltä ja ensimmäinen veto oli ohi melkein huomaamatta. Syke pysyi alhaalla ja laktaattikin oli laskenut, kuten Pasi oli ennustanutkin.

Toinen vetokin tuntui helpolta (vauhti 5:01), mutta sen maalissa syke oli yllättävän korkealla. Pieni huoli nousi taas pintaan, mutta sitä ei ehtinyt jäädä murehtimaan koska oli aika mennä taas. 40 sekuntia on lyhyt aika. Ehdin sykkeen nousua sen verran ääneen ihmetellä, että Pasi varmaankin huomasi asian huolestuttavan minua. Laktaattilukemaa en ehtinyt kuulla ennen seuraavaa vetoa (ei sitä ehtinyt muidenkaan vetojen välissä), mutta tietysti oletin sen seuraavan sykettä. 200 metrin kierroksen ajan ehdin asiaa huolehtia, mutta kierroksen täyttyessä Pasi sanoi laktaatteja muodostuvan juuri sopivasti. Sykkeistä ei puhuttu, mutta rivien välistä olin kuulevinani, ettei niistä tarvitse stressata, testi menee hyvin. Olen uskonut valmentajan sanaan koko harjoitusohjelman ajan ja niin uskoin nytkin, eihän ollut mitään syytä olla uskomatta. Uskolle oli kaikki perusteet, kolmannen vedon jälkeen syke oli noussut huomattavasti maltillisemmin.

Vedot 4-6 menivät hyvillä tuntemuksilla. Vauhtia lisättiin tasaisesti ja se tuntui itse asiassa koko ajan helpommalta. Kovemmassa vauhdissa oli jotenkin helpompi rytmittää askelta valojäniksen tahtiin. Kuudennen vedon lähestyessä loppuaan Pasi kysyi miltä tuntuu, juostaanko se optiovetokin? Pikainen harkinta: juoksu tuntuu hyvältä, ei missään nimessä liian raskaalta ja toisaalta Pasi ei varmaan kysyisi tuota, jos vaikkapa laktaatit olisivat jo niin korkeat ettei ylimääräiselle vedolle ole perustetta. Niinpä sanoin, että juostaan vaan. Veto numero 7 mentiin sitten 4:01 min/km. Olin omassa vetotreenissä muutamaa viikkoa aiemmin juossut yhden kaksitonnisen hieman tuota kovempaa, mutta siinä alla oli vain kolme vetoa, nyt kuusi. Lisäksi se treeneissä tehty veto oli tuntunut aika raskaalta. Tietenkään treenejä ei voi oikein vertailla keskenään, päivät ja vireystilat on niin erilaisia. Mutta yllätyin silti, että tuo seitsemäskin tuli ilman väkinäistä puristamista. Jalka liikkui kohtuullisen helposti ja valot vilkkui tasaisesti niissä kohdin kuin pitikin.

Testin tuloksesta

fullsizerender-4

Siinä testin tuloksia numeroina. Vasemmalla 6.10 tulokset, suluissa 1.8. tulokset. Ensimmäinen lukema vauhti, toinen laktaatit, kolmas syke.

Kuten jo mainitsin, tiesin kyllä että kunto on kohentunut. Olin aika varma, että kohennusta oli tapahtunut merkittävästi. Silti täytyy sanoa, että Pasin ensimmäinen kommentti yllätti ja pelkästään positiivisesti. ”Oot Janne ***** kovassa kunnossa!” Jokainen saa itse päättää, minkä sanan kuvittelee tuohon tähtien paikalle, itse en lähde sitä tässä toistamaan 😉
Työ on siis kantanut hedelmää. Tällainen perushyvän pohjakunnon omaava harrastelija voi oikealla ohjauksella saada aikaan merkittävää kehitystä lyhyessäkin ajassa. Joku on saattanut esim. OnTrailissa nähdäkin testin antaman maratonajan ennusteen. Pidän sen tässä vielä salaisuutena, mutta sen voin sanoa että merkittävä parannus ennätykseen tulee, jos pääsen lähellekään ennustetta. Olen tuota ennustetta nyt viikon päivät ehtinyt makustella ja huomannut sellaisen asian, joka oli tosin taustalla ajatuksissani jo aiemmin. On hienoa, jos pääsen tavoitteeseeni ja haluaisin sen tehdä jo sen vuoksi, että kokisin niin palkitsevani Pasin erinomaisesta valmennuksesta. Mutta silti huomaan koko ajan enemmän ajattelevani, että itselleni tuo testitulos on niin suuri palkinto, ettei itse maratonin tuloksella tunnu juuri nyt olevan niin suurta väliä. Kisa on aina vain yksi kisa. Näin syksyllä sääolot voivat vaihdella liki täydellisestä katastrofaaliseen. Maratonin mittaisella matkalla ehtii ottaa sellaisen määrän askelia, että jalkavaivat ovat mahdollisia. Ja ehtiihän tässä ennen ensi viikon lauantaita vielä sairastuakin. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja pääsen mittaamaan tämänhetkisen kuntoni ja tasoni. Jos en, ei tämä harjoittelu hukkaan ole mennyt. Tiedän olevani elämäni kunnossa ja kisoja tulee aina uusia.

Puolivälissä ja vähän yli

Pian 7 viikkoa olen saanut leikkiä urheilijan elämää. Käytän sanaa leikki kahdesta syystä. Ensinnäkin leikkiminen on kivaa. Joku on sanonut, että leikki alkaa siitä, kun unohtaa hetkeksi ajan kulun. Parhaimmillaan meneillään olevan ohjelmani harjoitusten aikana on käynyt juuri näin. Toiseksi kun tiedostaa, että tämä on vain lyhytaikainen projekti, jota on valitettavasti tässä vaiheessa edessä vähemmän kuin takana ja kun kuitenkin elämä asettaa omat rajoituksensa sille, kuinka täysin tähän on voinut paneutua, olisi liioittelua puhua urheilujaelämän elämisestä. Siksi sanon leikkiväni sitä.

img_9895

Minä ja varjostaja

Mitä kaikkea tähän seitsemään viikkoon on sitten mahtunut?

Numeroin

Jos tarkastelee ihan faktoja, niin 328,66 kilometriä juoksua ja viisi kertaa kotikuntopiiriä, joihin olen käyttänyt aikaa yhteensä 34 tuntia, 13 minuuttia ja 28 sekuntia. Heti täytyy selitellä sen verran, että määrät olisivat hieman isompia, jos en olisi sairastanut ohjelman kolmatta viikkoa. Hieman, koska kyseessä olisi ollut kevyt viikko. Juoksukilometrejä on enimmillään tullut viikon aikana hieman yli 64 ja vähimmillään 48, pl. se sairastettu viikko, jolloin ei tullut yhtään. Huomenna on sunnuntai ja edessä 150 minuutin pitkis, jonka myötä tämän viikon kilometrit luultavasti ohittavat tuon tähänastisen määrällisesti parhaan viikon.

Elämä vs harjoittelu

Kuten edellisestä kirjoituksestani voi päätellä, on perheen, työn ja harrastusten aikatauluttamisessa haasteita jo ilman tämänkaltaista projektiakin. Täytyy myöntää, että minua jännitti ennalta aika paljonkin, miten tämä palapeli kootaan järkevästi. Tiesin harjoittelumäärien lisääntyvän, todennäköisesti aika paljonkin, ja se hieman hirvitti. Mihin väliin aikatauluissa tuo lisääntyvä harjoittelu ujutettaisiin? Tässä täytyy antaa kiitosta vaimolle. Keskustelimme asiasta paljon jo etukäteen ja totesimme kyseessä olevan kuitenkin lyhytaikaisen projektin, joka varmasti antaa enemmän kuin ottaa. Sain siis jo ennakkoon vahvan tuen ja kannustuksen lähteä tähän mukaan. Vaimo on myös ollut lupauksensa mittainen ja enemmänkin. Kertaakaan en ole lenkille lähtiessäni saanut kuulla mitään siihen viittaavaakaan, että ”onko pakko taas mennä juoksemaan?” Eikä tuki ole jäänyt tähän, vaan vaimo on juossut rinnalla omaa ”varjo-ohjelmaansa”. Olemme arvioineet yhdessä, miten minulle määritellyt sykealueet ja vauhdit vertautuvat hänelle ja niiden mukaan hänkin on noudattanut minulle annettua ohjelmaa. Tämä on tuonut aivan oman ulottuvuutensa minunkin harjoitteluuni, kun suurimmasta osasta lenkkejä on päässyt jakamaan ajatuksia ja tuntemuksia toisen kanssa. Lisäksi kotikuntopiiriä on tällaisen lihaskuntotreenauksen suhteen laiskan harrastelijan paljon mielekkäämpää tehdä yhdessä.
Muutenkin aikataulut on saatu järjestettyä yllättävän kivuttomasti. Ohjelma on oikeastaan vain tuonut ryhtiä asioiden organisointiin entisestään. Kun molemmat ovat etukäteen tienneet vaikkapa viikon harjoitusten aikataulut, ovat molemmat myös osanneet etukäteen varautua asiaan. Tuntemusten mukaan juoksennellessa on aina toimittu ainakin minun puoleltani vähän epämääräisemmältä, ”tänään voisi ehkä huvittaa käydä juoksemassa” -pohjalta. Miten sellaiseen muu perhe varautuu? Ei mitenkään. Nyt on ollut selkeä ohjelma, johon on yhdessä sitouduttu ja sen mukaan otettu asiaksi järjestää sille sen vaatima aika. Toki moneen kertaan lenkit on jääneet hieman turhan myöhäiseen iltaan, mutta aina ne on saatu tehtyä.

Mitä eroa entiseen?

Kaikki ja ei mitään. Juokseminen on edelleen ollut vähintään yhtä kivaa kuin aina ennenkin, eli se voisi olla se ei mitään. Niitä eroavaisuuksia löytyy sitten huomattavasti enemmän.

Ohjelma on tutustuttanut minut uudenlaisiin harjoituksiin. Olen harrastanut juoksua reilut neljä vuotta ja niiden aikana olen tehnyt ehkä viisi vetotreeniä, jotka tässä ohjelmassa taas ovat jokaviikkoisia. Tämä kuvaa ennen kaikkea suhdettani harrastukseen. Aiemmin tärkeintä on ollut juosta tuntemusten mukaan niin, että saa raitista ilmaa ja maisema vaihtuu. Urheilukentälle juoksemaan meneminen on tuntunut, jos ei vastenmieliseltä, niin ei ainakaan houkuttelevalta ajatukselta. Heti ensimmäisestä vetotreenistä lähtien huomasin kuitenkin, että tämä on juuri sitä mitä omasta harjoittelusta on puuttunut. Siksi vetotreenejä tällä hetkellä suorastaan odottaa. Urheilukentälle on niiden myötä suorastaan kotiutunut, olemme käyneet siellä juoksemassa myös muita yksittäisiä lenkkejä. Tämä on koettu mukavaksi, helpoksi ja koko perheen huomioivaksi ratkaisuksi, kun lapsillekin on kentällä mukavaa puuhaa ja he ovat koko ajan vanhempien näköpiirissä. Toinen uusi harjoitus on ruskolenkit. Olin Ontrailissa nähnyt tämän termin joskus ja miettinyt, mitä ihmettä se mahtaa tarkoittaa. Ohjelma on tutustuttanut minut siihen ja siitäkin olen iloinen. Kyseessä on kevytvauhtinen lenkki, jonka aikana aina uuden kilometrin alkaessa juostaan n. 10-30 sekunnin mittainen veto. On muuten äärimmäisen mukavaa. Suurimman osan lenkistä saa rullailla kevyesti eteenpäin ja kilometrin välein saa pienen vaihtelun.

img_5426

Varjotreenit

Toinen muutos näkyy ruokahalussa. Ohjelman alkuvaiheessa huomasin moneen otteeseen, että varsinkin aterioiden välin venyessä alkoi vaikkapa istualta ylös noustessa silmissä sumeta. Hyvin helppo johtopäätös näistä oli, että täytyy alkaa syömään enemmän. Tämä ei ole kulutuksen lisäännyttyä ollut mitenkään vaikeaa. Syöminen on oikein mukavaa puuhaa, kun sitä saa tehdä hyvällä halulla. Jotenkin olen ollut huomaavinani, että ruokailuja suunnittelee tiedostamattaankin niin, että syö mielellään helposti sulavaa ruokaa. Erityisesti huomaan tämän ohjaavan valintojani työpaikkaruokailun noutopöydän äärellä.

Kolmas muutos on sykkeet. Juuri tällä viikolla havahduin tosiasiaan, että maratonin ennätysjuoksussani elokuussa 2015 vauhtini oli aika tasan 5 minuuttia/kilometri ja keskisykkeeni juoksun aikana oli 160. Pari päivää sitten juoksin kevyen 45 minuuttia, jossa vauhtini oli 5:03 min/km ja sykkeeni 136. Suoritus oli 2 tuntia 45 minuuttia lyhyempi kuin ennätysjuoksuni, mutta pitäisin eroa silti aika isona. Kun tämän suhteuttaa siihen, että viime vuoden syksyllä juoksukilometrejä kertyi hyvin vähän enkä alkuvuonnakaan ihan niin hyvää ryhtiliikettä saanut tehtyä kuin olisin toivonut, tuntuu minusta aivan uskomattomalta, kuinka paljon laadukkaalla harjoittelulla voi saada aikaan jo lyhyessä ajassa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä tarkoittaa maratonin tuloskuntoon  siirrettynä, mutta ei sillä ole oikeastaan mitään väliä. On mukavaa huomata, että jotain tuloksia ainakin on saavutettu. Kiitos siitä Pasille!

Neljäntenä asiana olen huomannut ihmisten kiinnostuksen. Hyvin moni on tullut kysymään, miltä valmennettavana olo tuntuu. Paras kommentti oli pilke silmäkulmassa esitetty ”Oletko nyt siis kilpaurheilija?” Sitä en koe olevani, mutta kaikille olen saanut sanoa, että valmennettavana oleminen on mukavaa, kiinnostavaa, motivoivaa ja vapauttavaa. En ole harrastanut juoksemista tulokset edellä, vaan tavoitteena on ollut pysyä kunnossa ja saada mukavaa vastapainoa työn ja arjen haasteille. Mukava bonus tietysti on ollut yhteinen aika vaimon kanssa varsinkin jokavuotisten maratonmatkojen muodossa. Siitä huolimatta on ollut aivan luonnollista pohtia, miten omia tuloksia saisi parannettua. Se, että joku tekee nämä pohdinnat minun puolestani, on jo itsessään suoranaista ylellisyyttä tällaiselle harrastelijalle. Varsinkin kun pohtijana on asioista huomattavasti minua paremman asiantuntemuksen omaava rautainen ammattilainen ja sen pohdinnan myötä hän tekee minulle valmiin harjoitusohjelman. Itselle ei jää muuta kuin juokseminen. Etuoikeutettua harrastelua, jota voin suositella kaikille.

Mitä tällä sitten saavutetaan?

Rehellisesti sanottuna en tiedä, eikä se tunnu edes kovin tärkeältä. Toki minulla on haaveita siitä, kuinka kovaa sen maratonin voisi juosta. Monet ovat olleet myös kiinnostuneita tavoitteestani. Sekä haaveilleni että kiinnostuneille ihmisille olen vastannut, etten tiedä tavoitettani. Tottakai haluan parantaa ennätystäni. Mutta valmentaja on tehnyt minulle ohjelman, josta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Luotan häneen myös siinä, minkä tavoiteajan hän minulle antaakaan pari viikkoa ennen kisaa koittavan toisen testijuoksun myötä. Toinen Pasin valmennettava Nina murskasi viikko sitten Tallinnassa oman ennätyksensä muistaakseni 26 minuutilla. Ihan näin kovaan parannukseen en omalla kohdallani usko, mutta se nähdään Kaarinassa lokakuun lopulla.

Mutta oli määränpää mikä tahansa, matka itsessään on ollut huikea ja kulkemisen arvoinen. Ainakin tähän puolimatkaan asti ja veikkaan sen tästä vain paranevan.

Ruuhkavuosiako?

Elämä nelihenkisessä perheessä, jonka kaikilla jäsenillä on omat harrastuksensa, on välillä – tai itse asiassa usein – melkoista organisointia vaativaa. Viime viikonvaihde oli siitä mainio esimerkki. Pääasia taisi silti olla pysyä liikkeessä.

Perjantai:
Tyttären päiväkoti osallistui kotikaupunkimme varhaiskasvatuksen 100-vuotisjuhlan juhlamarssiin ja konserttiin. Tämän vuoksi päiväkodilla piti olla hieman normaalia aikaisemmin. Koska illalla oli ohjelmassa tyttären kaverisynttärit, oli päivän vetotreenille hieman vaikeaa löytää sopivaa väliä. Hyödynsimme hieman normaalia aikaisemman aamun pukemalla lenkkivaatteet jo lähtiessämme viemään tytärtä päiväkotiin ja suuntaamalla suoraan siitä urheilukentälle. Poika lähti samalla ovenavauksella kouluun, joka alkoi vasta reilun tunnin päästä. Sen tunnin poika halusi hyödyntää potkimalla palloa koulun pihan jalkapallokaukalossa. Kentällä juoksimme ohjelmassa olleen 4 x 2000 m, jonka jälkeen vaimon oli aika päästä töihin. Ajoimme kotiin, vaimo meni jo suihkuun ja minä kävin vielä pienen verkkailun lähiympäristössä, minulla ei ollut aivan yhtä kiire töihin.
Iltapäivä meni töissä ja alkuilta juhlittiin synttäreitä. Vieraiden lähdettyä (tai itse asiassa viimeisten vielä istuessa kahvipöydässä) kirjoitin pikaisesti työhön liittyvän koulutuksen ennakkotehtävää, jonka deadline oli sinä iltana 23.59. Tehtävä jäi hieman kesken, koska minulla oli töitä vielä klo 20-23. Töistä palattuani viimeistelin tehtävän ja palautin sen n. klo 23.45. Hyvissä ajoin siis.

Lauantai:
Aamupäivällä laitettiin paikkoja kuntoon ja valmisteltiin synttäreiden kakkososaa, isovanhempien vierailua. Harjoitusohjelmassa oli lepopäivä, tällä kertaa voisi sanoa että onneksi. Aamupäivä olisi ollut ainoa aika, jolloin juoksemaan olisi ehtinyt. Tämä olisi tarkoittanut aikaista heräämistä, mikä ei kyllä perjantain kaltaisen päivän jälkeen houkuttanut. Nyt siis aamupäivällä ehti valmistella synttäreitä. Iltapäivällä saapuivat vieraat. Hiilaritankkausta tuli suoritettua vaimon leipomien herkullisten kakkujen myötä. Vaikka ei tässä mitään kisoja lähiaikona ole, joita varten olisi tankata tarvinnut… Alkuillasta kävimme viemässä yhden vieraista, lasten isomummun, takaisin kotiinsa n. 60 kilometrin päähän. Tältä reissulta palattuamme olikin jo aika lauantaisaunalle.

Sunnuntai:
Työt alkoivat klo 9 ja päättyivät klo 13. Nopea varusteiden vaihto puvusta valmentajan tuulipukuun ja suunnaksi nappulaliigan pelipäivä. Minä valmensin, lapset pelasivat, äiti huolsi ja kannusti. Mukavat 1,5 tuntia kauniissa säässä. Sitten kotiin uudelle vaatteidenvaihdolle ja kaveriperheen lapsen rippijuhliin. Siellä viihdyttiin mukavassa seurassa reilu tunti. Kävellessämme juhlista autolle soitto mummulle ja vaarille, jotka eivät olleet reissun vuoksi ehtineet edellisen päivän synttärikattaukselle. Nyt olisi sopiva aika ottaa heidät vastaan. Hetki synttärijuhlintaa, jonka jälkeen lapset lähtivät isovanhemmilleen, jotta me pääsimme ohjelmassa olleelle pitkälle lenkille. 2 h 20 min ympäri Raahen rantoja oli äärimmäisen mukava tapa lopettaa viikonloppu. Kaikesta kiireestä oli selvitty ja nyt oli aikaa mukavalle yhteiselle harrastukselle. Yhteisellä vauhdilla.

IMG_9482

© Päivi Kippola

On oikeastaan aika uskomatonta, kuinka säätkin toivat oman mausteensa viikonvaihteeseen. Perjantaina lapset saivat synttäreillä puhallella saippuakuplia upeassa auringonpaisteessa. Lepopäivä-lauantaina saimme myrskysäässä pysähtyä ja rauhoittua sisätiloihin neljän sukupolven kesken juhlimaan nuorinta. Sunnuntain jalkapalloiluja säät taas suosivat ja kaiken kruunasi ilta, jolloin saimme juosta keskellä kaupunkia, meren äärellä ja lähellä luontoa kohti auringonlaskua.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että usein kun katselee jälkikäteen mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä, alkaa helposti hengästyttämään. Arki on usein hektistä ja viikonloput joskus vielä hektisempiä. Silti näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään. Monipuolinen, joskus (lähes aina) kiireinenkin elämä on rikasta ja nautinnollista. Vai minkä näistä muka haluaisi jättää pois: lasten riemu synttärijuhlissa tai harrastuksen äärellä, perheen yhteinen aika, kiinnostava työ, motivoiva ja erinomaisena vastapainona kaikelle muulle toimiva harrastus, joka on lisäksi vaimon kanssa yhteinen? Niinpä, ei mitään. Kiireessäkin voi olla lepoa.

Minimaraton ja Terwaturnaus

Koko perheen liikunnallinen viikonvaihde piti sisällään Minimaratonin Kempeleessä lauantaina ja jalkapallon Terwaturnauksen Oulussa sunnuntaina. Minimaratonilla lapset juoksivat ja vanhemmat kannustivat (tosin isi pääsi kirittämään Hillaa). Terwaturnauksessa Konsta oli pelaajana, isi valmentajana sekä äiti ja Hilla kannustajina. Kaikille siis riitti oma roolinsa.

Minimaraton

DSC_0477

Mitali sateiselta minimaratonilta ©Päivi Kippola

Hilla
”Minimaratonilla oli kivaa. Se oli lyhyt, sama matka kuin viime vuonnakin. Koko ajan näkyi maali. Juoksu meni hyvin, voitin isin. Lähdössä oli vähän ahdasta. Maalissa sai mitalin ja kaikki osallistujat sai karkkipussin, legohahmon ja pillimehun. Ostettiin kisan jälkeen urheilukaupoista minulle uusi uimapuku. Ja uimalasit.”

Konsta
”Juoksin 200 metriä. Lähtö meni loistavasti, koska olin mennyt eturiviin ja pääsin ennen tungosta liikkeelle. Jaksoin juosta koko matkan kovaa ja olin kolmas maalissa. Sain mitalin, niin kuin kaikki muutkin. Meitä ennen  lähti kympin ja maratonin juoksijat. Minä lähdin samasta paikasta, mistä kympin juoksijatkin. Minimaratonilla oli kivaa. Sen jälkeen käytiin urheiluliikkeessä ja sain uudet jalkapallomaalivahdin hanskat.”

 

Terwaturnaus

CSC_0640

Yhdessä tuuletetaan ja alhosta toisemme nostetaan ©Päivi Kippola

Konsta
”Olin mukana kilpasarjajoukkueessa, jossa oli minun lisäkseni Aapo, Onni, Daniel, Aatu, Ville, Henrik, Eino ja Ilja. Toinen meidän joukkue osallistui haastesarjaan. Ensimmäinen peli Tervareita vastaan voitettiin 9-2. Toinen peli hävittiin Ajaxille 8-1 ja kolmas peli OLSille 4-2. Neljäs peli HauPaa vastaan voitettiin 3-2. Tulimme lohkossamme kolmanneksi ja pääsimme otteluun sijoista 5-6. Sijoituspelissä voitettiin ensimmäistä kertaa Ajax 4-1, minä tein kaksi maalia. Tulimme siis turnauksessa viidenneksi. Pelasin puolustajana kaksi peliä, kärjessä kaksi peliä ja maalissa yhden. Turnaus meni hyvin. Olin kenttäpelaajana numero 13 ja maalivahtina numero 1.
Turnauksessa oli mukavaa, kun sai pelata omaa suosikkilajia jalkapalloa yhdessä kavereiden kanssa. Meillä on kiva joukkue, jossa on paljon kavereita. Oli myös hauskaa, kun sain käydä pelien välissä kummisedän ja kaverin kanssa syömässä.”

 

Hilla
”Turnauksessa oli mukavaa, koska siellä oli puisto jossa sai käydä leikkimässä. Minulla oli mukana nukke, jalkapallo ja juomapullo. Lisäksi äidillä oli evästä. Pelien katsominen oli vähän tylsää, vähän kivaa ja vähän jännittävää. Katsoin kun Konsta pelasi ja isi valmensi. Konsta pelasi hyvin ja oli yhden kerran maalivahti. Isi valmensi mukavasti omaa joukkuettaan, ei huutanut liikaa eikä kovaa. Kotimatkalla kävimme hampurilaisilla ja jätskillä.

 

Testissä

DSC_0181

Valojäniksen tahtiin ©Päivi Kippola

Valmennus on alkanut!

Se taisi olla keväällä, yksi niistä kerroista, kun lenkillä haaveilimme ja leikittelimme ajatuksella, että molemmat tai jompi kumpi meistä osallistuisi  yksilöllisesti räätälöityyn maratonohjelmaan. Ja nyt se on tässä! Kuntotesti oli valmennuksen ensimmäinen harjoitus.

 

Samaan aikaan ajatus tavoitteellisesta valmennusohjelmasta sekä arvelutti, että houkutti. Pelkona oli, että yksilöllinen harjoitusohjelma söisi yhteisen harrastuksen luonnetta, kun tähän asti olemme juosseet elämän ehdoin ja enemmän tai vähemmän fiilispohjalta. Samalla kutkutti ajatus siitä, millaisia tuloksia valmennuksesta voisi olla, kun harjoitteluun saisi uutta näkökulmaa ja terävyyttä. Valmennuksessa olisi kiva olla, vaikka se ei mitään huikeita tuloksia toisikaan. Tosin ei mitään tuloksiakaan vastaan olisi.

Aika pian tuon keskustelun jälkeen Ontrailin Facebook-ryhmässä kyseltiin maratonvalmennuksesta kiinnostuneita. On helppoa arvata, että olin yksi sellainen ja osoitin kiinnostukseni. Positiiviseksi yllätyksekseni tämä johti siihen, että minut arvottiin mukaan valmennukseen. Valmentajanani toimii Pasi Päällysaho. Kesän ison haasteen eli NUTS Pallaksen jälkeen palauduin kaksi viikkoa, jonka jälkeen pääsin aloittamaan valmennettavana olemisen maratoonarin tasotestillä.

Sunnuntaina aamulla lähdimme koko perheellä kohti Helsinkiä, jossa testi pidettiin. Lähdimme aamusta, koska halusimme matkustaa kiireettömään tahtiin ja kuitenkin olla perillä riittävän aikaisin, jotta saisin hyvät yöunet ennen aamuista testiä. Hyvin suunniteltu oli vain puoliksi tehty, sillä en jännitykseltäni oikein saanut illalla unta. Herätys oli aamulla klo 6:00, halusimme aamiaiselle heti 6:30, jottei tulisi liian kiire. Tapaaminen Pasin kanssa oli sovittu Liikuntamyllyn aulaan klo 8:30. Tässä kohtaa suunnittelu oli toiminut. Ehdimme yhtä aikaisempaan raitiovaunuun kuin oli tarve ja sitä myöten myös yhtä aikaisempaan metroon. Olimme siis paikalla hyvissä ajoin ja Pasinkin saavuttua jo ennen puolta pääsimme aloittamaan testin hieman sovittua aiemmin. Tämä oli hyvä, sillä jännitys vain lisääntyi aamun kuluessa ja teki malttamattomaksi päästä juoksemaan. Lisäksi Liikuntamyllyssä oli alkamassa EasySport teemaviikko, jonka vuoksi radalta tuli olla pois klo 10 mennessä.

Testin toteutus

Testissä juostiin 6 x 2000 metriä 40 sekunnin palautuksilla. Ennen testiä ja jokaisen vedon jälkeen ilmoitin sykkeen Pasille ja hän mittasi minulta laktaatit. Lepolaktaatin mittaus poisti minulta yhden jännityksen aiheen, eli ilmaisi minun olevan palautunut Pallaksen seikkailusta. Toki pari edellisellä viikolla juoksemaani kevyttä hölkkää olivat siihen suuntaan viitanneetkin, mutta ensimmäisen ultran jälkeen en ollut asiasta millään muotoa varma, eihän minulla ollut ajallisesti likimainkaan noin pitkistä suorituksista kokemuksia. Myös Pasi myönsi pohtineensa, olenko ehtinyt täysin palautua. Onneksi olin.

Sitten päästiin itse asiaan. Pasi oli antamieni ennakkotietojen perusteella määritellyt jokaiselle kaksitonniselle vauhdit, joita seurasin radan vierellä vilkkuvien valojen avustamana. Ensimmäinen pätkä juostiin verryttelyvauhtia, muistaakseni n. 6:30 min/km. (Sanoihan Pasi ne tarkatkin vauhdit, mutta jännitys ja keskittyminen veivät ne mielestäni saman tien.) Se olikin hyvä, sillä niin sain totutella valojänikseen ja myös Liikuntamyllyn rataan. Minulla on aika vähän kokemusta ratajuoksusta ja erityisesti 200 metrin sisäradan jyrkät ja kaltevat kaarteet hieman oudoksuttivat aluksi. Varsinkin hitaassa vauhdissa tuntui haasteelliselta löytää hyvää juoksuasentoa.

DSC_0259

Toisella pätkällä vauhtia nostettiin n. minuutilla/km ja kolmannella juostiin jo hieman yli 5 min/km, jossa arvioitiin ns. maratonkynnykseni olevan. Sitä tässä testissä oikeastaan haettiinkin. Saan toki tietooni sykealueeni sekä aerobisen ja anaerobisen kynnykseni, mutta päätavoitteena oli löytää maratonkynnys, syke jossa laktaattien muodostuminen on sopivalla tasolla maratonin juoksemista ajatellen. Kolme viimeistä pätkää juostiin alle 5 min/km nopeimman ollessa n. 4:30 min/km. Sen oli tarkoitus olla vauhti, joka ei ole vielä maksiminopeus mutta kuitenkin sellainen, jossa joutuu jo tekemään vähän töitä vauhdin säilyttämiseen. Sitä se sitten olikin. Ei voi kuin ihmetellä Pasin ja hänen yhteistyökumppaninsa Jari Rostin (joka ei itse testiin päässyt paikalle) ammattitaitoa. Näkemättä minua tai juoksuani kertaakaan he parin taustatiedon perusteella määrittivät testiini vauhdit, joissa sekä syke että laktaatit nousivat tasaista vauhtia, kuten pitikin.

Itse testitilanteesta voin sanoa, että se oli erittäin mukava ja miellyttävä. Olin innoissani tästä mahdollisuudesta jo etukäteen ja myös jännitti. Pasin ammattimainen toiminta oli omiaan toisaalta rauhoittamaan ja toisaalta tsemppaamaan. Joka tapauksessa pääsin tekemään testin hyvällä ja rauhallisella, mutta samaan aikaan näytönhaluisella mielellä.

Perheen mukanaolo oli myös merkittävä asia. On etuoikeutettu olo, kun joku on kiinnostunut omasta harrastuksesta ja on valmis lähtemään satojen kilometrien päähän seuraamaan, kannustamaan ja kuvaamaan. Tämäkin postaus olisi kuvaton ilman Päiviä, vaikka hän onkin ainoa jota kuvissa ei näy. Tyttären vilpittömät ja innokkaat kannustushuudot saivat askeleet tuntumaan kevyemmiltä. Sokerina pohjalla poikani juoksi viimeisen vedon viimeisen loppusuoran rinnallani maaliin. 60 kierrosta samaa rataa ympäri n. tunnin aikana voisi tuntua tylsältä ja puuduttavalta ajatukselta. Tällaisen kannustuksen kohteena se ei ollut sitä lainkaan.

DSC_0288

© Päivi Kippola

Mukavana lisänä testiä tuli seuraamaan myös Nina, joka on toinen valmennukseen samassa yhteydessä arvottu. Nina aloitti valmennuksen muutamaa viikkoa aiemmin ja on ollut mukava seurata hänen harjoitteluaan esim. hänen bloginsa kautta. Emme olleet aiemmin tavanneet, mutta oli kiva kun nimi sai kasvot. Olemmehan samassa tilanteessa tällä hetkellä.

 

Testin tarkemmista tuloksista ja analyysistä kirjoittelen myöhemmin niiden valmistuttua.

Kun kaksi kylmää kättä tarttuu toisiinsa ja tuntuvat lämpimiltä

FullSizeRender

Pilvet kertyvät. Profilli reitin loppuosuudesta

Matkamme NUTS Pallakselle ja maaliin

Sen reilun neljän vuoden aikana, mitä olemme juoksua säännöllisesti harrastaneet, olemme suurelta osin pysytelleet asfaltilla. Harrastuksen ensimmäiset viikot menivät ehkä 70-30 suhteessa asfaltti versus pururata, mutta viimeistään n. 1,5 kuukauden harrastamisen jälkeen otettu tavoite puolimaratonista ohjasi totuttautumaan kovaan alustaan ja suhde muuttui varmaankin 90-10 tai jopa vielä enemmän asfaltin eduksi. Sama jatkui ensimmäisen puolikkaan jälkeenkin, otimmehan jo saman elokuisen päivän iltana vuonna 2012 tavoitteeksi maratonin Tukholmassa 2013. Syntynyt juoksemaan -kirjan luettuamme joskus talven 2012-2013 aikana, syttyi molemmissa vahva kiinnostus myös poluilla juoksemiseen. Silloin emme kuitenkaan ryhtyneet poluilla juoksemaan. Syyksi arvioisin ainakin omalla kohdallani väärät mielikuvat. Ajattelin ettei kotimme lähiympäristöstä löydy kiinnostavia juostavia polkuja. Tämä on jo kauan sitten vääräksi todettu. Ajattelin myös osin mainitun kirjan perusteella, että polkujuoksukisat ovat kaikki ylipitkiä matkoja, kuten Leadville Trail 100 mailia. Kolmanneksi – ja tämä ei ole vain mielikuva – halusin silloin keskittyä ottamaan haltuun yhtä lajia, eli kestävyysjuoksua asfaltilla. Olihan tavoitteena maraton. Viehätys poluilla juoksemiseen oli kuitenkin olemassa.

Keväällä 2015 tuli tietoomme, että kotikaupungissamme tullaan seuraavana kesänä järjestämään polkujuoksukisa, matkoina 5 km, 10 km ja 21 km. Olimme heti myytyjä. Siinä oli sopiva syy aloittaa juokseminen myös poluilla. Silloin meillä oli tähtäimessä Pariisin maraton, mutta hyvin pian meille oli selvää, että seuraava tavoite olisi puolimaraton kotikaupungin poluilla. Näin tehtiin, ja iso osa loppukevään lenkeistä juostiinkin poluilla. Kisaan osallistuttiin ja päästiin heti kokemaan myös haastavia olosuhteita, reitillä oli paikoin reiteen asti vettä. Totesimme sen kuuluvan lajiin ja jatkoimme juoksemista, sekä asfaltilla että poluilla. Kesällä seurasin muutamien sosiaalisen median kautta tutuksi tulleiden juoksijoiden osallistumista NUTS Pallas -kisaan ja siitä jäi pieni ajatuksen kipinä kytemään takaraivoon, voisiko meistä olla tuon kisan finishereiksi? Paljon asiasta juttelimme syksyn mittaan ja vuoden viimeisenä päivänä sitten otettiin rohkea askel ja ilmoittauduttiin 55 km matkalle. Sitä kohti sitten kevät treenailtiin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Välissä käytiin juoksemassa maraton Roomassa. Kevään edetessä siirryttiin enemmän poluille.

Sitten itse asiaan: torstaiaamuna starttasimme kohti Hettaa. Matkalla lyhyt pysähdys Oulussa, josta haimme hieman täydennystä, kuten geelejä ja yhden Hydrapakin pullon lisää. Ruokatauko pidettiin Torniossa ja jäätelötauko Pellossa. Tarviihan niitä hiilareita saada ennen kisaa… Torstain ohjelmaan ei kuulunut muuta kuin perille pääseminen, mökin kuittaaminen, iltapala ja sauna. Perjantaina käytiin hieman verryttelyhölkällä lasten leikkiessä Hetan koulun puistossa (oli muuten hyvä ja monipuolinen puisto; kiipeilytelineitä, jalkapallokaukalo ja vaikka mitä). Iltapäivällä haimme juoksunumerot ja lepäilimme mökillä. Tosin lapset eivät malttaneet levätä, vaan pelasivat jalkapalloa mökin lähistöllä ja leikkivät lomakylän puistossa. Huoltojoukoksi saapuvia lasten mummua ja ukkia odotellessa kävimme vielä patikoimassa, nousimme luontokeskukselta Jyppyrän näköalatasanteelle, josta olikin huikeat näkymät. Etelään päin sai jännityksensekaisin tuntein katsella Pyhäkeroa, jonka valloituksen tiesimme olevan edessä seuraavana päivänä. Pohjoiseen päin näkyi jopa Haltin huippu. Matkalla takaisin autolle soi puhelin; huoltojoukot olivat saapuneet. Kävimme porukalla syömässä kisakeskuksella, jossa tapasimme myös muutamia tuttuja juoksijoita, joiden kanssa oli kiva vaihtaa ajatuksia seuraavan päivän koitoksesta. Illalla laitettiin kamoja valmiiksi ja yritettiin päästä ajoissa nukkumaan. Valoisa ilta ja jännitys ehkä hieman siirsivät unen tuloa, mutta aivan hyvät yöunet saatiin kuitenkin alle.

Kisapäivä oli aamusta asti pilvinen ja oli selvää, että sade alkaa jossain vaiheessa, kuten oli ennustettukin. Tosin sää oli  selkeästi kylmempi ja tuulisempi kuin ainakin minun näkemäni ennusteet. Hieman muokattiin suunniteltua varustusta, pitkät housut sortsien tilalle ja takki mukaan. Kokemattomuuttamme olimme jättäneet hanskat kokonaan kotiin, eikä meillä edes ole esim. kuoritakkia, vain juoksutakit jotka eivät juuri vettä pidä. Niillä piti mennä mitä oli ja kyllä Pallaksella lähtöä odotellessa hieman tarpeettoman paljon hirvittikin. Matka oli jännittänyt koko ajan, nyt pelkoa lisäsi sää ja varusteiden riittämättömyys. Järjestäjät alkoivat huudella, että ilman kuoritakkia ei voi matkaan lähteä. Päätimme silti lähteä, jos ei erikseen kukaan tule sanomaan että ei noilla varusteilla.

Lähtö otti tehokkaasti luulot pois. Vettä tuli ja tuuli oli kova. Kamppeet kastuivat ja alkoivat liimautua ihoon kiinni. Näimme muutaman keskeyttävän ensimmäisessä mäessä ja kieltämättä ajattelin, että tuo voisi olla fiksua. Samaan aikaan ajattelin, että ei keli voi olla koko päivää tällainen. Sataa voi, mutta tuulelta täytyy päästä välillä suojaan. Siinä jyrkkää mäkeä ylös tunkatessa pysyi kohtuullisen hyvin lämpimänä kelistä huolimatta ja loppuihan se nousukin viimein. Taivaskerolla bongasin kyltin, jossa kerrottiin että sillä paikalla oli sytytetty Helsingin olympiatuli vuonna 1952. Tämä oli minulle uusi tieto ja toi mieleeni innokkaasti urheilua seuranneen mummuni, joka nukkui pois torstaina aamuyöllä pitkän sairastamisen jälkeen. Mummu oli nähnyt tuon olympiatulen sen matkalla Suomen halki. Ehkä tällä kertaa oltiin lähellä sitä, että juoksimme jonkun muistolle.

 

IMG_8008

Sade loppuikin jossain vaiheessa ja kuruihin laskeuduttaessa sumukin hälveni hetkittäin ja saimme silmäyksen niitä odotettuja maisemia. Matka taittui ihan mukavasti, alun nousu ei ollutkaan vienyt kaikkia voimia. Juoksemaan ei kovin paljoa pystynyt, mutta aina vähän kuitenkin. Jossain loivassa alamäessä innostuttiin päästämään vauhti kohtuullisen kovaksikin, mikä hieman kostautui kun seuraavissa ylämäissä pohkeet tahtoivat krampata. Toki suurin syy kramppeihin taisi olla kylmyys. Joka tapauksessa seuraavat nousut oli pakko ottaa rauhallisesti. Aikaahan niissä siis kului, mutta se ei onneksi haitannut mitään. Olemmehan liikkeellä täysin elämyshakuisesti. Juoskoot muut kilpaa.

 

IMG_7977

Hannukurun huolto oli huikeaa saavuttaa. Meillä oli mukana muutama geeli ja raakasuklaapatukoita. Ennen Hannukurua olimme hieman huolissamme niiden riittävyydestä, olihan matkaa vielä runsaasti jäljellä. Huollossa tankkasimme sitten ihan huolella. Emme normaalioloissa kumpikaan juuri perusta esim. sipseistä. Nyt söimme niitä hyvällä halulla. Joimme urheilujuomaa, söimme oikeastaan kaikkea mitä oli tarjolla. Niistähän on maksettu, vai mitä? 😉 Täytimme vesipullot ja jatkoimme matkaa, ei huvittanut pysähtyä pidemmäksi aikaa ettei tulisi kylmä. Matka jatkui hyvällä mielellä, tiesimme että seuraavaan huoltoon olisi lyhyempi matka. Seuraavat kilometrit kulkivat mukavasti, välillä juosten välillä kävellen. Huollosta saadusta lisäenergiasta ja ehkä myös vauhdin onnistuneesta rytmittämisestä johtuen krampit pysyivät poissa. Yksi matkan huikeimpia näkymiä oli laskeuduttaessa Sioskurun autiotuvalle. Upea paikka. Näillä main taisimme tarttua kylmillä, kosteudesta ja tuulesta turvonneilla käsillämme toisiamme kädestä ja ihmetellä, kuinka kaksi kylmää saattoi lämmittää toisiaan. Kyllä tätäkin matkaa oli suuri etuoikeus taittaa kahdestaan.

Sioskurulta alkoikin sitten retken varsinainen extremeosuus, nousu Pyhäkerolle. Sade oli tosiaan yltynyt ja nyt alkoi tuulla taas kovemmin. Ja kuten odottaa sopi, tuuli koveni koko ajan, mitä ylemmäs noustiin. Ilmeisesti ylhäällä se oli 20 m/s. Näkyvyyttä oli n. 10 metriä, mikä tietysti aiheutti jännitystä koska aina ei nähnyt selkeästi seuraavaa merkkitolppaa. Onneksi nousussa oli muitakin, aina jonkin hahmon näki edessäpäin. Toisaalta huono näkyvyys saattoi olla hyväkin. Kun näki edessään vain yhden nyppylän, ei tullut epätoivoista tunnetta, ettei nousu lainkaan etenisi. Toki pari kertaa, kun luuli jo olevansa ylhäällä ja edessä paljastuikin vain lisää nousua, oli huumori koetuksella. Jalat onneksi jaksoivat verrattain hyvin, väsyttihän niitä mutta kramppeja ei tullut. Ylävartaloa, varsinkin käsiä alkoi palella enemmän kamppeiden taas kastuessa. Se pakottikin kiristämään tahtia heti ylämäen loiventuessa ja kääntyessä alamäeksi. Liukkaassa kivikossa ei heti uskaltanut juosta, mutta heti kun rinteeseen ilmestyi vähänkään tasaisempaa polkua, annoimme painovoiman tehdä tehtävänsä ja tyydyimme vain pitämään vauhdin jotenkuten hallittavana. Laskeutuminen toiseen ja viimeiseen huoltoon olikin ehkä reitin nautittavin osuus. Isot nousut takana, huolto ja sen jälkeen reitin helpoin osuus edessä ja hetki vauhdin hurmaa. Teki mieli nauraa ääneen. Eikä se kaukana ollutkaan.

 

DSC_0010-001

Huollossa taas nautimme tarjoiluista ja järjestäjien erittäin iloisesta ja kannustavasta vastaanotosta. Ei voi kuin ihailla tätä porukkaa, joka mahdollistaa näiden kisojen järjestämisen. Siellä he olivat olleet koko päivän kurjassa säässä ja nähneet jo satojen osallistujien tulevan ja menevän. Silti meille loppupään väellekin riitti tsemppiä jaettavaksi. Iso kiitos ja arvostus kaikille järjestäjille!

Huollosta lähtiessä soitimme omille huoltojoukoille arvion maaliintuloajasta ja sitten matkaan. Ajastahan meillä ei ollut missään vaiheessa mitään tavoitteita, mutta sen verran laskin viimeisellä pätkälle lähdettäessä, että 10 tunnin alitus on ihan mahdollinen. Jalat olivat luonnollisesti jo väsyneet, joten tällä helpoimmallakin osuudella kävelimme ja juoksimme vuoron perään. Ja niinhän se maali sieltä lopulta tuli ajassa 9.40 ja jotain. Hullu haave oli totta, olimme ultrajuoksijoita!

Maalissa oli huikea meininki. Saimme kaulaamme pienet mutta niin suuret mitalit, joita ei tahdo malttaa vieläkään ottaa pois. Taidamme käyttää niitä koruina aika pitkään 😊 Lämmin mehu ja kuuma kanakeitto maistuivat taivaalliselle katoksessa, jossa oli suojassa sateelta ja tuulelta ja jossa sai tuoreeltaan jakaa kokemustaan muiden saman urakan läpikäyneiden kanssa. Maalialueelle olisi voinut jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta kyllä mökki, sauna ja sänky houkuttelivat sen verran, että hyppäsimme oman huoltomme kyytiin ja siirryimme omille jatkoillemme: sauna, lasit samppanjaa, kisan läpikäyntiä omalta osalta ja sosiaalisen median kautta ja lopulta kroppa ja mieli olivat valmiit rauhoittumaan myös uneen.

Nyt kaksi päivää kisan jälkeen rasituksen tuntee joka puolella kehoaan, muistuttaen mitä on tullut tehtyä. Lepäilessä on aikaa miettiä, milloin on seuraavan polku-ultran aika.

Janne

FullSizeRender 2

Tehoa viikkoon

27.6.-3.7.

Ensimmäinen kesäloman viikko, jolloin ei ollut reissua tai muuta aikatauluihin merkittävästi vaikuttavaa. Tämä on toki suhteellinen käsite. Tässä aktiivisessa elämänvaiheessa ns. perusviikkoonkin mahtuu vaikkapa nyt kesällä maanantaisin molempien lasten urheilukoulut sekä Konstan ja minun futistreenit, tiistaisin yleisurheilun viikkokisat molemmilla lapsilla, keskiviikkoisin samat jutut kuin maanantaisin, torstaisin Hillan futistreenit jne. Voisi sanoa, että aika paljon on asioita jotka vaikuttavat aikatauluihin. Eikä mistään kyllä haluaisi luopua.
Joka tapauksessa oli sellainen viikko, ettei ollut mitään erityistä kaiken normaalin erityisen lisäksi. Koska samaan aikaan oli myös viimeinen viikko, jolloin uskalsi rasittaa itseään hieman enemmän ajatellen valmistautumista ultranoviisina kohti NUTS Pallasta, päätimme yrittää juosta tällä viikolla normaalia enemmän. Tavoitteeksi otimme 100 km, jonka olimme saavuttaneet kerran aiemmin kesällä 2015.

Kävimme koko perheen lenkillä 26.6. ja suunnitelmana oli, että lauantaina 2.7. juostavan Raahe Trail Runin aikana tuo 100 km sitten täyttyisi. Viikko lähti liikkeelle ihan kohtuullisesti, lenkkien pituudet vaihtelivat hieman yli 5 kilometristä n. 14 kilometriin. Välillä juostiin kevyt aamuhölkkä lähirantoja kiertäen ja sitten illalla n. 10 kilometriä, välillä yksi lenkki päivässä. Keskiviikkona 29.6. olimme jo lähdössä polkupitkikselle, ajatuksena kiertää lauantain kisareitti vielä kerran. Konsta oli seurakunnan leirillä ja Hillalle oli järjestetty hoitopaikka mummulla ja vaarilla. Olimme jo juoksuvaatteet päällä ja juomapullot täytettynä eteisessä lähdössä, kun muistin että minulla oli alkamassa parturiaika n. 10 minuutin kuluttua. Todella nopea suunnitelman muutos; soitto mummulle voidaanko siirtää hoitoonvientiä tunnilla, samalla miettiminen ehditäänkö iltapäivän urheilukouluun jos juoksemme suunnitellun lenkin. Päätimme yrittää, kun lapsenhoito järjestyi ehdotetuin muutoksin. Näin sitten toimittiin, mutta metsässä tuli vastaan vielä yksi yllätys, jonka ei olisi kyllä pitänyt mikään yllätys olla. Hyttysiä oli aivan järjetön määrä. Siis oikeasti VALTAVASTI. Kumpikin koko ikämme metsissä kulkeneina olemme kyllä näihin verenimijöihin tottuneet, mutta en oikeasti muista, milloin olisin nähnyt vastaavaa määrää. Ja harrastelijamaisesti emme olleet varanneet mitään myrkkyä mukaan. Mahtoi olla koominen näky, kun juoksimme pitkin polkuja käsillä koko ajan joka suuntaan huitoen. Osin hyttysten vuoksi, osin aikataulusyistä muutimme kesken lenkin suunnitelmaa ja juoksimme n. 14 km suunnitellun 21 km:n sijaan.

Myös Raahe Trail Runin suhteen piti vähän soveltaa. Päätimme kokeilla sellaista ”Oman elämämme Dean Karnazes” -tyyppistä ratkaisua, että juoksemme alkuverkkana kisapaikalle, sitten itse kisan ja vielä loppuverkkana kotiin. Toki meillä oli kisapaikka aika lähellä, emmekä aikoneetkaan juosta kisaa kisana vaan pitkänä lenkkinä. Tämä siksi, että normaalia suuremmat viikkokilometrit tuntuivat jo jaloissa ja toisaalta emme halunneet mitään maksimiharjoitusta näin lähellä Pallasta. Minimoidaksemme lastenhoidon tarpeen toimimme seuraavasti: aamulla vein automme lainaan mummulle ja vaarille, me juoksimme ja lapset pyöräilivät kisapaikalle (5,8 km), mummu haki lapset sieltä hoitoon ja me starttasimme 21 kilometrin matkalle, muutama kilometri ennen maalia soitimme arvioidun maaliintuloajan ja mummu tuli lasten kanssa takaisin kisapaikalle, jonka jälkeen kotimatka samalla tavalla kuin menomatkakin. Minä koukkasin vielä hakemaan auton takaisin. Hieman vaati säätämistä, mutta onnistui ja kannatti. 100 km sunnuntaista alkaen täyttyi kisan loppumetreillä. Tosin palauttelutarkoituksessa ja osin turhamaisuuttakin kävimme vielä seuraavana päivänä lyhyellä hölkällä, jotta se 100 km täyttyi myös kalenteriviikon aikana.

Tehokas viikko toi paljon itseluottamusta Pallasta ajatellen. Jalat tuntui moneen kertaan väsyneiltä, mutta vertyivät aina lenkin kuluessa. Oli rohkaisevaa huomata, että väsyneenäkin matka etenee ja maisema vaihtuu. Eihän menossa toki mitään lennokkuutta ollut, mutta sitä ei kyllä haettukaan eikä haeta Pallaksellakaan.

Kohti kisapaikkaa © Päivi Kippola