jan77olof

Elämää koehenkilönä: alkutesti

Kuten aiemminkin olen useissa yhteyksissä – täällä blogissakin – todennut, harrastuksen kautta voi päästä mukaan ihmeellisiin ja innostaviin juttuihin. Taas on käynyt niin, kun pääsin mukaan koehenkilöksi kestävyysharjoittelun palautumisen seurannan tutkimukseen.

Miten tähän päästiin?

Kuten yleensäkin minun tekemisissäni, iso osa kunniasta täytyy antaa kedonannelille. Hän huomasi jonkin sosiaalisen median kautta, että Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkimukseen etsittiin koehenkilöitä ja jakoin linkin samantien minulle. Innostuin heti. Ilmoittauduttuani vapaaehtoiseksi minut ilokseni myös kutsuttiin mukaan tutkimukseen. Ensimmäinen tehtävä oli varata aika alkutestiin. Sopiva aika löytyi, vaikka jouduinkin valitsemaan ajan ihan viimeisiltä mahdollisilta testipäiviltä, koska olin työmatkalla ison osan testeille varatusta ajasta.

Ylimääräinen haaste ilmaantui vielä, kun sain työmatkan lopulla ikävän kesäflunssan. Testiä oli pakko siirtää vielä viikolla, koska tuloksista haluttiin luonnollisesti luotettavat ja koska mattotestin kaltainen rutistus olisi riski terveydelle puolikuntoisena. Onneksi uusikin aika saatiin sovittua ja maanantaina oli sitten testin aika.

Mitä ja miten tutkitaan?

Tarkempia tietoja haluavien olisi parasta kääntyä Olli-Pekka Nuuttilan ja Santtu Seipäjärven puoleen, heidän tutkimuksiinsa kun aineistoa minunkin avullani kerätään. Lyhyesti ja suurpiirteisesti voin kertoa, että Olli-Pekka tutkii kestävyysharjoitteluun liittyen palautumista ja siihen vaikuttavia asioita. Santtu puolestaan tutkii kestävyysliikunnan vaikutusta aivoaktiivisuuteen.

Olli-Pekan tutkimuksessa pääpaino on juoksemisessa ja siitä kerättävässä datassa. Alkuvaiheessa juostaan oman ohjelman mukaan ja kaikki harjoitukset luonnollisesti dokumentoidaan. Sitä varten kaikki tutkittavat saivat käyttöönsä Garmin FR 245 -mittarit, jotta mittaustulokset ovat vertailukelpoisia. Loppuvaiheessa juostaan annetun ohjelman mukaisesti. Tasaisin väliajoin tulee tehdä submaksimaalinen juoksutesti, eli juosta 6 minuuttia 70% sykkeellä, 6 minuuttia 80% sykkeellä ja 3 minuuttia 90% sykkeellä. Juoksemisen lisäksi mitataan kolmena yönä viikossa unisykkeet Firstbeatin Bodyguard -mittarilla, tehdään viikottain kevennyshyppytesti, joka kuvataan itse videolle ja toimitetaan tutkijalle. Nyt ihan aluksi on menossa myös hyvinvointianalyysi, eli käytän Bodyguard -mittaria 3 vuorokautta ja kirjaan ylös ruokailuajat, liikunnat ja muut elämisen aikataulut.

Tutkimuksen alussa, keskellä ja lopussa tehdään testi, johon kuuluu isometrinen jalkaprässi, kevennyshyppy, mattotesti ja 30 sekunnin hyppelytesti. Mattotestissä juostaan ensin 5 minuutin verryttely, sitten kolmen minuutin jaksoja, joiden jokaisen välissä vauhtia nostetaan 1 km/h. Jokaisen jakson lopuksi mitataan laktaatit ja samalla minun tuli arvioida sen hetkistä rasitustilaani annetun asteikon mukaan. 30 sekunnin hyppelytestin jälkeen on vielä 5 minuutin loppuverryttely samalla nopeudella kuin alkuverryttelykin.

Santtu tekee omat mittauksensa suorituskykytestien yhteydessä. Aivoaktiivisuutta mitataan EEG-mittauksella. Sitä varten vedin päähäni hupun, johon kiinnitettiin sensoreita, joiden väliin taas pursotettiin geeliä, joka varmisti sensorien ihokontaktin. Tässä varustuksessa sitten istuin 4 minuuttia silmät kiinni ja 2 minuuttia silmät auki sensorien tehdessä työtään. Mattotestin jälkeen tämä paketti toistettiin kolmeen kertaan. Samat mittaukset siis toistuvat jokaisella testikerralla. Tutkimuksen aikana käyn lisäksi kertaalleen lisätietoa antavassa MEG-mittauksessa.

Testipäivä

Olin odottanut testiä kovasti siitä lähtien, kun ilmoitin tutkijalle kiinnostuksestani osallistua. Olen ollut hyvin motivoitunut aloittamaan tätä projektia ja koska testi toimii varsinaisena aloituksena tutkimukselle, olin malttamaton pääsemään sen kautta töihin. Pettymys olikin kova, kun testiä jouduttiin flunssan vuoksi siirtämään. Suunniteltuna päivänä saatiin tehtyä vain kehonkoostumusmittaus, joka tarjosi kyllä kiinnostavaa tietoa (jota saatoin verrata helmikuussa Eerikkilän urheiluopistolla tehtyyn mittaukseen, liittyy Palloliiton C+ valmentajakoulutukseen, ehkä ehdin kirjoittaa siitäkin jossain vaiheessa), mutta ei alkuunkaan riittänyt tyydyttämään odotuksiani. Onneksi uusi aika järjestyi jo viikon päähän.

Testiaamuna odotus alkoi muuttua jännitykseksi, joka muistutti kovasti kisapäivän jännitystä. Tutkimuksen näkökulmasta ei varmastikaan ole väliä, kuinka ”hyvät” tulokset testistäni saisin, mutta kilpailuun valmistautumisen omaisesti huomasin kyllä miettiväni itse paljonkin, kuinka kovaa pystyn juoksemaan ja kuinka pilviin sykkeet pomppaavatkaan. Viime kesäisen maratonprojektini jälkeen olin monista syistä vetänyt hieman henkeä sekä fyysisesti että henkisesti ja sen myötä juoksut jäivät talven aikana ennätysvähiin. Se toi oman jännityksensä, eli kuinka alas juoksukuntoni olisi romahtanut? Vai olisiko usean vuoden aikana rakennettu peruskuntoni pitänyt sen ainakin kohtuullisena?

Olimme liikkeellä Jyväskylässä kahdestaan vaimoni kanssa, lasten ja koiran jäätyä mummun luokse. Aamulla nukuimme sen verran kun nukutti ja sen jälkeen aloimme valmistautua iltapäivällä odottavaan testiin. Tällä kertaa se piti sisällään käynnin ruokakaupassa ja sopivan kevyen lounaan valmistamista ja syömistä. Hieman ehdittiin lounaan jälkeen vielä levätäkin, että olisin virkeänä liikkeellä testitilanteessa. Hyvissä ajoin suuntasimme Hippoksen urheilualueelle ja siellä Viveca-rakennuksen aulaan odottamaan testiin pääsyä. Pitkiä minuutteja, jotka päättyivät juuri ennalta sovittuun aikaan.

Testin yksityiskohdista kerroin jo yllä ja tarkemmat tulokset saan vasta myöhemmin. Tähän kuvaan muutamia ajatuksia ja tuntemuksia testin ajalta.

Ensimmäisen osio, eli EEG-mittaus toimi minulle tällä kertaa hyvänä keskittymisen ja rauhoittumisen välineenä. Tuloksista en tiedä, eikä minun tarvitsekaan, mutta kokemukseni oli, että sain jännitykseni rauhoittumaan, koska koin, että mittauksessa täytyy osata olla rentoutunut. Näin sanoiksi puettuna tuntuu paradoksaaliselta, mutta koin, että minun onnistui pakottaa itseni rentoutumaan, eli tässä tapauksessa olemaan jännittämättä testitilannetta ainakaan liiaksi. Varmasti tässä edesauttoi sekä kedonannelin mukana olo että tutkija Santun leppoisa asenne.

Seuraavaksi siirryttiin fyysisiin testeihin. Olli-Pekka ohjeisti minulle alkuverryttelyn, joka piti sisällään ilmakyykkyjä, askelkyykkyjä ja hyppyjä.

Isometrinen jalkaprässi oli täysin uusi tuttavuus. En ole juurikaan käynyt elämäni aikana kuntosaleilla ja niilläkin vähillä kerroilla jalkaprässiä on tullut tehtyä todella satunnaisesti. Laite, jolla testi tehtiin eroaa niistä muutamasta käyttämästäni siten, että siinä pusketaan istuma-asennossa paikallaan olevia levyjä vasten. Levyissä olevat anturit mittasivat erikseen kummankin jalan työntövoimaa sekä kokonaisvoimaa. Parin n. 60 % ja n. 80% lämmittelytyönnön jälkeen tehtiin kolme mitattavaa suoritusta. Liikkeen uutuudesta minulle kertoo varmaankin se, että jokaisella suorituksella sain aikaan parannusta edelliseen. Jos muistan oikein, oli paras tulokseni 232 kg, jossa molemmilla jaloilla oli sama 116 kg. En osaa lainkaan arvioida, miten tämä vertautuu kuntosaleilla käytettävien jalkaprässilaitteiden tuloksiin, mutta pidän sitä itselleni varsin hyvänä tuloksena. Voima ei ole koskaan ollut minun vahvuuteni, joten minun korvaani 232 kg kuulostaa paljolta 🙂

Kevennyshyppy tehtiin kontaktimatolla, joka mittasi ajan jalkojen irtoamisesta matosta siihen, kun ne taas osuvat mattoon. Tämän ajan perusteella laite sitten laskee hypyn korkeuden. Suorituksia oli ns. harjoituskertojen jälkeen taas kolme. Tällä kertaa keskimmäinen jäi parhaaksi, muistaakseni pari milliä alle 30 cm. Kevennyshyppy tuntuu aika herkältä suoritukselta. Siinä laskeudutaan n. 90 asteen kyykkyyn ja ponnistetaan terävästi ylös. Ainakin näin ensimmäisellä kerralla huomasin ponnistuksen ajoituksen ja suuntaamisen olevan yllättävän haastaa. Luulen, että tekniikassa jäi vielä parannettavaa. Koska sen lisäksi oletan, että jalkojen suorituskyky paranee projektin aikana, odotan toiveikkaasti tämän tuloksen paranevan tulevissa testeissä. Vaikka se ei taidakaan olla tutkimuksen pointti.

Mattotesti oli toisaalta tuttua, toisaalta ei lainkaan. Juoksu on kyllä tuttua ja satunnaisesti olen sitä matoillakin tehnyt. Valtaosan toki ulkona teillä ja poluilla. Tutkimuksessa käytetty matto muistutti kuitenkin paljon enemmän ns. normaalia juoksua, kuin tähän mennessä käyttämäni. Vierailta tuntuivat vain valjaat, joita käytetään ilmeisesti turvallisuussyistä ja verryttelyn jälkeen päähäni puettu maski, joka mittasi hengityskaasuja. Arvelin näyttäväni juostessani jotensakin huvittavalta ja vaimon ottamat kuvat ja videot vahvistivat tämän. Maskin sekä rasituksen naamalle nostattaman punan ja hien lisäksi oman säväyksensä toi EEG-mittauksissa käytetyn geelin vaikutus hiuksiin.

Juoksu kulki aivan kohtuullisesti. Vauhtia tosiaan nostettiin tasaisesti, lähtien verrattain rauhallisesta. Ensimmäiset jaksot menivätkin kevyesti, tosin juoksuasento ei tuntunut luontevalta. Osin varmasti siitä syystä, että vauhdit olivat rauhallisia, jolloin askel ei tuntunut rullaavan. Tämä tuntemus parani loppua kohti. Kovimmaksi vauhdiksi jäi 4 min/km, jonka jälkeen tein itse päätöksen, ettei enää yritetä seuraavaa. Olen sitä muutaman päivän ajan mietiskellyt ja tullut siihen tulokseen, että olisin varmaankin jaksanut vielä yhden jakson runtata, jos olisi ollut pakko. Sen verran raskaalta kuitenkin tällä kertaa tuntui tuo vauhti, että koen tehneeni ihan oikean päätöksen. Maksimisykkeeksi testi määritti 184. Nämähän ovat yksilöllisiä asioita, mutta jotain osviittaa voisi antaa se, että hyvä ystäväni, joka on minua 2,5 viikkoa nuorempi, ruumiinrakenteeltaan hyvin samanlainen ja maratonennätykseltään minua reilun minuutin parempi, muisteli vastaavassa testissä saaneensa maksimisykkeeksi 182. Tästä voisi päätellä, että oma testini antoi aikalailla luotettavan tuloksen. Vaikka jätinkin juoksematta sen yhden jakson, joka ehkä olisi vielä mennyt.

Juoksun jälkeen kävin vielä uudessa, pidemmässä EEG-mittauksessa. Sekin oli mukava rauhoittuminen fyysisen rasituksen perään. Ainoana haasteena se, että silmät auki istuttavissa jaksoissa tuntui, että oli vaikeampaa olla räpäyttämättä silmiä, ehkä osin silmiin testin aikana valuneesta hiestä.

Lopuksi tein vielä 30 sekunnin hyppelytestin. Sitten sain tutkimuksessa käytettävät mittarit ja lähdin hiestä läpimärkänä Jyväskylän-kotiimme suihkuun.

Seuraavana aamuna lähti sitten hyvinvointianalyysi käyntiin 30 minuutin reippaalla kävelyllä. Ohjeena oli tasainen maasto, joten valitsin varmasti tasaisen – muutaman sadan metrin päässä olevan Harjun urheilukentän. Puoli tuntia sujui rattoisasti kahden kävellessä. Samalla saimme seurailla JKU:n urheilukouluja ja paria tuntia myöhemmin alkavien Hippo-kisojen valmisteluja.

Mielenkiintoinen matka on siis alkanut, kenties kerron lisää sen aikana.

Pariisin-tuliaiset

Liikkuva Kippolan perheemme on usein valinnut lomamatkoilleen nimensä mukaisesti liikunnallisia kohteita. Vuosien varrella olemme käyneet mm. Vuokatin, Kuortaneen ja Vierumäen urheiluopistoilla, mökkeilleet Hetan ja Kolin maisemissa ja haastaneet itseämme seikkailupuistossa Pärnussa. Tällä kertaa jätimme kuitenkin urheiluvaatteet kotiin. Oliko liikunta läsnä kaupunkilomassamme ja jos, niin miten?

Rakas vaimoni alkoi kesällä ehdottelemaan, josko tänä vuonna tekisimme syyslomalla ulkomaanmatkan. Osin minun tasakymmeniäni juhlistaaksemme. Minua ei tainnut olla kovin vaikeaa ylipuhua. Kohteeksi valikoitui perusteellisten pohdintojen jälkeen Pariisi. Kaupunki tarjoaisi hienoine ja suurine puistoineen sekä Seinen rantakatuineen huikean ympäristön juoksulenkeille ja hieman (tai itse asiassa aika paljon) houkutti pakata lenkkikamat mukaan. Lopulta päädyimme kuitenkin jättämään ne kotiin. Tällä kertaa lomaohjelma rakentuisi muilla ehdoilla. Liikunnatonta lomasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus tehdä, eikä siitä sellaista tullutkaan. Liikunta ja urheilu on niin iso osa elämäämme, että se tulee varmasti näkyviin jollain keinolla missä tahansa. Syyslomallamme Pariisissa esimerkiksi seuraavilla tavoilla.

Kävely

Kaikki matkaoppaat ja matkailuaiheiset nettisivut, joihin minä olen tutustunut, suosittelevat liikkumaan Pariisissa mahdollisimman paljon kävellen, koska näin saa muodostettua kokonaiskuvan upeasta kaupungista paremmin, kuin vain metrolla nähtävyydestä toiseen siirtyen. Ihan näin pitkälle emme tätä ajatusta lasten kanssa matkustaessa vieneet, mutta kyllä askeleita ehti kuuden päivän aikana kaikille kertyä tuhansia. Joka puolella on niin paljon nähtävää, että sitä on mukava ihastella jalkaisin. Välillä pysähtyä katselemaan joko avautuvaa maisemaa tai ihan ihmisvilinää. Pelkästään Disneylandissa kertyi käveltyä matkaa varmasti kilometrejä, siksi laajalle alueelle teemapuiston laitteet ja muut huvitukset levittäytyvät.

Puistot

Pariisin puistoista pääsisi nauttimaan täysipainoisemmin keväällä tai kesällä, koska niiden kaikki aktiviteetit eivät olleet näin lokakuun lopussa enää käytössä. Silti useimpien puistojen jostain kulmasta löytyi myös leikkialue. On muuten aina yhtä uskomatonta, kuinka pienet, kävelyn väsyttämät jalat virkoavat juoksuun ja kiipeilyyn, kun siirrytään jalkakäytävältä leikkipuistoon. Yhdestä puistosta löytyi jopa ulkokuntosali, jonka laitteet saivat myös lastemme suosion. Taisi tehdä hyvää, kun oli lähes koko päivä siihen asti istuttu lentokoneessa.

Portaat

Lapset olivat etukäteen toivoneet, että kävisimme Eiffel-tornissa ja näin tehtiin. Konsta taisi olla se, joka ehdotti ääneen, että nousisimme 1. tasolle portaita pitkin. Näin päätimme sitten lopulta tehdä. Aikaahan siihen meni enemmän kuin hissillä, mutta sai myös aika paljon monipuolisemman kuvan upean tornin rakenteista. Hilla kaipasi jo viimeisillä metreillä hieman lepoaikaa sylissä, mutta suurimman osan hänkin jaksoi kiivetä ihan itse. Lähteestä riippuen 1. tasolle on n. 350 porrasta, laskea emme muistaneet. Palatessa kehitimme yhdessä Hillan kanssa oman tyylimme laskeutua portaita, eli ”Kuuluisan Eiffel-torni kävelyn”. Kuva- tai videomateriaalia ei luvassa.

Portaita löytyy toki muualtakin. Aika monta askelmaa tuli otettua jo Eiffel-tornia kuvatessa Jardins du Tocadêrosta joen toiselta puolelta, kun etsittiin sopivia kuvakulmia. Huomaamatta askelmia tulee myös vaatekaupoissa, joita Pariisissa niitäkin riittää 🙂

Käyntikohteet

Olimme käyneet Päivin kanssa Pariisissa kahdesti aiemmin ja silloin käyntikohteet oli voitu valita ihan vain omilla ehdoillamme. Toki toisella kerralla matkaohjelmaan kuulunut Marathon de Paris oli asettanut aika paljon ehtoja muulle ohjelmalle. Nyt lasten tullessa mukaan saimme suunnitella matkaa uudesta näkökulmasta; mitä tehdä Pariisissa lasten kanssa? Disneyland oli yksi meille uusi kohde. Tiedekeskus Cité des Sciences et de l’Industrie oli toinen. Tuli muuten ikäänkuin huomaamatta paljon liikettä parin tunnin aikana, kun tutkimme veden käyttäytymistä, ihmisen kehon toimintaa ja luonnon ihmeitä. Muurahaispesään pääsi tutustumaan konttaamalla pienissä tunneleissa. Polkupyörää polkiessa pystyi samalla tarkkailemaan viereisestä seinästä, mitkä luut juuri sillä hetkellä liikkuivat. Kehon ihmeisiin keskittyneellä osastolla pääsi myös testaamaan oman juoksunopeutensa. Vesiosastolla sai kokeilla, paljonko vettä tarvitaan pienen tynnyrin kaatamiseen. Vesi ”ammuttiin” tynnyrille pumppaamalla. Sanoisin vierailua aika tehokkaasti käytetyiksi tunneiksi. Ja oli kivaa.

Jalkapallo

Yhtenä osana vaimoni ehdotusta oli, että matkustaisimme kohteeseen, jossa voisimme mennä katsomaan jalkapalloa. Minullehan se sopi, aivan kuten Konstallekin. Niinpä kohteen valittuamme laitoimme heti otteluliputkin tilaukseen. Kävimme katsomassa Ranskan Ligue 1:n ottelun Paris Saint-Germain – OGC Nice. Voin kertoa, että jos haluat huikean elämyksen, mene vähintään kerran elämässäsi paikan päälle kokemaan eurooppalainen huippujalkapallo-ottelu. Pidit jalkapallosta tai et. Me suomalaiset vannomme usein jääkiekon nimeen ja kyllähän lätkämatseissakin on parhaimmillaan huipputunnelma. Tiedän mistä puhun. Olen todistanut paikan päällä, kuinka tuhansien tsekkoslovakialaisten vihellys katkeaa kuin seinään Jarkko Varvion upottaessa rankkarin Petr Brizan taakse mm-kisojen välierän rankkarikisassa 1992 ja valtaisan kannustuksen vaihtumisen pettymyksen huokaukseen isäntämaan viimeisen yrityksen pysähtyessä Markus Kettererin torjuntaan. Ja kokenut Raksilan jäähallin huutomyrskyn, kun Ari Vallin päätti jatkoaikaosumallaan oululaisten ja pohjois-suomalaisten kiekkofanien 23 vuoden odotuksen ratkaistessaan Suomen mestaruuden Kärpille keväällä 2004. Silti vakuutan, ettei näistä voi puhua oikein samana päivänäkään sen kanssa, että täysi stadion (tässä tapauksessa n. 48 000 katsojaa vetävä Parc des Princes) kannustaa villisti omiaan lauluin, tifoin ja huudoin, joka solullaan ottelua eläen, tauotta pelin alusta loppuun asti. Tai siis puoli tuntia ennen ottelua aloittaen ja puoli tuntia pelin päättymisen jälkeen hiljalleen lopettaen. Vieläkin menee kylmät väreet, kun muistelen PSG:n 2-0 johtomaalin jälkeisiä kuulutuksia. Kuuluttaja huutaa maalintekijän etunimen ”Edinson” ja 48 000 ihmistä mylvii sukunimen ”CAVANI”. Ja tämä toistetaan muutamaan kertaan. Tai kun palatessamme Hillan kanssa kesken toisen jakson ostamasta hieman lisää syötävää nousemme katsomon portaita ja yhtäkkiä kaikki ympärillämme nousevat ylös ja me ehdimme juuri kääntyä katsomaan kentälle päin ja nähdä, kuinka Kylian Mbappe murtautuu laukaisupaikkaan ja laukoo niukasti ohi yleisön kohahtaessa. Se kohahduskin on melkoinen, kun se tulee kymmenistä tuhansista suista. Toistan aiemmat sanani: vahva suositus jalkapallolle paikan päällä.

Yllätykset

Vielä on mainittava pari tilannetta, joissa liikunta ja urheilu tulivat yllättäen osaksi matkaamme.

Eiffel-tornin 1. tasolla huomasimme sinne pystytetyn väliaikaisen minigolfradan. Rata oli siellä Ranskan golfliiton toimesta markkinoimassa Ranskassa vuonna 2018 pelattavaa golfin Ryder cupia. Radalla lapset ja heidän mukanaan myös vanhemmat pääsivät tutustumaan golfin saloihin ja niinpä minäkin tulin Konstan ja Hillan haastamaksi. Kokemuksemme minigolfista ovat vähäiset, mutta nyt voimme sanoa pelanneemme aikamoisen eksoottisessa paikassa.

Matkan loppupuolella hotellimme aulaan ilmestyi tennisvaatteisiin puettu ja tennismailalla varustettu mallinukke, jonka vieressä ollut kyltti toivotti tennisväen tervetulleeksi hotelliin. Googlaaminen kertoi meille, että viereisellä AccorHotels Arenalla oli viikonvaihteessa alkamassa Paris Masters ATP-turnauksen karsinnat ja seuraavalla viikolla itse turnaus. Viimeisinä aamuina meillä olikin aika paljon urheilullista aamupalaseuraa.

Liikunnan asialla

Bluesin veljekset Jake ja Elwood julistivat vuonna 1980 ilmestyneessä klassikkoelokuvassa Blues Brothers olevansa Jumalan asialla. Minä olen nyt – virallisestikin – liikunnan asialla.

Haaveista totta?

Onkohan jokainen pikkupoika ainakin jossain vaiheessa haaveillut olevansa salainen agentti? Tuskinpa. Moni toki on, mutta tuskin kaikki. En laskisi itseänikään niiden haaveilijoiden joukkoon. Muistan kyllä alakouluajoilta, kuinka Rambo-elokuvien lisäksi jotkut koulukaverit puhuivat James Bondista. Uskallan nyt kymmeniä vuosia myöhemmin tunnustaa, ettei minulla ollut aavistustakaan, mistä ne muut pojat puhuivat. Toki heidän jutuistaan ja mainittujen elokuvien sävyttämistä leikeistään saattoi päätellä aika paljon, mitä elokuvat pitivät sisällään. Agentti sinällään kuulosti hienolta, salaperäiseltä ja siten hieman kiinnostavaltakin, mutta en osannut samaistua heihin, jotka sanoivat sanan ”agentti” ihailu ja kunnioitus äänessään. Siksi en edes haaveillut urasta agenttina, kuten yksi luokkatoverini, joka teippasi pulpettinsa eteen – ilmeisesti toimittamaan nimilapun virkaa – lapun, jossa luki ”James Bond 007, agentti”. Jälkikäteen voin sanoa ymmärtäväni, miksen sellaisesta haaveillut. Olin kiinnostunut muista asioista. Tai siis yhdestä, urheilusta.

Se, mistä minä poikana haaveilin, oli ura NHL:ssä, NBA:ssa, Englannin liigassa tai Serie A:ssa. (La Liga ei ollut silloin mitään, koska maailman parhaat joukkueet olivat ensin Liverpool ja Juventus, myöhemmin AC Milan hollantilaistähtiensä Ruud Gullitin ja Marco van Bastenin johdolla. Ja tarkoitan nyt parhaat, en omat suosikkini. Jokainen voi etsiä käsiinsä tilastot 80-luvun alusta 90-luvun alkuun ja todeta väitteeni paikkansapitäviksi.) Halusin olla uusi Michael Jordan, Jari Kurri tai jo mainittu Marco van Basten. Haaveeni liittyivät urheiluun enkä voinut käsittää, miksi joku olisi jostain muusta haaveillut. Se näkyi kaikessa. Pidin ilman muuta selvänä, että telkkarista valitaan se kanava, josta näkyy urheilua. Isälle tullut Urheilulehti oli viikon ylivoimaisesti kiinnostavin posti. Huoneeni seinät olivat täynnä julisteita, ei rokkitähtien tai elokuvien, vaan urheilijoiden.

Oli pysäyttävää tajuta, etteivät kaikki näe elämää yhtä vahvasti urheilun ja liikunnan kautta kuin minä. Nyt jo edesmennyt Maija-mummuni aiheutti minulle tällaisen kokemuksen. Olin mummun luona ja telkkari oli auki. Tiesin toiselta kanavalta tulevan urheilua ja käänsin kysymättä kanavaa. Mummu sanoi lempeästi, mutta lujasti haluavansa katsoa sitä toista kanavaa (silloin ei enempää ollutkaan). Taisin sopertaa vastaukseksi jotain urheiluohjelman olevan paljon tärkeämpi. Mummu jatkoi, ettei se ole hänelle tärkeä ja hän haluaa sen toisen ohjelman takaisin. Hämmentyneenä vaihdoin kanavan takaisin. Jos voisin, kiittäisin Maija-mummua tästä oppitunnista. Ihan kuten minä en halunnut agentiksi vaikka monet muut luokan pojat halusivat, ei urheilukaan ollut tärkeä asia kaikille. Olin tapahtuneen aikaan aika pieni, ehkä n. 10-vuotias. Katson tästä kuitenkin alkaneen prosessin, joka on tehnyt liikunnasta itselleni niin tärkeän asian kuin se nyt on. Aloin katsoa muita elämän osa-alueita toisin silmin, jolloin urheilullekin löytyi oma paikkansa. Ei välittömästi, mutta ajan myötä. Ja kun asioilla on elämässä oma paikkansa, on mahdollista kasvattaa niiden parhaiden ja tärkeimpien roolia niin, etteivät ne korostu liikaa tai nouse liian tärkeiksi. Kun arvioin niitä asioita, joissa liikunta tänä päivänä eniten näkyy minun elämässäni, voin sanoa etten nuorempana olisi ollut valmis niiden kaltaisiin harrastuksiin. Kestävyysjuoksu on lajina sellainen, että vähänkään voimakkaamman kilpailuvietin omaavan (kuten minä ainakin silloin nuorempana) on helppo menettää sille koko käsi ja kaikki muutkin ruumiinosat. Jos näin käy, ei sen viemälle ajalle ole mitään rajaa. Sanoisin valmennuksessa olevan hyvin paljon samaa. Jokaiselle sopii omanlaisensa polku, mutta minä olin näihin valmis vasta elämän muiden asioiden ollessa hyvässä tasapainossa. Olen kyllä saanut elää aikalailla tasapainoista elämää aina ja ehkä kaikista merkittävintä noiden tämänhetkisten liikuntaharrastusteni tulemisessa osaksi elämääni on ollut niiden luonteva ilmaantuminen sellaisessa elämänvaiheessa, kun ne ovat siihen sopineet. Silti tuo minun ja mummun tv-kanavan valinnasta käymä keskustelu sai liikkeelle sellaisen prosessin, joka osaltaan on mahdollistanut sen, että liikunta on minulle tällä hetkellä valtavan suuri ilon, energian ja haaveidenkin tuottaja. Enää en voi haaveilla ammattiurheilijan urasta, mutta olen kyllä varovasti haaveillut työstä liikunnan saralla ainakin jollain tasolla. Tänä syksynä pääsin toteuttamaan yhden tällaisen haaveen.

Liikunta-agentiksi

Kesäkuussa sosiaalisessa mediassa minua vastaan tuli työpaikkailmoitus. Siinä kerrottiin, että Nuori kirkko ry etsii liikunta-agentteja. Tavoitteena oli löytää agentti jokaiseen kirkon hiippakuntaan.

18882176_600920610116827_7072477582065031186_n

Kuva Nuori kirkko ry:n Facebook-sivulta.

Kiinnostus heräsi heti. Aloin heti tutkimaan asiaa tarkemmin ja sain selville, että tehtävä liittyisi Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemaan, syksyllä 2017 käynnistyvään Liikuntaa lapsen ja nuoren arkeen -hankkeeseen ja siinä pääsisi kartoittamaan seurakuntien hyviä liikuntaratkaisuja, kehittämään uusia liikunta-aktiviteetteja ja lanseeraamaan uutta, liikuntaan ja pelillistämiseen pohjautuvaa kerho- ja leirityön mallia. Aikaa hakemiselle oli syksyyn asti. Tein hakemuksen heti.

Syksyn tultua aloin miettiä, milloin asiasta alkaisi kuulua. Syyskuussa tulikin puhelu, jossa kysyttiin olenko edelleen käytettävissä tehtävään. Ei liene yllätys, että olin. Unelmien toteutumiseen on usein aika helppo vastata myöntävästi. Olen nyt muutaman viikon ajan saanut käydä – jälleen – prosessia. Olen pohtinut ja vähän valmistellutkin keinoja kartoitustyön tekemiseen ja esitellyt itseäni Liikkuvan seurakunnan some-kanavilla (sekin on jatkossa osa tehtävääni). Koko hanke on vasta alkuvaiheessaan ja siksi tehtävänkuva on vielä rakennusvaiheessa ainakin minun omassa mielessäni. Tapaamme muiden agenttien ja työnantajan kanssa ensimmäisen kerran marraskuussa ja uskon sen jälkeen tietäväni paremmin, mitä tehtävä tuo tullessaan. Nyt jo tiedän olevani asiasta innostunut. Tiedän olevani sitä nyt ja tulevaisuudessa. En koskaan haaveillut olevani salainen agentti, mutta tänään olen ylpeä julkinen agentti. En taistele rosvoja vastaan, mutta saan omalta osaltani olla mukana tuomassa mahdollisuuksia lisätä liikuntaa lapsen ja nuoren arkeen ja ehkä olla tukemassa jonkun kaltaiseni pojan tai tytön haaveita. Suurta.

Esittelyni. Löytyy myös Liikkuvan seurakunnan some-kanavista.

Tilipäivä peruttu

Jos jossain projektissa haluaa onnistua, sille täytyy määritellä tavoite ja sen jälkeen pyrkiä toimimaan johdonmukaisesti ja ahkerasti sen tavoitteen saavuttaakseen. Usein nämä toimenpiteet riittävät ja tavoite saavutetaan. Aina kuitenkaan ei. Niin kävi minun projektissani tällä kertaa.

Projektin viimeiset päivät

Viimeisimmän bloggauksen jälkeen ohjelmassani oli vain keventelyä, pientä verryttelyä ja itse kisa. Tein kaiken loppuun asti mahdollisimman tarkkaan ohjelmaa noudattaen. Viimeinen viikko sujui ihan normaalisti. Tiistaina oli kevyt kahden vedon treeni, jossa mentiin reipasta vauhtia, mutta ei kaasu pohjassa. Jalat tuntui kohtuullisen keveiltä. Torstain kevyellä 8 km:lla jo hyvinkin keveiltä. Pientä huolta aiheutti pieni kipu molemmissa jaloissa akillesjänteiden seudulla. Ontrailissa asiasta mainitsinkin torstain lenkkipäivityksen yhteydessä, kokeneemmat rauhoittelivat sen kuuluvan asiaan. Perjantaina matkustin Vaasaan bussilla toimiakseni vapaaehtoisena dopingvalvojana jalkapallon U19 EM-esiturnauksen ottelussa. Pelin jälkeen kävin hakemassa juoksunumeroni Kaarlen kentällä sijainneesta kisatoimistosta ja kävelin keskustaan odottelemaan autolla työ-, koulu- ja eskaripäiviensä jälkeen matkaan lähtenyttä muuta perhettä. Heidän saavuttuaan ajoimme Mustasaareen sukulaisille, jotka ystävällisesti majoittivat meidät kisamatkan ajaksi. Illalla kävin vielä kevyen verryttelyn. Akillekset oireilivat edelleen.
Nukkumaan pääsin hyvissä ajoin ja nukuinkin itse asiassa tosi hyvin. Olimme sopineet aamupalan klo 9 ja hieman ennen sitä vaimo tuli herättelemään. En juuri koskaan nuku noin pitkään, joten sain ainakin hyvän levon ennen kisaa. Aamupalan jälkeen lähdimme kisapaikalle. Ilmoitimme lapset minimaratonille ja minä lähdin verkkailemaan. Akilleksissa ei tuntemuksia ja jalat tuntuivat kevyiltä. Olo oli helpottunut ja toiveikas. Aurinkokin paistoi kauniisti. Olisiko tänään hyvä päivä huipentaa projekti?
Verkkailujen jälkeen tankkasin hieman energiaa hedelmäsoseella ja kävin vielä viimeiset vessareissut. Sen jälkeen siirryin lähtösuoralle, jota keskittyneesti kävelin ja välillä kevyesti hölkkäilin edestakaisin viimeiset minuutit ennen starttia.

Toiveikkain mielin.

Itse kisa

Tapahtuma oli sen verran pieni, että mahduin hyvin maratonille starttaavien eturiviin ja pääsin näin ollen heti juoksemaan omaa vauhtiani. Vauhti löytyikin aika nopeasti ja helposti. Ketään samanvauhtista seuralaista en löytänyt, ensimmäisen kilometrin ajan pari juoksijaa oli parinkymmenen metrin säteellä minusta. Sitten molemmat jäivät taakse, vaikken itse muuttanut vauhtiani. Edellä meni muutamia juoksijoita, mutta heillä vauhti oli sen verran kovempaa, että tajusin olla pyrkimättä heidän kannoilleen. Toistin itselleni, että yksinkin voi pitää sopivaa vauhtia. Ensimmäinen kierros meni kevyesti ja samalla yritin painaa reittiä tarkasti mieleeni, olinhan juoksemassa tuon saman reitin vielä kolmeen kertaan ennen maaliintuloa. Pari juoksututtua oli kertonut, että reittiin kuuluvalta lyhyeltä sorapätkältä kuluu kalkkiviivamerkinnät kisan aikana pois. En halunnut siitä epävarmuustekijää viimeisille kierrokselle, siksikin yritin pitää ajatukset skarppina ja reitissä. Tulin ensimmäisen kierroksen loppuun ajassa 46 min. Askel tuntui edelleen kevyeltä ja sen huomioi kentän kuuluttajakin, ilmeisesti se siis näytti miltä tuntuikin.

Lähtö auringossa.

Myös toinen kierros tuntui sujuvan hyvin. Painoin kellosta uuden kierroksen aina 5 km välein järjestäjän asettamien merkkitolppien mukaan. Sen mukaan matka välillä 10-15 km taittui samaan aikaan kuin ensimmäiset kaksi vitostakin. Neljännellä vitosella vauhti hidastui n. 2 s/km. Ei siis kovin paljoa. Sen verran kuitenkin, että aprikoin kentän takasuoralla eli n. 200 m kierroksen alun jälkeen geelin ja vesipullon / kierros kanssa päivystäneelle Päiville olevani hieman huolissani, koska tuntuu että vauhdin kiristäminen on tiukassa. En ollut vielä väsynyt, mutta päästin huolen vallalle.
Sitten tapahtui jotain, josta en ole aivan varma mitä. Lähdin kolmannelle kierrokselle ja nostin hieman vauhtia. Olin juuri saanut lisäenergiaa, joka tuntui siinä vaiheessa vielä imeytyvänkin. Sain vauhdin nousemaan ja sitä kautta mielialankin. Jostain syystä juostuani vain kilometrin tästä eteenpäin, tuntui tankki olevan aivan tyhjä. Syke alkoi nousta ja vauhti hidastua. Ei radikaalisti, mutta kuitenkin. Reitin pari ylämäkeä, jotka olin juossut kevyesti ylös jo kahdesti, tuntuivat nyt hitaasti tappavan pitkiltä. Näin jälkikäteen tuloksia tarkastellessa tuntuu uskomattomalta, että kolmas kierros oli vain 4 minuuttia hitaampi kuin kaksi ensimmäistä olivat olleet. Kolmannen kierroksen loppuun saavuin joka tapauksessa täysin tyhjin reisin ja maani myyneenä. Tiesin siinä vaiheessa, ettei voimia ole jäljellä viimeiselle kierrokselle, eli tulen jäämään tavoitteestani selvästi. Uskollisesti minua huoltaneelle vaimolle sanoin, ettei mitään ole tehtävissä, keskeyttäisin jos kehtaisin. Urheasti Päivi tsemppasi, että fokus maaliin, kyllä sinä selviät. Palkitsin kannustamisen tiuskaisemalla, että helppo sanoa. Ei voi kuin ihailla Päiviä, että oli vielä odottamassa minua maalissa tämänkin jälkeen. Kiitos tsempeistä ja anteeksi!
Neljäs kierros oli puhdasta selviytymistä. Kävelin pari ylämäkeä ja verraten pitkään ja rauhallisesti myös juottopaikoilla. Onnistuin tuhlaamaan viimeiseen kierrokseen niin kauan, että jäin jopa viimesyksyisestä ennätyksestäni yli minuutin. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä pettymyksen määrää, mikä sisälläni myllersi maalisuoralla. Maalissa olin täysin tyhjä, fyysisesti ja henkisesti. Tunteita oli kyllä vähintäänkin miehen täydeltä. Sain mitalin, jota vilkaistuani en ole sitä uudemman kerran katsonut vielä. Siirryin vaivalloisesti maalitarjoilujen ääreen. Tyhjyyteen tuijottaen join urheilujuomaa, söin banaania ja jogurttia. En osannut kuin kysellä itseltäni, mikä meni pieleen.

Maaliin varjossa.

Kisan jälkeen

Onneksi sain heti kannustajani seurakseni. Vaimo istui taakseni nurmikkorinteeseen ja sain nojata häneen. Pettymyksen kyyneleet oli paljon mukavampi päästää valloilleen, kun oli uskollisin tukija vierellä, tukemassa kirjaimellisesti. Sanoja ei tarvittu, vain läsnäolo.

Laitoin viestin Pasille, jota Päivi oli pitänyt ajan tasalla kisan aikana. Kysyin, kuinka paljon ihmistä voi v*****aa, kiitin hyvästä valmennuksesta ja pahoittelin, etten ollut pystynyt parempaan. Hyvän valmentajan tavoin Pasi tsemppasi, kehotti nostamaan päätä pystyyn, koska alla oli hyvä projekti, joka ei kruunausta vaille jääneenäkään ole mennyt hukkaan.
Tutkin netistä kisan tuloksia nähdäkseni virallisen loppuaikani ja huomasin tulleeni M40 sarjan kolmoseksi. Piristihän se hieman mieltä, ekaa kertaa oli tulossa palkinto maratonkisasta. Tosin samalla vähän kirpaisi; kaksi ekaa olivat juosseet sellaiset ajat, että yltämällä tavoitteeseeni olisin kisannut kovasti heidän kanssaan jopa sarjavoitosta.
Kävin pokkaamassa pokaalini ja sitten ajoimme takaisin sukulaisille, jossa odotti ruoka.

Mikä sitten meni pieleen?

Siihen kun osaisinkin vastata. Muutamia pieniä juttuja on tullut matkan varrelta mieleen:

Z-maratonin kymppi. Viime päivien aikana olen tajunnut, että ajan painuminen tuossa kisassa päälle 40 minuutin nakersi itseluottamustani hivenen. Sain toki kisasta lisäkimmoketta ja sopivasti nöyryyttä treenaamiseen, mutta nyt tunnistan tässä välissä kokemieni tunteiden joukosta myös pientä epätoivoa. ”Voinko tässä ajassa saada kuntoa enää niin paljon paremmaksi, että se riittäisi tavoitteeseeni?” Oletin nimittäin, ehkä perusteetta, että parannukseen oli tarvetta.
Kipeytyneet akillesjänteet. Jalat eivät vaivanneet kisan aikana, mutta koska niissä oli ollut kipuja koko viikon, toivat nekin omalta osaltaan epäilyksiä mieleeni. Jopa meillä kuntourheilijoilla itseluottamus vaikuttaa tulokseen.
Turhan kiireiset aikataulut. Lapsiperheen elämä on aina melkoisen aikataulutettua. Nyt olin innostuksissani hommannut siihen kaiken päälle vielä yhden liikkuvan osan. Kävin keskiviikkona päiväreissun Vaasassa jo mainitussa vapaaehtoistyössä U19 EM-esiturnauksessa. Homma ei ollut raskas, päinvastoin. Lähinnä sain keskittyä seuraamaan tasokasta jalkapalloa. Mikäs sen mukavampaa. Pakko on kuitenkin myöntää sekin, ettei ollut mitään järkeä kangistuttaa jäseniään tuntien automatkailulla pari päivää ennen kisaa. Lisäksi elokuun aikana pelattiin joka sunnuntai nappulaliigaa, oltiin yhtenä viikonloppuna Terwaturnauksessa, oli kaksi omaa kisaa, vietettiin aika monet synttärit ja paljon muuta. Paljon kivoja juttuja, jotka nekin vievät silti omat voimavaransa.
Yllättävä ulkoinen stressitekijä. Pari päivää ennen kisaa tietooni tuli eräs tapaus, joka aiheutti melkoisesti stressiä, teki yhdet yöunet (to-pe) huonoiksi ja vei ajatukset huonolla tavalla pois kisasta. Luulin jo selättäneeni tämän stressin, koska onnistuin nukkumaan niin hyvät yöunet kisaa edeltävänä yönä. Mitenkään selittelemättä minun on kuitenkin todettava, että kyllä stressi vei minulta voimia. Uskon sen olevan iso syy siihen, että sykkeet pomppasivat n. 10 lyöntiä kovemmiksi siinä kolmannen kierroksen alkupuolella. Jokainen joskus kestävyyskuntoilun kanssa tekemisissä ollut tietää, mitä sykkeen nouseminen tekee maitohappojen muodostumiselle ja mitä se taas tekee lihaksille. Ainakin osittain tästä johtui, että lauantain eväät oli syöty jo niin varhaisessa vaiheessa. Pasi oli kanssani samoilla linjoilla sanoen: ”Tää varmasti selittää aika pitkälle kohonneet sykkeet ja kokonaiskuorma on vaan nyt ollut liian kova kisaan. Kolmen tunnin alitus vaatii tietenkin hyvät olosuhteet ja valmistautumisen ilman mitään ylimääräistä stressiä.”

Lopussa kiitos seisoo, silti

Projekti jäi kruunua vaille. Silti en voi olla kuin kiitollinen kuljetusta matkasta. Monestakin syystä.

Ensinnäkin minulla on huikea matkakumppani. Olen kertonut jo moneen kertaan, kuinka iso merkitys puolison tuella on juoksun kaltaisessa harrastuksessa. Silti sitä ei voi liikaa korostaa. Projektissa ei ole ollut sellaista vaihetta, jossa Päivi ei olisi ollut tukena. Lähtien kannustamisesta itse projektiin lähtemisessä, kulkien treenaamisen mahdollistamisen kautta kisapäivän kannustukseen ja huoltoon. Väleihin mahtuu vielä kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen puhutellut Päiviä koko ajan managerikseni. Sellainen sä oot. Ja psyykkinen valmentajani. Paras kaikista ❤

Toiseksi on hienoa, että on lapsia jotka pitävät liikkeessä ja joista saa nähdä saman vilpittömän liikunnan ilon, jota itsekin tuntee. On myös liikuttavan hienoa, että lapset ovat aina innoissaan lähdössä kisoihin mukaan kannustamaan.

Kolmanneksi nyt alkaa jo itsekin ymmärtää, ettei yksikään juostu metri ollut turha. Tulee uusia projekteja ja vaikka palkka työstä jäi tällä kertaa saamatta, ei tilipäivä ehkä sittenkään ole peruttu, ainoastaan siirretty. Täytyy myöntää, että jotain suunnitelmia on jo tehty.

Neljänneksi valmennettavana on hienoa treenata. Olen sitä mieltä, että kaikkien kannattaisi omaan harrastukseensa ottaa jossain vaiheessa mukaan joku, joka osaa ohjata harrastajaa tekemisissään. Oli siis harrastus mikä tahansa. Ohjattu treenaaminen tuo ainakin minulle tekemiseen ryhtiä ja saa myös tekemään asioita, joita ei itse asiantuntemattomuuttaan osaisi tehdä. Näin jämähtäisin varmasti nykyistä alemmalle tasolle. En osaa tässä vaiheessa olla varma, millä tavoin seuraavia tavoitteita kohti lähden, valmentajan kanssa vai ilman. Annan kuitenkin erittäin vahvan suosituksen Pasista kaikille juoksijoille. Kannattaa kokeilla.

Viidenneksi kisamatkan majoitus oli parasta mitä voi kuvitella. Kun saavuimme sukulaisten luo perjantai-iltana, oli ruoka valmiina odottamassa. Aamupala järjestyi toivomaamme aikaan ja oli parempi kuin hotelleissa koskaan. Välillä isäntämme ja emäntämme ajoivat kisapaikalle kannustamaan ja kisasta palatessa oli ruoka taas valmiina. Ja nämä olivat vain ne ulkoiset tekijät. Tämän lisäksi heidän kotonaan oli niin hyvä olla, että koko ajan sai tuntea olonsa mukavaksi, helpoksi. Valtavan suuri kiitos meidät majoittaneille sukulaisille, parempaa ei olisi voinut toivoa!

Mitä seuraavaksi?

Vaikka olinkin lauantain viimeisen kierroksen aikana täysin valmis polttamaan kaikki mahdolliset juoksuharrastukseen liittyvät välineeni, olen kaikkea muuta kuin valmis hautaamaan unelmani kolmen tunnin alituksesta. Minulla on mielessä tietty kisa ensi vuodelle. Jääköön se kuitenkin vielä salaisuudeksi. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että tämä juoksukausi voisi olla tässä. Se tarkoittaa sitä, että meillä olisi myynnissä kaksi osallistumisoikeutta Vaarojen maratonille. Kiinnostuneet ottakoot yhteyttä.

Nyt aion palautella rauhassa ja sitten kääntää katseet ensi kauteen, tai itse asiassa vähän loppuvuoteenkin. Haluan saada tälle vuodelle 2000 juoksukilometriä täyteen, eikä se ihan juoksematta tule. Eikä sitä tiedä, vaikka vielä lapunkin innostuisi rintaan tälle vuodelle laittamaan esimerkiksi NUTS Köykkyrissä tai Limingan Uudenvuodenjuoksussa. Aika näyttäköön.

Melkein tehty työ

Viimesyksyinen maratonvalmennus oli huikea projekti. Oli kiinnostavaa, haastavaa, hauskaa ja palkitsevaa treenata ohjatusti. Vaimon keväisen maratonprojektin päätyttyä oli taas minun vuoroni. Tiesin, mitä odottaa vai tiesinkö sittenkään? Innoissani olin joka tapauksessa. Tässä hieman pohdintoja matkan varrelta, viikko ennen projektin päätähtäintä.

Ihmiset valehtelevat, numerot eivät

Näin sanottiin joskus jonkun tv-sarjan mainoksessa. Minun tämänkertainen projektini näyttää lukuina seuraavalta:

Kesto 24.4. – 2.9., eli 19 viikkoa
995,81 km juoksua (näiden lisäksi tulee vielä n. 35 km juoksua + itse kisa verryttelyineen tämän ja ensi viikon aikana)
Harjoituksiin käytetty aika 89 h 1 min 3 s
Kolme testikisaa: ratakymppi Iissä 17.5., maantiekymppi Kempeleessä 5.8. ja 8 km Raahessa 19.8.
1 sairastettu viikko
Viikkokilometrit (poislukien nollille jäänyt sairausviikko) välillä 36,28 – 91,68 km. Toki ihan ensimmäisellä viikolla kilometrit olivat vain 12,39, mutta siinä vaiheessa palauduinkin vielä Wienin parisuhdemaratonilta eivätkä muutamat ensimmäiset viikot itse asiassa kuuluneet maratonkauteen. Olen silti laskenut ne kokonaismääriin mukaan, sillä treenasin ne jo Pasin johdolla. Yhdellä viikolla menin vielä yli tuon 91 km, eli viime viikon kilometrit olivat 108,71, mutta siinä on mukana edellisen viikon sunnuntailta tämän viikon maanantaille siirtämäni 30 km kiihtyvä pitkis, joka siis oikeasti kuuluisi edellisen viikon kilometreihin. 36,28 km viikko oli kisaviikko, eli se jolloin juoksin Z-maratonin kympin Kempeleessä. Toisaalta niin oli se satkun viikkokin, siinä on mukana Fantin juoksun 8 km.

Mikä oli samanlaista?

Ensimmäinen ja varmaankin merkittävin samankaltaisuus oli omassa treenausasenteessa. Talvella omaan tahtiin juostessani oli huomattavasti helpompi jättää juoksuja väliin, milloin mistäkin syystä. Näiden kahden projektin aikana olen huomannut hyvin vahvasti olevani sitoutunut treenaaja, nimenomaan silloin kun minulle on tehty treeniohjelma. Pidän juoksemisesta ihan yhtä paljon ja hetkittäin jopa enemmän silloin, kun ei ole kummempia tavoitteita päässä. Silti suunnitelmattomasti harjoitellessani mukavuudenhalu voittaa lenkillelähtöinnon herkästi. Valmentajan ja hänen tekemänsä ohjelmansa olemassaolo on omiaan motivoimaan kuntoilijaa laittamaan lenkkarit jalkaan silloinkin kun sää on huono, kello on paljon ja olis kaikkea muutakin tekemistä. Näin siis ainakin minun tapauksessani.

Harjoitusten rytmitys oli hyvinkin samankaltainen kuin aiemmassa projektissa. Kahta kovaa viikkoa seurasi yksi kevyt. Tästä poikettiin oikeastaan vain kerran, eli kun missasin yhden viikon sairastamisen vuoksi. Silloin juoksin parannuttuani saman viikko-ohjelman, joka oli ollut tarkoitus juosta edellisellä viikolla. Näin toimittiin siitä syystä, että sairastetun viikon oli ollut määrä olla kova viikko. Viime syksynäkin sairastin yhden viikon, mutta se oli kevyt viikko, jota ei lähdetty siten korvaamaan jälkikäteen. Nyt se korvattiin heti, kun pääsin taas treenaamaan. Oli jännää muuten huomata, että sairastamisella oli hyvin samankaltainen vaikutus minuun kuin viime syksynäkin. Viikon treenaamattomuus vie nimittäin ainakin minulta itseluottamuksen ihan pohjalukemiin. Vaikka ennen sairastumista olisi kulkenut kuinka hyvin, tuntuu ensimmäisillä lenkeillä paranemisen jälkeen, ettei tästä voi enää koskaan tulla mitään. Tässä ei tosiaan ole ollut minun kokemuksieni mukaan eroa siinä, onko missattu viikko ollut kova vai kevyt.

Vaatteiden vaihto P-paikalla Vihannin liepeillä. Edessä n. 30 km pitkis kotiin kesäyössä. © Päivi Kippola

Tärkein samankaltaisuus on perheen tuki ja sen merkitys. Niin kauan, kun ei liiku tai urheile ammatikseen, tarkoittaa tällainen suunnitelmallinen harjoittelu ja yleensäkin tällä tavalla lisääntyvät harjoitusmäärät väistämättä sitä, että perheen aikatauluista tulee vähintäänkin haastavia. Näin ollen tällaisiin projekteihin olisi täysin mahdotonta edes lähteä, saati että niiden loppuunsaattamisesta voisi edes haaveilla, jos perhe ei olisi tässäkin asiassa tukena. On ollut taas huikeaa olla sellaisen tuen ja kannustuksen kohteena, mitä olen saanut kokea. Voin vain kiitollisena ihmetellä, etten ole kertaakaan joutunut kuulemaan kysymystä ”onko taas pakko mennä juoksemaan?”. Se olisi niin helppo tokaista pimenevään iltaan taas kerran häviävälle miehelleen. Silti Päivi on koko projektin ajan suhtautunut tsemppaavasti ja innostuneesti harjoitteluuni. Se lähti liikkeelle jo viime syksyn projektin päätyttyä, kun hän kannusti minua tavoittelemaan kolmen tunnin alitusta. Yksi konkreettinen muoto tästä kannustuksesta on viikonloppureissumme Tammisaareen. Minulla oli sunnuntain ohjelmassa pitkä lenkki, mutta en malttanut sitä matkakohteessa juosta, koska oli niin kivaa tutustua uuteen kaupunkiin koko perheellä. Näin lenkki jäi illalla kotona juostavaksi ja koska lähtö venyi iltapäivään, tiesi se juoksemista käytännössä yöllä. Matkalla Päivi sitten ehdotti, että jäisin kyydistä sopivassa kohtaa ennen kotia ja juoksisin lenkkini kotiin. Hän hoitaisi lasten myöhäiset iltatoimet. Huikeaa tukea! Myöhään se meni näinkin, avasin kotioven hieman ennen kahta. Silti säästin ainakin tunnin tämän järjestelyn ansiosta. Nämä ovat asioita, joiden merkitystä en osaa sanoin kuvailla.

Mikä oli erilaista?

Tarkkaavainen lukija pystyi ylläolevista luvuista päättelemään, että harjoitusmäärät olivat tällä kertaa isommat. Näin tulee ollakin, onhan tavoitekin tällä kertaa kovempi. Konkreettisesti määrän kasvu näkyi siinä, että lepopäiviä oli vähemmän. Sitä, miten määrän kasvu vaikutti minuun, on vaikea itse arvioida. Ehkä olen ollut hieman väsyneempi kuin edellisen projektin aikana. Väsyneempi nimenomaan arjen keskellä. Treenaamista elimistö on jaksanut koko ajan yllättävän hyvin.

Sen sijaan luvuista ei näe sitä, että vauhdit ovat myös kasvaneet. Tämä on osin luonnollista kehitystä. Pasin valmennuksessa harjoitellaan sykeohjatusti ja kunnon kehittyessä käy luonnollisesti niin, että samalla sykkeellä pystyykin juoksemaan kovempaa kuin aiemmin.
Toinen vauhtien kasvua selittävä tekijä on kokemuksen lisäämä rohkeus. Ensikertalaisena vedin syksyllä joitakin harjoitteita ns. varman päälle. Se näkyi esimerkiksi vetotreeneissä, joissa juoksin syksyllä helposti turhankin hitaasti. Jos ohjelmassa luki vaikkapa, että ”juokset vedot niin, että sykepiikki ei nouse yli 174, ennen kuin viimeisessä vedossa”, todennäköisesti juoksin vedot mieluummin lähemmäs 150 kuin kuin edes 160 sykkeellä. Sama varovaisuus koski kaikkia treenejä: palauttavat selvästi alle 130, kevyet lenkit max 135, eikä vaikkapa ohjeenmukainen 147. Tänä vuonna uskalsin ottaa toiseen malliin riskejä. Kevyillä lenkeillä nostin sykkeen yleensä hieman yli 140 tuntumaan ja aloin hidastamaan vasta sykkeen noustessa 145 paikkeille. Vetotreeneissä lähdin rohkeasti kovaan vauhtiin jo ensimmäisillä vedoilla. Tämän myötä pääsin jopa hieman kokeilemaan rajojani ohjelman aikana. Pari vetotreeniä oli pakko keskeyttää tai ainakin keventää. Parhaiten on jäänyt mieleen Helsingin Eläintarhan kentällä lomareissun aikana juostu 3*3000 m kolmen minuutin palautuksilla. Sää oli todella kuuman kostea ja jo kevyt verryttelyhölkkä paikalle sai hien pintaan ja sydämen tykyttämään. Perille kentälle päästyäni aavistelin verryttelyn tuntemusten perusteella, ettei sinä päivänä taida kulkea kovin kovaa. Ensimmäisen vedon sain vielä juostua hyvää vauhtia, mutta toinen veto ehti vasta alkumetreihin, kun kävi selväksi että sen päivän eväät on syöty. Vauhti hiipuikin jo siinä toisessa vedossa ja jatkoi samaa linjaa koko ajan jyrkemmin kolmannessa. Oli kovasti nöyryyttä opettava kokemus juosta niin, että koko ajan tuntuu pahalta, kuin juoksisi maksimivauhteja ja silti vauhti todellisuudessa hidastuu koko ajan. Paria muutakin vetotreeniä jouduin hieman keventämään, yleensä hidastamaan ainakin viimeisen vedon vauhtia. Noita harjoituksia on pakko pitää toisaalta epäonnistuneina, koska ei ole pystynyt toivomaansa vauhtiin, mutta toisaalta erittäin hyvinä, koska vetotreenien on tarkoituskin olla kovia. Näiden kokemusten perusteella ei tarvitse jossitella, olisiko vedot pitänyt rohjeta juosta kovempaa. Ei olisi, sillä en olisi päässyt kovempaa.

8*1000 m vetotreeni vei mehut vähiin. © Päivi Kippola

Jos vetotreeneissä sai maistaa pettymyksiä (toki onnistumisiakin), olivat reippaat tasavauhtiset tässä projektissa ainakin näin jälkikäteen muistellen niitä parhaita treenejä. Reippaiden pituutta nostettiin aika tuntuvasti ohjelman aikana. Alussa ne olivat 8-10 km, lopussa 15 km. Erityisen mukavaa noissa harjoituksissa oli, että oikeastaan kertaakaan ei tullut täydellistä kanttaamista. Tokihan vauhti joillakin kerroilla hiipui. Pääsääntöisesti näistä jäi kuitenkin tunne, että jaksoi ihan hyvin pitää vauhtia ja maltillisella juoksulla pystyi selättämään juoksun aikana väistämättä tulevia vaikeita hetkiä.

Muutoksena viime syksyn projektiin, oli ohjelmassa tällä kertaa myös kisoja ns. alimatkoilla. Juoksin yhden ratakympin, yhden maantiekympin ja yhden 8 km kisan. Ne toivat vaihtelua harjoitteluun ja antoivat arvokasta kokemusta, ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin niissä pääsi tarkkailemaan, miten oma kroppa toimii, kun pitäisi väsyneenä pystyä pitämään vauhtia. Tätä pääsee kokemaan myös reippailla lenkeillä, mutta niillä kuitenkin tulee ihan aiheesta hiljennettyä vauhtia, jos syke meinaa nousta liian ylös. 10 km ja lyhyemmissä kisoissa ei sykettä katsella, vaan raastetaan sitä vauhtia, mitä suinkin jaksaa tai arvelee jaksavansa. Toiseksi minua ainakin jännittää aina lähtöviivalla. Kokemukset kilpailemisesta ovat aina hyödyksi tulevia kisoja ajatellen.

Kannustuspusu pupulta ennen Z-maratonin kymppiä. © Päivi Kippola

Kisat olivat myös kivoja. Iin toukokuisen ratakympin kurja sää unohtui, kun pääsimme matkaan. Kempeleen tuulissa oli kiva päästellä kevyellä jalalla, koska kisa osui ohjelman kevyelle viikolle. Siellä tein tosin kokemattomuuttani virheen vauhdinjaossa. Olin tehnyt jonkinlaisen suunnitelman, mutta kun edessä meni neljän juoksijan ryhmä n. 10 s/km nopeampaa vauhtia kuin minulla oli tarkoitus, päätinkin juosta heidän kannassaan niin kauan kuin voimat riittävät. Se oli varmasti virhe. Pysyin mukana hyvin 5 km asti ja kohtuullisesti 8 km asti, mutta sitten aloin hiipua ja viimeisillä kilometreillä otin takkiin parisenkymmentä sekuntia. Olin toivonut 40 minuutin alitusta, mutta nyt jäin siitä viisi sekuntia. Maalissa olin siksi pettynyt, mutta saatuani ottaa vastaan lasten innon kisani aikana juostusta minimaratonista ja toimia kannustajana vaimon puolimaratonilla, olivat pettymyksen tunteet vaihtuneet treenimotivaatioon. Fantin juoksussa oli todella hiostava keli, mutta sen kisan positiivisimmat puolet olivat sijainti niin lähellä kotia, että saatoimme siirtyä kisapaikalle juosten samalla alkuverkan, kohtuullinen kulku väsyneistä jaloista huolimatta (kisa oli keskellä kovaa viikkoa, eikä siihen kevennelty lainkaan), viimeisten satojen metrien loppukiri ja M40 sarjan voitto. Olin tosin sarjani ainoa osallistuja, mutta ei muistakaan sarjoista ehtinyt edelleni kuin kaksi juoksijaa.

Bonuksena tämän ohjelman aikana ehdin kerran myös yhteislenkille valmentajan kanssa. Teimme kesälomareissun Helsinkiin heinäkuun lopulla ja sen yhteydessä järjestyi yhteislenkki. Juoksimme kevyen 14 km Pasin paljon käyttämillä reiteillä Keskuspuistossa.

Kaksi kovaa juoksijaa ja minä

Lomareissulle ajoittui muutenkin kivaa verkostoitumista juoksuyhteisön sisällä, kun pääsimme osallistumaan Ontrailin perinteiselle lettuaamiaiselle Kauppatorilla. Moni nimimerkki sai siellä ystävälliset ja iloiset kasvot.

Mihin tämä kaikki sitten riittää?

Täytyy sanoa vain, että en tiedä. Kolmen tunnin alitus maratonilla vaatii 4:15 min/km keskivauhtia. Se tarkoittaa hieman yli 14 km/h tutummilla yksiköillä. Cooperin testissä tuo vauhti toisi reilun 2800 metrin tuloksen. Niitä pitäisi vain sitten juosta lähes 15 perätysten.
Helpolla tavoite ei siis toteudu. Tiedän pystyväni juoksemaan riittävän kovaa vauhtia sellaisella sykkeellä, jolla maratonin voi olettaa jaksavan juosta. Silti asiassa on monta vaikuttavaa tekijää. Matka on pitkä ja monenlaista voi sattua. Jalka voi nyrjähtää, jos keskittyminen herpaantuu kisan aikana, mikä on noin pitkän kisan aikana hyvin mahdollista. Miten neste ja energia imeytyvät ennen kisaa ja sen aikana? Millainen on sää? Toivon, ettei ole yhtä kovaa tuulta kuin Kaarinassa viime syksynä tai Fantin juoksun tai Eltsun vetotreenin kaltaista lehmän henkäystä. Tyyni, pilvinen +12-15 olisi kova juttu. Sitten on vielä se niin kliseinen päivän kunto. Hiihtäjä Matti Heikkinen sanoi voitettuaan aikoinaan 15 km maailmanmestaruuden, että sattui pöljä päivä. Tällainen kuntourheilijakin tunnistaa erot päivissä. Toisina päivinä juoksu kulkee paremmin kuin toisina.

Sen tiedän, että jos maalin lauantaina Kaarlen kentällä saavutan, oloni on jollain tapaa tyhjä. Saavutan tavoitteeni tai en, olen tullut projektin maaliin. Tehnyt paljon töitä tavoitteeni eteen ja ensi lauantain jälkeen tuota samaa tavoitetta ei enää ole. Samoin suunnitelmallinen harjoittelu päättyy ainakin joksikin aikaa. Se tuo tyhjyyttä myös aikatauluihin. Mikä ei ole tokikaan huono asia. Toivottavasti olo on tyhjä myös fyysisten ja psyykkisten voimavarojen osalta. Haluan antaa kisassa kaiken, mitä minulla on annettavana. En halua, että asiasta jää mitään jossiteltavaa. Jos onnistun siinä, että saan ulosmitattua kaiken mitä sinä päivänä minusta lähtee, ei loppuajalla enää olekaan niin isoa merkitystä. Toki olen pettynyt, jos haamuraja jää rikkomatta ja iloinen, jos rikkojien harvalukuiseen joukkoon liityn.

Juoksulla ja siihen liittyvillä kisoilla on merkittävä paikka elämässäni. Siksi myös tämä kisa, johon olen ajatuksissani viime syksystä ja treeneissä viime keväästä asti tähdännyt, on minulle tärkeä. Siksi jännitän sitä ehkä enemmän kuin mitään kisaa tähän asti. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kisa on tullut viime öinä uniini. Paras ja hauskin oli se, jossa oli mukana juoksututtuni Kari, joka tavoittelee samaa rajaa kuin minä, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin Berliinissä. Unessa olimme samassa kisassa. Kari pääsi tavoitteeseensa. Itse etenin tavoiteajassa, mutta muutamaa kilometriä ennen maalia juottopisteellä valmentajani Pasi sanoi minun näyttävän väsyneeltä ja hänen tulevan siksi juoksemaan viimeiset kilometrit puolestani. Näin annoin numerolappuni Pasille, joka hoiti loppuaikani tavoitteen mukaiseksi. Kari sitten ihmetteli maalissa, miten hän ei nähnyt maaliintuloani, vaikka oli maalissa odottamassa tuloani silloin, kun minun loppuaikani mukaan olisi pitänyt saapua. Hieman vaivautuneena otin onnitteluja vastaan Karilta, kun heräsin.
Kaikissa unissani tähän asti olen päässyt tavoitteeseeni, toivottavasti ne ovat enneunia.

Kuten edellisestä kappaleesta näkyy, juoksuharrastuksen merkitystä minulle ei tule vähätellä. Silti se on vain harrastus. Jos 42 195 m mittaisen haasteen lauantaina selvitän, näen maalia lähestyessäni Päivin ja lapset. Siinä tilanteessa saan tyytyväisenä sanoa itselleni, että oli loppuaikani mikä tahansa tai suoritukseni mitä vain täydellisen flopin ja huippuonnistumisen väliltä, tavoittelevat ne vain pistesijoja minun mielessäni. Palkintopallin valtaa kolme ihan muuta osaa elämästäni.

Näytön paikka

Muistatko tunteen koulun kokeessa? Toivoi tietenkin parasta, mutta pahimman pelkokin oli läsnä. Olisi liioittelua verrata eilisiä ajatuksia kouluaikojen jännityksiin, mutta kieltämättä jännittää sai.

Kuten aiemmista jalkapalloaiheisista bloggauksistani on voinut päätellä, lähdin valmentamisessa liikkeelle suurin piirtein tästä:

Ilman pelitaustaa osaamiseni oli hyvinkin rajallista. Monipuolinen pallopelikokemus oli toki alusta asti hyödyksi, mutta rehellisesti voin sanoa lähteneeni aika tyhjältä pöydältä. Senkin olen jo useampaan kertaan todennut, että tätä pöytää olen ensimmäisestä päivästä lähtien halunnut täyttää kokemuksella ja koulutuksella. Eilen oli viimeisin koulutukseni eli C-valmentajatutkinto päässyt siihen vaiheeseen, että oli aika antaa näyttö. Tervetuloa, jännitys!

Valmistautuminen

Kynnys ottaa yhteyttä näytön vastaanottavaan kouluttajaan kertoakseni olevani valmis antamaan näytön oli yllättävän korkea. Kävin koulutuksen viime keväänä ja meitä kehotettiin olemaan itse aktiivisia näytön sopimisen suhteen ja toivottiin näytön suorittamista seuraavan talvikauden aikana. Syksyllä hallikauden alkaessa ajattelin, että sovin näytön mahdollisimman pian, mutta kynnys tosiaan osoittautui korkeaksi. Lyhyehköllä valmentajakokemuksella ja rajallisella lajitaustalla sorruin ajattelemaan, etten edes tiedä annetuista aiheista riittävästi. Saati osaisin suunnitella niistä harjoituksia. Tehtävänä oli siis suunnitella kahdeksan harjoitusta annetuista aiheista. Tiedossa oli, että harjoitteista kaksi toteutettaisiin. Koska valinta suoritettaisiin arpomalla, oli oman etuni mukaista suunnitella kaikki tasapuolisen hyvin. Tuuriin ei yleensä kannata luottaa missään ja sama koski tätä.

Harjoitteiden aiheet vaihtelivat perustaidoista (sisäsyrjäsyöttö) taktisempaan osaamiseen (topparien yhteispeli). Aloitin suunnittelun muutamaan kertaan ja lopulta myös sain sen päätökseen asti. Minulla oli kahdeksan valmista harjoitusta. Hallikausikin läheni loppuaan, joten astuin kynnyksen yli ja otin yhteyttä näytön vastaanottajaan ja sain sovittua näytön eiliselle.

Ja se jännitys

Kun löimme näyttöajan lopullisesti lukkoon, jännitys alkoi.
Jännitystä lievensi se, että sain tehdä sen tutussa ympäristössä Raahen Arina areenassa ja oman tutun joukkueen kanssa. Pojat tuntevat minut ja minä heidät, heitä on helpompi ohjata kuin vierasta ryhmää. Jo siksi, että voin antaa ohjeita pelaajien nimillä.
Jännitystä aiheuttavia tekijöitä on vaikeampi nimetä. Toki tilanteen koeluontoisuus oli yksi. Koe kun on aina sellainen, että sen joko läpäisee tai sitten ei. Mitä sitten jos epäonnistuisin? Seura oli kustantanut osallistumiseni koulutukseen. Ei olisi kivaa sanoa seuraavassa tapaamisessa puheenjohtajan tai valmennuspäällikön kanssa, että eipä mennyt tutkinto läpi. Kouluttaja ajoi ottamaan näyttöä vastaan Oulusta. Tuhlaisinko vain hänen aikaansa? Tai joukkueen pelaajien, jotka tulivat treenitauolta malliryhmäksi? Tai seuramme Fortum Tutorin, joka myös tuli havainnoimaan näyttöä? Näiden lisäksi tuhlaisin vielä omaakin aikaani, jos epäonnistuisin.
Ajan tuhlaaminen tai seuran ”pettäminen” ei olisi kuitenkaan pahinta. Ehdottomasti ikävintä olisi pettyä itseensä. Olen innostunut valmennuksesta. Ei kai nyt vain kävisi selville, etten todellisuudessa osaa sitä lainkaan?

Itse näyttötilanne

Tapasimme kouluttajan kanssa puolta tuntia ennen näytön alkua. Arvoimme ohjattavat harjoitukset ja kävimme ne vielä läpi yksityiskohtaisemmin. Kouluttaja antoi minulle lyhyen ajan miettiä, voisiko harjoitteita vielä kehittää ja pari vinkkiä osasin jopa ottaa vastaan. Ohjattavaksi tulivat harjoitukset pääpelistä ja keskikenttäpelaajan ja laitapelaajan yhteistyöstä 2v1-tilanteessa. (Tässä kohtaa muuten paljastui, etten todellakaan ole ainoa, jolla on ollut kynnystä näytön sopimisessa. Päin vastoin tuntui olevan aika yleistä, että näytöt jäävät roikkumaan pidemmäksikin aikaa. Yksi askarruttava asia mielessä vähemmän.)

Sitten oli aika laittaa homma käyntiin, mikä olikin hyvä. Parhaita lääkkeitä etukäteisjännitykseen on päästä tekemään asialle jotakin. Pojat suorittivat alusta asti hyvällä tasolla, joten sain keskittyä omaan suorittamiseeni. Ei sekään tilanteesta ihan luonnollisen tuntuista tehnyt. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin seurassamme käytössä olevasta tuutoroinnista johtuen olen kyllä tottunut siihen, että aika ajoin joukkueen harjoituksia seuraa joku ulkopuolinen, osittain antaakseen palautetta valmentajille. Silti suurimman osan harjoituksista saa tehdä omassa rauhassaan, mitä nyt ei siis ollut. Toiseksi olen siitä onnellisessa asemassa, että sinä aikana kun olen valmentanut, olen pitänyt ehkä yhdet harjoitukset yksin. Joukkueellamme on talvikaudella yleensä neljä valmentajaa ja kesäkaudella kuusi. Harjoituksia on paljon kevyempää, helpompaa ja mukavampaa ohjata yhdessä useamman valmentaja kesken. Nyt olin vastuussa yksin. Toki kaksikin valmentajakaveria oli paikalla, ihan jo tuomassa omia poikiaan. Toista heistä hyödynnettiinkin toisessa harjoituksessa, tosin kouluttajan aloitteesta.

Harjoitteet eivät tietenkään menneet täysin suunnitelmien mukaan. Kaikista kriittisimmin suhtaudun omaan osuuteeni. Olin kyllä tehnyt suunnitelmien suhteen parhaani. Toteutuksessa olisin voinut silti onnistua paljon paremminkin. Pidän valmennuksessa jo koulutustenkin myötä tärkeänä, että pelaajia ohjataan aktiivisesti harjoitusten aikana, annetaan palautetta ja sitä varten tarvittaessa pysäytetään harjoitus ja väännetään rautalangasta oikeita suoritusmalleja. Jostain syystä näytössä oli tosi vaikeaa tehdä näitä pysäytyksiä. Oman ja yhdessä kouluttajan kanssa tehdyn pohdinnan pohjalta löysin kaksi syytä. Ensimmäinen on jännitys. Tarkkailun alla tuntui olevan kiire saada harjoitukset rullaamaan. Näin taisin alitajuisesti varoa keskeytyksiä. Toisena ja merkittävämpänä syynä pitäisin puutteellista pelikäsitystä. Kokemukseni jalkapallon ja ennen kaikkea sen valmentamisen saralta on vielä sen verran vähäistä, ettei opetuksellisten hetkien löytäminen tule vielä selkäytimestä. Tämän vuoksi olen niiden suhteen usein hieman myöhässä. Uskoisin lukevani peliä ja tilanteita kohtuullisen hyvin, mutta ennakointi on minulle vielä vaikeaa. Tämä on se minun isoin puutteeni, jonka uskon ja toivon helpottavan ennen kaikkea kokemuksen myötä. Samaa mieltä oli onneksi kouluttajakin.

Näytön tulos

Minulle on syntynyt jalkapallopiireistä erittäin myönteinen kuva koko sinä aikana, kun olen aktiivisesti ollut mukana. Mennessäni n. vuosi sitten C-koulutukseen minua käveli Palloliiton piiritoimiston ovella vastaan Pohjois-Suomen valmennuskeskuspäällikkö, entinen huippupelaaja Mika Nurmela, joka tervehti iloisesti ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi koulutukseen. En siis tunne häntä ennalta enkä vieläkään. Kaikissa koulutustilanteissa on oikeastaan kaikista kohtaamistani toimijoista välittynyt sama henki. Lajin parissa toimivat ihmiset ovat iloisia siitä, että me koulutettavat haluamme myös olla mukana ja oppia siitä uutta. Tämä kokemus vahvistui taas kerran. Se kouluttaja, jonka läsnäoloa olin jännittänyt ja jonka hylkäävää arviointia hieman salaa pelännyt, osasi tehdä arviointihetkestä oikein mukavan ja ennen kaikkea omaa kehitystä palvelevan. Kävimme näytön hyvässä hengessä läpi. Minä sain sanoa omat ajatukseni ja hän antoi palautteensa. Sen lisäksi hän osasi jättää monia hyviä juttuja mieleen pohdittavaksi. Uskon niiden kehittävän minua valmentajana vielä enemmän, kuin näyttöön valmistautuminen harjoituksia suunnittelemalla.

Ja tulihan sieltä sitten se tuomiokin:

Ja näin helpottuneen näköisenä sain lähteä kotia kohti:
FullSizeRender 14.jpg

Tämä valmentaja saa ylpeänä jäädä odottamaan postissa saapuvaa C-valmentajan tutkintotodistusta.

Mitä seuraavaksi?

Kouluttaja sanoi palautteen lopuksi, että seuraavaksi sitten vain B-kurssille. Siitäkin kävimme lyhyen ja antoisan keskustelun, jonka johdosta oma ajatus on tällä hetkellä sellainen, että ehkä vuoden päästä voisin hakeutua C+:lle. Mutta aika näyttäköön pysyvätkö suunnitelmat samoina.

Pelien kuninkaan seurassa

Isoilla asioilla on monta puolta. Tässä muutama näkökulma minun suhteestani jalkapalloon. Joka on iso asia.

Kiinnostukseni jalkapalloon taitaa olla peräisin 1980-luvun alkupuolelta ja lauantain liigaotteluista. Jostain syystä tuolloin Yleltä näkyneet Englannin liigan ottelut loivat minulle kannatussuhteen Liverpooliin. Myös Paolo Rossin ja Michel Platinin Juventus oli listoillani korkealla, mutta Liverpoolin Punaiset oli silti jotain paljon enemmän. Ja on edelleen. Ian Rush oli minun ajatuksissani maalintekijä toiselta planeetalta (vaikka maalimäärät olivat huomattavasti pienemmät, kuin Messillä, Suarezilla, Ronaldolla ym. nykyään) ja häntä ovat Poolin suosikkipelaajinani seuranneet mm. John Barnes, Steve McManaman, Michael Owen, Steven Gerrard ja Philippe Coutinho. Toki ylpeänä seurasin myös Sami Hyypiän ja Jari Litmasen otteita seurassa. Liigamestaruuksia en ole liiemmin päässyt juhlimaan, mutta Istanbulin ihmeen sain sentään todistaa kotisohvalle nauliutuneena kapteeni Gerrardin paita päällä. Kerran olen saanut seurata Liverpoolin otteita livenä, kun Konstan kanssa olimme katsomassa HJK-Liverpool harjoitusottelua kesällä 2015.

En itse koskaan pelannut jalkapalloa joukkueessa. Jostain syystä pesäpallo ja koripallo vetivät enemmän, ehkä siksi että koululiikunnassa huomasin pärjääväni niissä paremmin kuin muissa. Pelattua tuli silti säännöllisesti. Koko alakouluaikana ei mennyt varmaan päivääkään, etten ainakin jollain välitunnilla ollut peleissä mukana. Ja jostain syystä sieltä koulupeleistä ovat jalkapallon parissa tulleet onnistumiset jääneet elävämmin mieleen kuin muiden lajien vastaavat. Nykyään taidan itse asiassa tietää miksi, mutta siitä myöhemmin.

Ennen isäksi tulemista minulla oli tapana vitsailla, että johdatan mahdollisen tulevan poikani jalkapallon pariin vaikka aivopesemällä. Voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten sellaiseen koskaan sortunut. Konsta kiinnostui lajista ihan itse, jopa niin kovasti että nykyään hän kuvaa suhdettaan lajiin sanalla ”intohimo”. Ilolla olen tämän kiinnostuksen ottanut vastaan. En tosin osannut aavistaakaan, miten se muokkaisi omaa suhdettani jalkapalloon.

Säännöllisyys

Konsta osallistui muutaman päivän jalkapallokouluun 3-vuotiaana ja sitten sitä mentiin. Seuraavana kesänä oltiin jo mukana nappulaliigassa. Pienen pojan kohdallahan se tarkoitti sitä, että me vanhemmat olimme aina mukana kentän laidalla. Vaikka olen aina seurannut jalkapalloa, tuli nyt kuvaan ihan uusi ulottuvuus. Yhtäkkiä olinkin pelin äärellä viikoittain, joskus jopa useamman kerran viikossa. Treenien ja pelien lisäksi kotona alkoi kuulua päivittäin kysymys ”Voitko tulla mun kanssa potkimaan palloa?”

Valmentajaksi

Parin vuoden pelaamisen jälkeen Konstan joukkue tarvitsi lisää valmentajia. Minua ei tarvinnut paljoa houkutella. Toki pelaajataustan puuttuminen mietitytti siinä mielessä, miten löydän paikkani valmentajien joukossa. Joukkueella oli vanhemman silmin ollut erittäin hyvät valmentajat, olisiko minusta lähellekään samaan? Omien puutteiden tunnistaminen ja tunnustaminen sai aikaan kaksi asiaa. Ensinnäkin halusin aloittaa maltillisesti. Omaksuin omassa mielessäni jonkinlaisen apuvalmentajan roolin. Olin innolla mukana, ohjasin harjoituksia ja opastin pelaajia parhaani mukaan. Jätin kuitenkin harjoitusten suunnittelun ja kokonaisuuksien hallinnan suosiolla kokeneempien valmentajakaverien vastuulle. Ajatuksenani oli ajaa itseni rauhallisesti sisään ja kasvattaa roolia kokemuksen ja sen myötä taitojen karttuessa. Kesän mittaan rohkenin ottaa jo suunnitteluvastuutakin ja viimeistään hallikauden alkuun mennessä koin olevani tasavertainen osa valmennusta. Muiden valmentajien taholta sain kokea niin alusta asti ja syksyllä jo ajattelin niin itsekin. Nyt parin vuoden valmentamisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että joukkueella on hyvät valmentajat ja olen ylpeä saadessani kuulua heihin. Toiseksi halusin tulla valmentamisessa paremmaksi. Siihen näin kaksi keinoa. Kokemus ja koulutus. Kokemusta ei tule hetkessä, joten ainoa keino siihen oli olla mukana mahdollisimman paljon. Koulutuksiin olen hakeutunut aktiivisesti alusta asti. Ensin pienempiin, seuran omiin ja sitten Palloliiton koulutuksiin. Seura on kiitettävästi tukenut kouluttautumista järjestämällä D-valmentajakoulutuksen kotikaupunkiin ja mahdollistamalla osallistumisen C-koulutukseen Oulussa. Olen ylpeänä saanut vastaanottaa todistuksen D-tutkinnosta ja C on näyttöjä vaille valmis. Kaikista koulutuksista olen oppinut valtavasti ja into oppia edelleen on vain kasvanut. Palloliiton suositusten mukaan aion kyllä valmentaa C-tutkinnon (toivottavasti) saatuani ainakin vuoden, ennen kuin hakeudun seuraavaan vaiheeseen. Nuorten juniorien valmentamiseen keskittyvä C+ tai B siintävät jo silmissä. Ehkä jopa molemmat. Valmentamisessakin pätee se tosiasia, että mitä enemmän opit, sitä vähemmän huomaat tietäväsi.

Pallon seuraamisesta pelin seuraamiseen

Peruspenkkiurheilijan tavoin olen aina katsonut jalkapallopelejä lähinnä palloa ja sen ympärillä tapahtuvia asioita seuraten. Valmentamisen ja siihen liittyvien koulutusten myötä olen vähän kerrallaan huomannut tässä muutoksia. Yksi konkreettinen askel oli C-kurssin tehtäviin kuulunut ottelutarkkailu. Menimme katsomaan II-divisioonan ottelua ja saimme tehtäväksi tarkkailla kukin eri asioita pelistä. Minun tehtäväni oli tarkkailla kotijoukkueen prässiä. Millä tavalla kotijoukkue pyrki ohjaamaan vierasjoukkueen pelinrakentelua? Ketkä olivat avainrooleissa ylhäällä puolustettaessa? Tämä yksittäinen tarkkailutehtävä ei tietenkään tehnyt minusta analyyttisesti peliin suhtautuvaa ammattilaista, mutta jotain se sai aikaan. Jos ei muuta, niin ainakin merkittävästi vahvisti ymmärrystäni siitä, että pelissä tapahtuu muitakin asioita kuin palloon liittyvät tapahtumat. Aika loogista, kun ottaa huomioon että aikuisten tasolla kentällä on 22 pelaajaa ja vain yksi pallo, joka on kerrallaan vain yhden pelaajan hallussa. Mestarien liigan pelien seuraamisesta on tullut entistäkin mielenkiintoisempaa, kun osaa kiinnittää huomioita useampiin asioihin kuin aikaisemmin.

Pelien katsominen yhdessä

Konstan intohimoinen suhtautuminen jalkapalloon näkyy myös lajin seuraamisessa. Brasilian MM-kisat 2014 olivat hänelle ne ensimmäiset isot kisat ja toivat myös ensimmäisen idolin, Neymarin. Idolin loukkaantuminen puolivälierässä olikin pienelle pojalle kova isku. Myöhäiset otteluajat tekivät kisojen seuraamisen välillä haasteelliseksi, mutta aika monta peliä ehdimme katsoa yhdessä ja tietysti ne yöaikaan tulleet ratkaisupelit piti tallentaa pojalle katsottaviksi. Seuraavalla kaudella saatiinkin sitten seurata jo Mestarien liigaa yhdessä. Arki-iltoina ei sentään valvottu (yhdessä, kyllä minä ne pelit katsoin), mutta pelien jälkeisinä aamuina oli Konsta usein heti herättyään kysymässä, saisiko katsoa illan maalikoosteen. Usein sai. Neymarin ja Barcelonan edetessä kierros kierrokselta, alkoi poika kysellä olisiko hänen mahdollista saada katsoa finaali suorana, mikäli Barcelona sinne selviäisi. Koska peli pelattiin lauantaina ja kesäloman jo alettua, päätimme että näin tehdään. Päivikin katsoi seuranamme ensimmäisen puoliajan, mutta tauolla Konsta alkoi vihjailemaan, että äitiä ehkä alkaa jo toisen jakson aikana väsyttämään 🙂 Äiti otti vihjeet vastaan ja pelin lopun katsoimme miesten kesken. Pojan ilta sain täyttymyksensä, kun viimeisellä minuutilla idoli Neymar sinetöi Barcelonan voiton.

Neymarin laukaus on matkalla ohi Buffonin. Konstalla taitaa olla jo kädet ylhäällä.

Pelin jälkeisenä aamuna Konsta ehdotti, että tekisimme jotain parempaa aamupalaa Barcan voiton kunniaksi. Croissantit syötiin Barcelona-aiheisella kattauksella.

Huomaa viinirypäleet B-muodossa. Eivät riittäneet Barcelonan kirjoittamiseen.

Näitä hetkiä toivon paljon lisää, niin Konstan, Päivin kuin viime kesänä jalkapallon aloittaneen Hillankin kanssa. Uskon niitä myös tulevan. Jalkapallosta on tullut koko perheen harrastus, jossa jokaisella on oma roolinsa tilanteen mukaan vaihdellen. Yhden tai useamman perheenjäsenen pelejä ja harjoituksia on paljon antoisampaa elää koko perheellä.

Kasvu

Olen ammatiltani kasvattaja. Ehkä siksi huomaan nauttivani siitä, että saan kasvaa joukkueen mukana. Minulla on valmentajana paljon oppimista, samoin pojilla pelaajina. On etuoikeus saada tehdä sitä matkaa yhdessä. Nähdä sekä valtavat harppaukset että pienet, tuskin havaittavat askeleet eteenpäin. Ja joskus taaksekin. Elää kaikki ne hetket yhdessä joukkueen kesken. Ehkä joskus jopa huomata pieniä merkkejä omien käsien jäljistä.

Pelipäivä = juhlapäivä. Ekovilla cupin 2016 keskinäisen pelin jälkeen joukkuehenkeä nostamassa.

Tiedonjano

Viime vuosiin asti kiinnostukseni on rajoittunut pelien katsomiseen ja toisaalta pelailuun itse. Pidän elämäkertakirjoista, mutta en ole tähänkään päivään mennessä lukenut ainoatakaan jalkapalloilijasta kertovaa kirjaa. Paitsi Neymarista kertovaa Konstalle iltasaduksi 🙂 Laajentunut näkemys lajista on kuitenkin innostanut opiskelemaan lajia myös itse. Viimeisimpänä luvussa ovat olleet nämä, toinen tosin on vielä kesken.

Olen sen verran tuore valmentaja, että maailma tuntuu aukeavan jokaisen kirjan myötä. Viimeksi näin kävi Numeropelin kohdalla. Oli pysäyttävää tajuta, kuinka suuri vaikutus onnella on pelien lopputuloksiin, kuinka harvoin kulmapotkut johtavat maalitilanteisiin ja mihin asioihin valmentaja näyttää voivan vaikuttaa. Kirjaa lukiessani ymmärsin myös sen, mistä alussa kirjoitin, eli miksi ne välituntipelien jalkapallossa tehdyt maalit ovat jääneet niin hyvin mieleen. Koska maalit ovat jalkapallossa niin harvinaisia ja siksi äärimmäisen arvokkaita.

Miten vetotreeni tehdään?

Otsikon kysymykseen on helppo vastaus: juoksemalla. Lisäämällä kysymyksen ympärille muuttujia, saadaan myös vastaukseen lisää ulottuvuuksia. Mikä on sopiva ympäristö treenille? Onko mahdollista juosta se yhdessä? Mitkä ovat sopivat vauhdit ja miten niitä seurataan? Miten tsempataan onnistuneesti toista? Miten treenistä palaudutaan? Tämän viikon kohdalla lähdimme ratkaisemaan näitä kysymyksiä seuraavasti.

Kun minä viime syksynä treenasin ohjelman mukaan, oli vetotreeni huomattavasti enemmän mahdollisuus kuin uhka. Paikallinen urheilukenttä oli auki (ainakin yleensä, saattaa olla että joskus piti kiivetä aidan yli porttien ollessa lukittu) ja siten sopiva ympäristö. 400 m radalla oli helppo pysyä matkan laskemisessa kärryillä 2000 m vedoissa ja jos laskut meinasivat mennä sekaisin, saattoi gps-mittauksen apuun luottaa, koska ulkotiloissa satelliitit löytyivät nopeasti. Lapsillekin oli aina mukavasti puuhaa kentällä meidän vanhempien juostessa.

Vaimon aloittaessa oman valmentautumisensa näin talvisaikaan, oli vetojen toteuttamisen yllä huomattavasti enemmän kysymyksiä (ei toki sentään uhkia). Urheilukenttä ei tietenkään ole käytössä. Teillä vedot toki voisi juosta, mutta siinä pitäisi seurata kelloa huomattavasti skarpimpana, jottei vedot venyisi liian pitkiksi. Lisäksi tiet ovat tähän aikaan vuodesta usein liukkaita, joka tuntuu sitä isommalta jännitysmomentilta mitä kovempaa pitää juosta. Ja vedoissahan yleensä juostaan kovaa. Lisäksi tiellä juostaviin vetoihin ei pysty lapsia ottamaan mukaan ollenkaan samalla tavalla.

Jossain vaiheessa hieman ennen ohjelman alkua nousi molemmille mieleen yksi ratkaisu. Ouluhalli. Matkaa hallille tulee toki n. 75 km, joten jatkuvasti ei pelkän juoksemisen takia tule sinne asti lähdettyä. Mutta päätimme kuitenkin, että mahdollisimman moni vetotreeneistä pyrittäisiin juoksemaan siellä. Näin onnistuttiin toimimaan ainakin ensimmäisen treenin kohdalla.

Viime hetken hiilarit matkalla kohti Ouluhallia.

Eilen siis otettiin suunnaksi Oulu ja Ouluhalli. Ennakkoon oli mietiskelty sopivia vauhteja. Ohjeena oli juosta 4*1000 m, joista kaksi ensimmäistä kympin ja kaksi viimeistä vitosen kisavauhtia. Väleihin kahden minuutin palautukset. Sitten 4*400 m, joista kaksi ensimmäistä vitosen ja kaksi viimeistä 3 km:n kisavauhtia. Väleissä 400 m hölkkäpalautukset. Vaimo ei ole koskaan juossut kyseisen mittaisia kisoja, joten tarkkaa käsitystä mainituista kisavauhdeista ei ollut. Teimme yhdessä jonkinlaisen arvion. Seuraava kysymys oli, miten pystyisimme juoksemaan arvion mukaisesti. Ulkoradalla gps on verraton apuväline. Se ei koskaan kykene antamaan täysin tarkkaa ja luotettavaa arviota juuri sen hetkisestä vauhdista, mutta jonkinlaisen arvion kuitenkin. Sisätiloissa yhteyttä on vaikeaa saada toimimaan ollenkaan tai ainakaan luotettavasti. Päätimme ottaa gps-mittauksen kelloista pois päältä ja käyttää korvaavaa arviointimenetelmää. Laskimme, minkälainen kierrosaika pitäisi olla, jotta vauhti olisi lähellä sopivaa. Ouluhallissa on n. 300 m kierros. Nämä arviot minä jäniksenä yritin pitää mielessä. Varmuuden vuoksi vaimo kirjoitti ne käteensä muistiin.

Alkuverkkailun aikana katseltiin ratamerkinnöistä sopiva lähtöpaikka tonnin vedoille. Valitsimme sellaiseksi 400 m:n lähtöpaikka (tai itse asiassa muutama metri sen takaa), josta juoksimme maaliviivalle ja sitten kolme täyttä kierrosta. Ensimmäinen veto mentiin hieman turhankin kovaa, mutta toinen meni jo aikalailla suunnitellusti. Ei sitä heti voi osata. Otimme vahingon takaisin juoksemalla kolmannen sitä vauhtia, mitä ensimmäisen oli tarkoitus mennä ja sitten neljännen taas sitä ensimmäisen toteutunutta vauhtia. Näin saatiin juostua kaksi vetoa kummallakin vauhdilla. 400 m:n vedot päätimme toteuttaa niin, että lähdimme liikkeelle 800 m lähtöpaikalta, josta juoksimme reilun kierroksen 400 m lähtöpaikalle. 400 m:n hölkkäpalautuksen korvasimme 200 m kävelyllä. Näin päädyimme takaisin vetojen lähtöpaikalle. Vauhdit pysyivät tässä vaiheessa jo kohtuullisen hyvin hallinnassa. Kaikkeen tottuu.

Loppuverkassa ei askeleen ehkä tarvitsekaan olla enää niin lennokas.

Vetotreenit on selkeästi mukavampaa juosta kaksin. Yksinään juostessa tulee lähinnä tuijotettua kelloa eikä siinä vierellä ole ketään kannustamassa. Voihan treenin toki toteuttaa niin, että toinen seuraa vauhtia, kommentoi ja kannustaa kentän reunalla. Tätä emme kyllä itse asiassa ole kokeilleet. Luulisin kuitenkin, ettei se ole ihan sama asia. Sen paikallaan seisovan, kelloa katselevan kommentit ja kannustuksetkin voisivat helposti tuntua turhan vaativilta. Eikä sivusta seuraamalla pysy samalla tavalla kartalla sen toisen juoksijan tuntemuksista. Sivusta olisi varmaan helppo sanoa, että nyt pitäisi vähän kiristää vauhtia. Niin, nimenomaan helppo sanoa. Vierellä juoksevan kannustus on jotenkin luonnostaan lempeämpää ja helpommin vastaanotettavaa. Ainakin meidän kokemus on tämä.

Yksi Ouluhallin hyvä puoli on se sama kuin urheilukentässäkin. Lapset saattoivat tulla mukaan ja heille riitti puuhaa treenin aikana. Ihan koko Ouluhallin lajiarsenaali ei eilen ollut käytössä, kun palloilualueella pelattiin pesäpallon B-tyttöjen SM-karsintaturnausta. Mutta sen eivät Konsta ja Hilla antaneet itseään häiritä vaan ottivat ilon irti käytettävissä olleista alueista; juoksivat radalla, hyppäsivät pituutta, pomppivat seiväshyppypatjalla, potkivat mukana ollutta pehmojalkapalloa jne. Jossain vaiheessa Hilla otti asiakseen juosta aina meistä vastaan antaakseen läpsyt. Konsta taas keskittyi volttien hyppimiseen. Treenin aikana voltteja kertyi varmasti kymmeniä.

Sitten se palautuminen. Hallissa juokseminen mahdollisti pääsyn pesulle heti treenin jälkeen. Siitä siirryttiin syömään hyvin. Kaikki saivat vatsansa täyteen oululaisessa ravintolassa, jonka lasagnea Hilla kommentoi ”niin hyväksi, ettei sitä voi uskoa”. Taisi touhukkaan aamupäivän perään tosiaan ruoka maistua. Syömästä jatkettiin päivää elokuviin. Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen oli koko perheen mielestä oikein kiva elokuva. Eikös se niin ole, että ravinto ja sopiva vastapaino treenille ovat palautumista edistäviä asioita? Tällä kertaa saimme sopivasti niitä molempia. Kun illaksi ehdimme kotiin ja lauantaisaunaan, ei kenenkään tarvinnut pitkään odottaa, että pääsimme seuraavaan palautumiselle tärkeään osaan eli lepoon. Levolle oli tarvettakin, olihan tänään edessä uusi liikunnallisesti aktiivinen päivä, ohjelmassa pitkää lenkkiä, jalkapallon harjoitusturnausta ja liikkaria, mitä kenelläkin.

Uutta kohti

Sosiaalisen median erilaisilla liikuntaan liittyvillä foorumeilla on kokemukseni mukaan tapana listata tavoitteita uudelle vuodelle ja joskus jopa arvioida niiden toteutumista. Olen itsekin tätä joinakin vuosina harrastanut. Usein tavoitteiden listasta on tullut aika pitkä. Tänä vuonna aion pitää listan hieman lyhyempänä. Tai ainakin yrittää.

Tämä kuvastakoon asennettani alkaneeseen vuoteen ja sen liikunnallisiin (ja muihinkin) haasteisiin.

I) Parisuhdemaraton osa 5

fullsizerender-6

Tänä vuonna matkaamme siis huhtikuun lopulla Wieniin. Kaupunki ja koko maa on meille molemmille uusi tuttavuus. Uutta on sekin, että molemmilla on selkeästi oma roolinsa ja tavoitteensa. Vaimo aloittaa reilun viikon päästä oman valmistautumisensa Pasin valmennuksessa, jonka tavoitteena on rikkoa hänen ennätyksensä Wienissä. Minun tavoitteenani on taas olla hyvä, kannustava, sopivaa vauhtia etenevä ja kaikin mahdollisin tavoin Päivin suoritusta tukeva jänis. Aion suhtautua tehtäviini asiaankuuluvalla vakavuudella. Haluan tehdä kaikkeni, jotta tavoite onnistuisi. Juoksun aikana se voisi tarkoittaa esimerkiksi juomien hakemista juottopisteiltä, tuulen halkomista vastatuuliosuuksilla, kellon ja vauhdin tarkkailua, positiivisen ilmapiirin ylläpitämistä tai oikeastaan mitä tahansa, mitä jänisteltävä kaipaa tai pyytää. Juoksun ulkopuolella voin tukea hänen suoritustaan huolehtimalla matkajärjestelyistä ja järjestämällä tarvittaessa muutakin ajateltavaa kuin ennätysyritys. Juoksua edeltävälle illalle olen jo varannut oopperaliput, eikö se ole yksi hyvä tapa viedä ajatuksia pois kisasta?
Tähän tavoitteeseen valmistautumisen rinnalla haluan seurata samaa harjoitusohjelmaa ainakin jossain määrin. Jotta itsekin pysyn kunnossa. Ajattelen myös, että samalla pystyn tukemaan vaimoa ohjelman noudattamisessa. Ainakin itseäni tämänkaltainen vertaistuki auttoi syksyllä.

II) Ennätystä kohti

Wienin jälkeen alkaa oma valmentautumiseni kohti oman maratonennätykseni parannusyritystä. Minäkin valmentaudun edelleen Pasin johdolla. Tavoitteeni on juosta Vaasassa 2.9. maraton alle kolmeen tuntiin. Nyt se on sanottu. Tavoite on kova. Niin kova, etten koskaan kuvitellut itselleni sellaista asettavani. Viime syksyn valmennus sai minut kuitenkin ensin varovasti haaveilemaan tuon haamurajan rikkomisesta ja lopulta myös uskomaan siihen. Kaarinan ennätysjuoksun jälkiprosessoinnissa tein vaimon tuella päätöksen, että sitä lähdetään tavoittelemaan.

Viesti väittää, että toivoa olisi vielä ollut. En kuitenkaan lähtenyt jahtaamaan hyväntekeväisyyspaikkoja. Juostaan tällä kertaa muualla.

Ensisijaisesti halusin lähteä enkkajahtiin legendaariselle Berliinin maratonille, mutta tällä kertaa en saanut arvonnassa paikkaa sinne. Arvontatulosta odotellessa olin jo miettinyt varasuunnitelmaa. Päätin jo aikaisessa vaiheessa, että varasuunnitelma on kotimainen maraton. Kaarinan kokemuksen myötä halusin tämän juoksun hieman aiemmalle syksyyn, jotta kovien tuulien ja kylmän sään todennäköisyys pienenisi. Nämä huomioiden ja osin sijainninkin myötä paikaksi valikoitui Vaasa. Sitä kohti siis mennään, alkuvuosi vaimon treenaamisen tukemisen ohessa ja Wienin jälkeen sitten kaikki juokseminen Vaasaan tähdäten. Minulla on hyvä valmentaja ja kova motivaatio toteuttaa ohjelmaa, jonka häneltä saan. Syyskuussa nähdään, riittääkö vauhtini ja kestävyyteni haluamiini lukemiin.

III) Paremmaksi valmentajaksi

fullsizerender-8

Huomaan pitäväni jalkapallovalmennuksesta koko ajan enemmän. Siksi haluan tänä vuonna oppia siitä taas paljon lisää. Näin lyhyellä kokemuksella se ei ole isokaan haaste. Tavoitteena tämä on sikäli huono, että sitä on vaikeaa mitata konkreettisesti. Koska oppimista on kuitenkin niin paljon, voin vuoden lopussa varmuudella sanoa tässä onnistuneeni.

IV) Ja paljon muuta…

Lisäksi haluaisin:
– pysyä terveenä ja onnistua treenaamaan säännöllisesti ja riittävästi
– osallistua johonkin polkujuoksutapahtumaan, jos maratonohjelma sen jossain vaiheessa sallii (tai ehkä Vaasan jälkeen)
– liikkua mahdollisimman usein koko perheellä
– onnistua pitämään liikunnan sopivan kokoisena osana elämääni

HCM 2015 Mini Marathonin maalissa. Näitä juhlapäiviä lisää, kiitos 🙂

No, tulihan noita taas monta. Katsotaan vuoden lopulla, toteutuiko niistä joitain.

Ennätys ja miten siihen tultiin

Lauantai 22.10. Totuuden hetki. Mitä silloin tapahtui? Ja miksi? Seuraavassa hieman tuntemuksia kisasta ja pohdintoja projektin varrelta.

Ennen kisaa

Kisapäivän aamusta oli tarkoitus tehdä mahdollisimman kiireetön. Olimme edellisenä päivänä lähteneet töiden jälkeen kohti Turkua ja perille saavuttiin ihan kohtuulliseen aikaan. Valot sammutin hotellihuoneesta n. klo 23.10, mitä voi pitää varsin hyvänä nukkumaanmenoaikana. Jännitys oli hiipinyt mieleen jo kovastikin ajomatkan aikana, mutta yllättävänkin nopeasti sain unen päästä kiinni. Näin heräsin aamulla hyvissä ajoin ja yllättävänkin virkeänä. Muu perhe osoitti heti sitoutumista yhteiseen projektiimme ja aamupalalle päästiin jopa ennen itselleni asettamaani deadlinea. Hotelliaamupala sopii kisapäivän avaavaksi ateriaksi varsin hyvin, joten sain aamulle hyvän startin. Lasten aikaa leikkipaikalla piti hieman rajoittaa, mutta he tyytyivät lupaukseen että seuraavana päivänä ehtii leikkimään enemmän. Siispä siirryimme huoneeseen pukemaan kisa- ja kannustusvarustusta ylle, edelleen aikataulussa.
Kisapaikalle oli n. 10 minuutin ajomatka ja pysäköintipaikkakin löytyi helposti. Sitten vain hakemaan juoksunumeroa ja verkkaamaan. Ensimmäiset tutut tulivat vastaan jo tässä vaiheessa, mutta minusta ei ollut pidempiin juttutuokioihin. Ajatukset oli jo vahvasti tulevassa kisassa, joten lyhyiden kuulumisten vaihdon jälkeen lähdin verkkaamaan. Tuuli oli kova ja kylmä, joten pidin verkkailun ajan aika paljon vaatetta yllä. En halunnut palella enempää kuin oli pakko. Jännityksissäni kävin vielä kisatoimistolta kyselemässä lähtöpaikan sijaintia. Ystävällisesti ja jännittäjää ymmärtäen he siellä minua auttoivatkin. Lähtöalueelle siirryttyäni vähensin jo hieman vaatetusta ja lämpimikseni hölkkäilin n. 30 metrin matkaa edestakaisin. Sitten tuli kuulutus, että lähtöön on kaksi minuuuttia. Siinä vaiheessa jätin vielä viimeisenkin lämmikkeeni fleecetakin vaimolle ja siirryin muiden mukaan odottamaan varsinaiselle lähtöviivalle pääsyä. Starttihan oli ajoradalta, johon siirryttiin viereiseltä parkkipaikalta vasta juuri ennen starttia. Juuri ennen viivalle pääsyä huomasin Pasin etsivän katseellaan jotain ja tajusin sen olevan minä. Häneltä sain vielä nopeat tsemppaukset ja sitten viivalle. Oli hienoa, että Pasi tuli paikan päälle katsomaan, miten valmennettava suoriutuu.

Ja sitten matkaan

Viivalla tuntui tuulevan vielä kovempaa kuin verkatessa. Toimitsijat tsemppasivat kertomalla kyseessä olevan reitin ainoa vastatuulikohta. Tätä hieman hymähdellen epäilin, mutta jätin tuulesta murehtimisen sikseen. Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta vaikuttaa. Lähtö tapahtui onneksi nopeasti ja pääsin hyvin matkaan. Pienemmän juoksutapahtuman etuja on se, että lähdössä ei ole kohtuutonta tungosta ja pääsee heti juoksemaan omaa vauhtiaan. Kellokin lähti tällä kertaa käyntiin ilman ongelmia, edellisen kesän Helsinki City Marathonilla olin onnistunut jotenkin sössimään käynnistämisen ja siksi olin koko matkan hieman epätietoinen kuluneesta ajasta. Nyt siis ei tätä ongelmaa.
Alkuun kierrettiin pieni kierros, jotta maratoniin vaadittava matka täyttyisi. ”Sakkokierroksen” lisäksi oli siis edessä neljä reilun 10 kilometrin mittaista kierrosta. Juoksu tuntui alusta asti hyvältä, verryttely oli siis ollut riittävä.

Olin etukäteen jännittänyt aika paljon sitä, joudunko juoksemaan yksin. Kokemukset maratoneilta olivat isommista kaupunkimaratoneista, joissa on ollut koko ajan muita juoksijoita ympärillä. Ainoastaan Riikassa 2014 oli ollut lyhyitä jaksoja, jolloin emme vaimon kanssa nähneet muita juoksijoita. Kaarinassa oli n. 700 juoksijaa, joista maratonilla käsittääkseni vajaa 150. Näytti siis varsin todennäköiseltä, että osa matkasta tulisi taitettavaksi yksin. Parin kilometrin kohdalla vierelle ilmestyi hyväkuntoisen näköinen herrasmies, joka kyseli suunnitelmistani vauhdin suhteen. Kerroin, että 4:30 min/km vauhdilla oli tarkoitus aloittaa ja viiden kilometrin jälkeen sitten katsoisin, onko mahdollisuutta kiristää. Tämä kuulosti ilmeisesti hyvältä, koska tätä vauhtia lähdimme sitten yhdessä etenemään. Itse asiassa juoksimme yhdessä n. 27 kilometrin kohdalle ja jo toisen kierroksen alkupuolella seuraamme oli liittynyt kolme muutakin juoksijaa. Porukassa juoksemisella oli itselleni iso merkitys, jos joku tunnistaa juosseensa seurassani, niin iso kiitos!
Ensimmäiset kaksi kierrosta sujuivat oikein mukavasti, juoksu kulki ja porukassa heitelty huumori kevensi myös vastatuuliosuuksia. Tuuli kieltämättä aiheutti hieman huolta, sillä se tuntui edelleen kovenevan. Ryhmässä juokseminen tuntui kuitenkin antavan toivoa siihenkin, koska pystyimme hieman vetämään letkaa vuoroissa. Puolimatkassa arvioin, etten ollut pystynyt nostamaan vauhtia ihan niin paljoa kuin olisin halunnut, mutta hieman kuitenkin. Pasi päivysti kierroksen loppupuolella ja perhe pariasataa metriä myöhemmin, hieman ennen maalialuetta. Kumpienkin näkeminen toi joka kierroksella uutta voimaa ja ylpeänä reippaista kannustajistani kävin heittämässä perheelle läpsyt aina heidät ohittaessani.

Kolmannelle kierrokselle lähdettäessä suunnittelin, että vastatuuliosuuden jälkeen yritän kierroksen lopun myötätuulissa nostaa hieman vauhtia. Toivoin, että joku viiden hengen ryhmästämme lähtisi samaan vauhtiin mukaan, jotta saisimme juosta viimeisen vastatuuliosuuden yhdessä. Vastatuuliosuus menikin ilman ongelmia ja muutaman sadan metrin sivutuuleen juostavalla osuudella keräilin mielessäni voimia. Sitten tuli yllättävä mutka matkaan; vasemmasta jalastani aukesi kengännauha. Hetken mietin, että jatkan vain juoksua. Sitten päätin, että nauha on pakko sitoa, koska matkaa on vielä lähes 15 kilometriä. Näin ollen minun oli pysähdyttävä sitomaan nauha, mikä ei muuten ole kylmillä käsillä mikään helppo tehtävä. Kuten ei sieltä polviltaan nouseminen ja uudelleen matkavauhtiin kiihdyttäminenkään. Siinä suli vauhdinnostosuunnitelmani. Eroa tuli sen verran, että vaikka jätin 28 kilometrin kohdalla olleen huoltopisteen tarjoilut käyttämättä ja vaikka näköyhteys edellä meneviin säilyi koko ajan, en pystynyt niin paljoa vauhtia kiristämään, että olisin edellämeneviä tavoittanut. En osaa sanoa, hapottiko ylimääräinen kiihdytys niin paljon vai oliko suunnitelmani vauhdin kiristämisestä ollut pelkkää toiveajattelua. Joka tapauksessa tästä kaikesta seurasi, että jouduin viimeisen kierroksen vastatuuliin yksin. Pasi tsemppasi vielä kolmannen kierroksen lopussa, että juokse muu ryhmä kiinni, hyvin menee, mutta siihen en uskaltanut lähteä. Vaimolle sanoin, että painaa jo jaloissa, en uskalla höntyillä. Viimeisen kierroksen alku olikin sitten lähinnä selviytymistä, tuuli jatkoi yltymistään ja yksin juostessa ei lepohetkiä saanut. Tässä vaiheessa vaihdoin kellon näkymää niin, että näin käytetyn kokonaisajan. Mieltä hieman masensi huomata, että 3:15 alitus on karannut, mutta siinä vaiheessa päätin, että myötätuuleen päästyäni nostan vauhtia, tuntui miltä tuntui. Viimeisellä huoltopaikalla otin mukillisen urheilujuomaa (oli muuten hyytävän kylmää jo siinä vaiheessa) ja sen juodakseni muutaman kävelyaskeleen ja sitten annoin mennä. Ja kyllähän siinä jonkinlaisen noston sai aikaiseksi. Ainakin sen verran, ettei lopussa kukaan mennyt ohitseni ja itse asiassa pystyin itse kuittaamaan yhden selän, joka kuului alkumatkan juoksuseuralaiselleni, joka maalissa paljastui M55 sarjan kakkoseksi.

Maaliin ehdin ajassa 3:16:50, mikä on uusi ennätys n. 13-15 minuutin parannuksella, riippuu pitääkö aiempana ennätyksenä HCM 2015 brutto-vai nettoaikaa. Tulos oli joka tapauksessa hyvä, vaikka täytyy myöntää että lopputestin ja sen mukaisen ennusteen perusteella lähdin hakemaan vielä hieman parempaa. Ennuste oli hieman yli 3:05 ja siihen olin toivonut pystyväni. Pettynyt en osannut maalissakaan olla, kyllä kannustusjoukkoni tekivät heti selväksi, että pitivät suoritusta hienona. Tankattuani hieman energiaa maalialueella (oli muuten hyvät tarjoilut, erityisesti lämmin mehu, kiitos järjestäjille!) ja puettuani lämmintä päälle vaihdoimme Pasin kanssa hieman ajatuksia juoksusta ja koko projektista. Hän oli ehtinyt jutella yhden kokeneen juoksukaverinsa kanssa, joka oli todennut tuulen vieneen vähintään 10 minuuttia loppuajasta. Ennuste ei siis ollut tuulesta temmattu ja uskon, että se olisi minulta ollut juostavissa paremmissa olosuhteissa. Tällä kertaa ei ollut ja se jättää hyvällä tavalla nälkää tuleville juoksuille.

Koko projektista

Ohjelman aikana juoksin yhteensä 636,315 kilometriä ja käytin niihin sekä muutamaan kotikuntopiiriin aikaa 63 tuntia 40 minuuttia ja 38 sekuntia. Määrät ovat kohtuullisen isoja, mutta voin sanoa, etteivät ne näin jälkikäteen eikä edes ohjelman aikana tuntuneet kohtuuttomilta. Olin heti projektin alusta asti äärimmäisen motivoitunut harjoittelemaan Pasin antamien ohjeiden mukaisesti. Motivaatiota vain lisäsi se, että huomasi kuntonsa paranevan. Jos nyt jälkikäteen yrittäisi listata plussia ja miinuksia, niin miinuksista voin rehellisesti sanoa, etten keksi yhtään. Toki harjoitusmäärien lisääntyminen toi ajoittain haasteita arjen aikatauluttamiseen, mutta ei kertaakaan ylitsepääsemättömiä. Tässä mielestäni oli ratkaisevassa asemassa kaksi asiaa. Ensinnäkin lenkkien kesto. Pitkiä lenkkejä (yleensä 1/viikko) lukuunottamatta kesto oli yleensä 45-60 minuuttia. Tuollaisen ujuttaminen aikatauluihin on varsin kohtuullisilla joustoilla tehtävissä. Toiseksi meillä oli vaimon kanssa etukäteen mietittynä asioiden marssijärjestys. Työaikataulujen niin mahdollistaessa tein lenkkini aamupäivällä, jolloin juoksu ei vienyt perheen yhteistä aikaa. Jos aamulla juokseminen ei onnistunut, menin lenkille vasta myöhemmin illalla, kun olimme saaneet lapset nukkumaan tai ainakin nukkumavalmiuteen. Toki teimme näiden kahden vaihtoehdon lisäksi paljon lenkkejä yhdessä, koko perheellä tai kaksin. Joka tapauksessa aikataulutus onnistui yllättävän kivuttomasti. Suunnitelmallisuus korvasi lisääntyneen määrän tuomat haasteet.
Plussia voisin luetella loputtomiin: huimasti parantunut juoksukunto, entisestään lisääntynyt motivaatio harjoitella, uusien unelmien syntyminen kehityksen myötä. Siinä vain muutama, joskin merkittävä. Lisäksi suunnitelmallisuus vaikutti suorittamisen laatuun myös niillä lenkeillä, kun jalat tuntuivat raskailta tai happi ei kulkenut totutusti. Tuntemusten mukaan juostessa olisin varmasti ainakin muutaman kerran juossut kevyemmän lenkin kuin ohjelmassa oli ilman ohjelman tuomaa painetta. Toki usein on järkevääkin kuunnella tuntemuksia. Silti seison vahvasti tämän Pasin minulle tekemän ohjelman takana. Jalat painoivat välillä, mutta kertaakaan ei ollut sellainen olo, että paikat olisivat hajoamassa. Toki tein venyttelytkin hyvin tunnollisesti joka harjoituksen jälkeen, mutta sen kai pitäisi olla itsestäänselvää muutenkin? (tässä kohdassa on tarkoitus näkyä hiven itseironiaa) Siitä olen joka tapauksessa varma, että tunnollinen ohjelmassa pysyminen toi paremmat tulokset, kuin oman kehon yliherkkä kuunteleminen niillä raskaammalta tuntuneilla lenkeillä. Joskus pitää uskaltaa myös harjoitella kovempaa kuin on tottunut, jotta kehitystä voisi tapahtua.

Koko projektin onnistumisesta minun täytyy kiittää kahta tahoa. Ensinnäkin tähän olisi ollut täysin mahdotonta lähteä ilman perheen tukea. Päivi sanoi heti, kun kerroin koko mahdollisuudesta edes hakea mukaan valmennukseen, että ”anna mennä!”. Ja tarkoitti sitä. Koko ajan sain kotoa varauksettoman tuen harjoittelemiseen ja bonuksena vertaistuen yhteisten lenkkien ja niihin liittyvien pohdintojen muodossa. Jos jokainen huippu-urheilija tarvitsee taakseen huipputason tukijoukot, niin samoin tarvitsee myös urheilijaa leikkivä harrastelijakin. Siis huipputason, ei oman harrastelijan tasoiset tukijoukot. Toiseksi valmentajani Pasi oli huikea. Rauhoittava niinä hetkinä kuin tarvitsi, kannustava silloin kun oli sen aika ja ammattimainen koko ajan. Parempaa valmentajaa en olisi voinut toivoa.

”Ja se vei koko käden…”

Suunnitelmallinen harjoittelu voi olla vaarallista. Esimerkiksi sillä tavalla, että kehityksen tuodessa uusia haaveita, syntyy halua pyrkiä niitä haaveita kohti. Sellaisia haaveita, joista ei ole osannut aiemmin edes unelmoida. Voin tässä kohtaa paljastaa, että olemme jo Pasin kanssa käyneet keskusteluja ensi vuodesta ja alustavasti sopineet yhteistyön jatkumisesta. Silloin tavoitellaan ”isoa kalaa”. Siitä enemmän tuonnempana.