Into

Tuolla on nalle, kuka sen nappais

Korona-aika on asettanut lukuisat liikkuvat ja harrastavat perheet uuteen tilanteeseen. Yhtäkkiä kalenteri tyhjeni treeneistä, peleistä ja turnauksista eikä myöskään omaehtoinen harjoittelu ei ole entisellään, kun kavereita ei voi kutsua pihalle tai kentille pelailemaan.

Tilanne on ollut myös sikäli havahduttava, että nyt on jälleen todella aikaa liikkua perheen kesken, kuten silloin, kun lapsilla ei ollut omia harrastuksia ja niiden mukana tuomia aikatauluja. Tilanne on tietysti myös uudella tapaa kekseliäisyyttä vaativa, sillä lapsien taidot ovat kehittyneet ja he haluavat myös urheilullisia haasteita, toisaalta tekemisen tulisi olla innostavaa ja mielekästä nytkin kun joukkuekaverit ympäriltä puuttuvat.

Urheiluseurat ja valmentajat ovat julkaisseet ja lähettäneet haasteita ja harjoitteluohjeita, joita lapset voivat kotona tehdä itsenäisesti. Ne ovat mielettömän hyviä! Mutta jottei treenaaminen menisi puuduttavaksi yksinsuorittamiseksi, olemme omalla tiimillä hyväksi havainneet jälleen kerran, että yhdessä tekeminen on nelinkertaisesti motivoivampaa.

Omassa perheessämme tasoeroja on, ja oikeastaan on aika riemullistakin havaita, että me aikuiset olemme jo altavastaajia esimerkiksi ketteryydessä ja monissa lajikohtaisissa teknisissä taidoissa. Tasoerot eivät kuitenkaan estä yhteistä harjoittelua, vaan päinvastoin meillä on edelleen opittavaa toinen toisiltamme. Tässä joitakin vinkkejä, jotka olemme poikkeuksellisissa oloissa hyväksi havainneet.

Ensinnäkin kuntopiirit ja loikkaharjoitukset on ollut mukava tehdä koko perheen voimin ulkona. Alkulämmittelynä voi pyöräillä tai kävellä sellaiseen paikkaan, missä ei ole muuta väkeä. Tai vaihtoehtoisesti voi autolla etsiä hyvän paikan, jossa alkulämmittely voi olla skeittaamista tai skuuttaamista ja aikuisilla pallon heittelyä ja kevyttä hölkkää.
Toiseksi kuntopiirin toistojen määrää voi vaihdella tasoerojen mukaan. Pienimmille voi olla myös paikallaan keksiä vaihtoehtoisia liikkeitä ja jos kyseessä on monimutkaista koordinaatiota vaativat liikkeet, kuten ristikkäisliikkeet, voi pienimmät keksiä niiden tilalle eläinten liikkumistyylejä.
Pallo on aina oivallinen ja kaikilta luultavasti löytyvä apuväline. Palloa voi heitellä eri tyylein, voi syötellä, potkia, tehdä tarkkuusheittoja tai lihaskuntoliikkeitä. Tai myös parin kanssa selät vastakkain tehtävät pallon pyöritykset sivuilta, pään alta ja jalkojen välistä ovat oivallisia sillä välin kun pidemmällä olevat tekevä omia teknisiä harjoituksiaan.
Lapsille tuottaa suurta hupia kaikki leikin varjolla tapahtuva. On hauskaa, jos aikuiset ovat esteitä, pujottelukeppejä (samalla voi tehdä tasapainoharjoituksia tai staattisia liikkeitä) tai kinkkaavia hippoja.
Luonnonmateriaaleja voi hyödyntää mielin määrin. Kepeistä voi rakentaa tikapuut, metsässä voi olla hippaa ja jalkapallon voi ottaa myös polulle mukaan.
Lapsille on luontevinta harjoitella ketteryyttä ja reaktionopeutta. Näistä voi kehitellä monenlaista. Vaikkapa erilaisia lähtöjä eri merkeistä tai vaikka kuinka nopeasti ehtii läpsäyttää käsiä edessä ja takana peräkkäin.
Löydä uudelleen loikat ja koordinaatioharjoitukset. Seuraavana päivänä huomaat kyllä, että niitä ei ole tullut tehtyä pitkään aikaan.
Kestävyysharjoitteluun voi olla lapsia haastavaa saada motivoitua. Mutta sitäkin voi tehdä yhdessä. Vaikkapa takaa-ajoharjoituksena tai tehtävämaratonina niin, että kierretään juosten kenttä tai jokin alue ympäri, sen jälkeen saa arvottuna tehtävän. Ja huomaa; jännitys usein tulee juuri siitä tehtävän arvaamattomuudesta. Jos olet ottanut mukaan vaikkapa värikynät pussissa ja jokainen väri vastaa jotakin lihaskuntoliikettä, ja lapsen tulee tehdä kyseisen värin tehtävä, on tehtävä paljon hauskempi, kuin jos tehtävät vain käsketään.
Yhdessä pelaaminen on huippukivaa! Perhepihapelit nyt kunniaan.
Ja aikuinen; kokeileppa itsekin tehdä niitä lasten valmentajilta tulleita tekniikka- ja jumppa-akrobatiaharjoituksia. Ihan hyvää aivojumppaakin samalla.

Ja koska nalleja on nyt liikkeellä ja kurkkimassa ikkunoissa, oli meidän tämän päivän mäkijuoksunkin teemana ”nappaa nalle”. Vaikka tuuli tuiversi, mäen päällä nökötti huojuva nallekolmikko, mäen alla kukin juoksija lähti tasonsa mukaisesta tasoituspaikasta ja kisana oli ehtiä nappaaman nalle. Kivaa oli!

Vein äidin ja isin luistelemaan!

Eli 10 hyvää syytä käydä yleisöluistelussa.

Ei maksa mitään.
Yhteistä liikuntaa ohjattujen harjoitusten ulkopuolelle (omaehtoisuus).
Tasapaino kehittyy.
Monipuolinen kehonhallinta.
Kaverit ⇒
Äidin ja isin oma rusettiluistelu.
Hyvä alku sunnuntaipäivälle.
Saa luistella vapaasti (Konsta).
Että oppii luistelemaan (Hilla).
Se on kivaa! (kaikki)

Oli vauhdikasta! Kolme maratonia ja me kolme

Mikä taivaallinen auringonpaiste jo aamusta. Se enteili hyvää, valoi toivoa ja luottamusta. Se pyyhki mennessään myös viime päivien yllättäen hiipineet kaatosateet. Salakavalat ja läpi kastelevat. Aamu oli rauhallinen ja levollinen, kiitos sen ystävällisen vieraanvaraisuuden, jota saimme matkallamme kokea. Olimme reippaita, lähdössä luottavaisia, haasteisiin valmiita. Sain seurata mieheni lähdön, lasten minimaratonit, pienemmän yhden ratakierroksen, ja vanhemman kahden ratakierroksen matkat. Ne hymyt, ne keskittyneet katseet, korkeat askeleet, vauhdikkaat lähdöt. Näin sen kun väsy iski ja pystyin itse vain kannustamaan. Ja ne viimeiset hetket ennen maalia, lapsilla hehkuvin kasvoin, ilmeessä hitunen totisuutta, jonka mitalit ja mehulasit kadottivat. Ja sen kokomatkan päätöksen kun urakka on ohi selätettynä muttei itselle voitettuna. Tunnen taas teidät kaikki hitusen paremmin, siksikin niin rakkaat. (P)

Juoksussa oli vauhtia ja pituushypyssä. Siellä paistoi aurinko ja siellä oli mukava leikkiä Konstan kanssa. Minä juoksi yksin minimaratonin. Se meni hyvin, mutta vähän väsytti. Kyllähän yleensä tuollaisella ratakierroksella voi väsyttää. En jaksanut koko matkaa täysillä. Kävelin vähän matkaa, ihan pikkuisen. Oli kiva osallistua ja maaliin oli mukava tulla. Vähän jännittikin, varsinkin kun pistetiin mitali kaulaan. Isin maratoni meni hyvin, mua vähän jänitti kun se lähti. Jännitti, miten sen matkan menee. Juoksi se hyvin, en keksi muuta. (H)

Vaasassa oli kivaa. Sukulaisilla oli kiva olla (munkin mielessä, sanoo pikkusisko) ja siellä oli kiva myös nukkua. Minimaratonilla oli kiva juosta ja isin maratonin aikana leikkiä kentällä ja katsoa kun se juoksee. Isi sai ekan palkintonsa maratonilta. Löysin kentältä kullanvärisen rinkulan maasta. Maratonpäivän jälkeen syötiin sukulaisilla lihapullia ja perunamuusia. Isin maratoni meni hyvin, mutta ei saanut ihan ennätystä. Vähän huonostikin se meni sen omasta mielestä. (K)

Minimaraton finisher

Nallekin hyppää. Me maskotit kisakatsomossa.

Dabit auton ikkunoista ja musiikki soi

Kokkola Cupia nelin silmin

Pelin lumo. Neljäs päivä Kokkola Cupissa. On ollut pilvistä ja poutasäätä, terävää paistetta ja hyytävää sadetta. On päästy seuraamaan ennakkoon hiottuja tykitystuuletuksia, jännityksen säpinää, tiukkoja tilanteita ja mahtavaa tsemppiä. On tuettu kaveria kyynelten kirvotessa ja nostettu toisia pettymyksen alhosta. Toruja sain pojalta, kun hymyilin väärällä hetkellä kentän laidalla. Nähnyt sen innon, kun pelien välissä palloa on melkein mahdoton pitää käsissä ja, kun näkyy sopiva paikka, hihkutaan ”jes nurmea, päästään kikkailemaan”. On kävelty ja pyöräilty kenttien väliä, syöty pastaa, ja lisätty aurinkovoidetta. Voi sitä nostalgian määrää, kun vierailin majoituskoulun luokassa, jossa oli patjoja vieri vieressä ja käytävällä pulpettien päälle viritetty pyykkinaru varusteiden kuivattamaseen. Olen kiitollinen niille sadoille talkoolaisille, jotka tekevät nämä elämykset junnuille ja meille kaikille muillekin mahdolliseksi. Nyt kasvot hehkuvat aurinkoa!

Olen elänyt mukana
Äiti

FullSizeRender 17

Turnaus on semmoinen, jossa pelataan ja keskitytään peliin. Turnauksessa on pelejä ja kivaa. Turnauksessa vietettiin vapaa- aikaa ja pelattiin pelejä. Siellä myös katsottiin pelejä, käytiin välillä nukkumassa ja koululla syömässä. Ja pelattiin jalkapalloa ja katsottiin pelejä.

Kokkolassa oli kiva käydä puistossa ja koululla. Mentiin pyörällä joka paikkaan ja seikkailtiin. Pelin aikana minä myös leikin kavereiden kanssa katsomossa ja tein metsässä käpylehmiä. Koiriakin siellä oli ja niitä oli kiva rapsuttaa. Turnauksesta jäi mieleen avajaiskulkue, siinä oli sambatanssijoita ja turnauksen pelaajia. Ne näytti jotku vähän riikinkukoilta ne sambatanssijat ja pelaajat näytti kivoilta, varsinkin ne joilla maskotit.(H)

Kokkola Cup oli joukkueellemme ensimmäinen yön yli kestävä turnaus. Koululla sai aina hyvät unet. Turnaus jäi mieleen kaikesta. Me pelattiin kuusi peliä. Pelit meni hyvin, kaksi peliä voitettiin, yksi pelattiin tasan ja kolme hävittiin. Voittopelissä taisteltiin hyvin palloista, syöteltiin hyvin ja tuli maaleja. Viimeinen peli jäi mieleen, kun se hävittiin niukasti tosi kovaa joukkuetta vastaan. Sen jälkeen valmentaja ajelutti meidät kentältä koululle ikkunat auki ja soitettiin musiikkia. Ohikulkeville tehtiin dabit. Häviöt harmitti. Seuraavalla kerralla pitää pelata alusta asti kunnolla. Vapaa- ajalla oli hauska leikkiä koululla suurilla kivillä. (K)

Ollaanhan ensi vuonna samalla koululla?
Lapset

Kaksi joukkueellista 9-vuotiaita poikia, yhteensä 18 pelaajaa. Osa oli ensimmäistä kertaa yötä pois kotoa, jos ei mummulareissuja lasketa. Kaikille kyseessä oli ensimmäinen iso turnaus. 8 aikuista, valmentajia ja huoltajia. Keskiviikkoiltana olikin aikamoinen säpinä, kun pojat miettivät kenen vieressä haluaisivat nukkua ja valmentajat yrittivät sovittaa nämä toiveet yhteen niin, että luokan lattiapinta-ala riittäisi kaikille 26 erilaiselle retkipatjalle. Palapelin valmistuttua päästiin onneksi pienelle iltakävelylle, koska iltapala oli toisella koululla. Iltapesujen jälkeen päästiin rauhoittumaan yöpuulle, mutta jännitys nosti vielä pieniä päitä moneen kertaan tarkistamaan ympäristön, ennen kuin uni voitti.

Seuraavana aamuna päästiin pelaamaan. Pelejä kertyi kolmen päivän aikana molemmille joukkueille yhteensä kuusi. Päästiin juhlimaan voittoja ja nielemään tappion pettymyksiä. Pelien välissä käytiin majoituskoululla syömässä, vietettiin vapaa-aikaa joukkuekavereiden kesken, osallistuttiin avajaiskulkueeseen, syötiin porukalla jäätelöt, katsottiin kannustaen toisen joukkueen pelejä ja pallonkin kanssa oli pakko saada touhuta vapaa-ajoillakin. Valmentajan näkökulmasta parasta oli se, että saatiin pelata hyviä pelejä, joissa tehtiin niitä asioita, joita oli poikien kanssa sovittukin. Hyvällä mielellä saatiin joukkueelle ojentaa diplomit turnauksen päättyessä. Kotiin vanhempien mukana lähti tyytyväisen näköisiä poikia.

Valmentaja-isä

Paikoillanne, valmiit…

Kisa

Kisa ei ole paha

Lomareissulla sukulaistytöt halusivat haastaa mieheni maratonkisaan. Olivat kuulleet, että hänellä on valmentaja ja että hän juoksee kovaa. Asenne oli kohdillaan, tytöillä oli voitonvarma kiilto silmissään, kieli keskellä suuta, askel korkea ja hymy LEVEÄ. Kisan jälkeen ensimmäisestä maaliintulijasta oli lukuisia versiota ja kisa piti uusia varsin monta kertaa, että kaikki olivat tyytyväisiä. Ei siinä tappioita laskettu, vaan aprikoitiin sitä, miten kukainenkin pärjäisi ensi kerralla paremmin.

Kilpaileminen jakaa mielipiteitä ainakin yhtä paljon kuin se, pitääkö mämmistä tai Aurajuustosta tai anopista. Toiset kuuluvat niihin, joilla adrenaliini virtaa ja katse terästyy, kun palkinnosta tai kisasta puhutaan. Toiset varmistavat välittömästi tehtävänannon saatuaan, ennen osallistumista mihinkään tehtävään, etteihän nyt vain kilpailla. Pienenä me serkusten kanssa juostiin pihasaunalta mummolaan aina kilpaa. Olipa kyse puidenhakureissusta, ohikulkumatkasta tai kylvystä paluusta. Huussistakin piti tulla juoksemalla ja viimeinen jäi jomppepojaksi – kyllä, niin hölmöä ja lapsenmielistä tuo nimittely.

Myös koulumaailmassa kilpailemiseen suhtaudutaan kuin tabuun. Toisaalta oppimateriaalit motivoivat palkintojen kartuttamisella ja positiivisella kilpailulla ja toisaalta opettajien päätä vaaditaan tilille, jos koulusta osallistutaan kilpailuihin.

Ei kaikkien tarvitse kilpailla, eikä aina tarvitse kilpailla. Sitäpaitsi kilpailu tulee mielekkääksi vasta silloin, kun asiaan on jo syttynyt palo. Aivan juoksuharrastukseni alussa jäi jostakin aihetta käsittelevästä opuksesta mieleeni, miten juoksuharrastuksen tulisi edetä: ensin tulee helppous, sitten rentous, sitten keveys ja lopulta vauhti. Pätee kaikkeen! Ensin tehdään ilon kautta ja kun nautinnon makuun päästään, haluaa tekemisestään irti enemmän. Itse asiassa sana compete (con petire) tulee latinasta, tarkoittaen yhdessä etsimistä. Kyllä vain, juuri näin. Haluaisin jopa väittää, ettei mitään yksilölajeja olekaan, sillä kaikessa kilpailussa tarvitaan vastustajaa, joka pakottaa eteenpäin. Tarvitaan huoltojoukkoja, kannustajia, yleisöä ja valmentajia. Kilpailutilanne saa tehot esiin ja kirkastaa päämäärän. Kisoja seuraamalla myös muiden harjoittelusta ja tekniikoista voi oppia.

con petire

Asia on sitten eri, kun puhutaan huippu-urhelijoista, heille saattaa riittää vastustajaksi pelkkä kello ja motivaatioksi oman suorituksen parantaminen. Mutta tällaiselle tavalliselle tallaajalle, intohimoiselle harrastelijalle, kisa tarkoittaa yhdessä tekemistä. Omia harjoituksia ja kisoja raportoimalla ja seuraamalla on päässyt syvemmälle harrastuksen yksityiskohtiin. Juokseminen on taitoja vaativaa haasteellista toimintaa, missä voi jatkuvasti kehittyä juuri niin paljon kuin itse on valmis panostamaan. Ja juuri siksi jotain, jossa voi savuttaa optimaalisia keskittymiskokemuksia. Psykologiassa näitä ilmiöitä voisi nimittää asteittain eteneväksi ongelmanratkaisuksi tai autoteelisuudeksi toimintaa ohjaavan motivaation selittäjänä. Pelkkä omien tulosten antama palaute ja oma kehityksen konkreettinen näkeminen on motivoivaa ja suuren lisän harjoitteluun on antanut se, kun jakanut omista kokemuksistaan, ”vakoillut” muiden tekemisiä ja ihan luvan kanssa osoittanut oman tietämättömyytensä harrastuksen yksityiskohdissa – ja siitäkin huolimatta saanut osakseen kannustusta ja palautetta ja niitä hyviä neuvoja.

On paradoksaalista, että vastoin kun yleensä luullaan, kilpailu ei tapa motivaatiota, vaan voi jopa parantaa sitä. Jos on muistettu oikea järjestys: helppous, rentous, keveys ja NYT vauhti!

Parasta oli, että mentiin sinne

Minä kävin metsässä (Hilla). Siellä oli kivaa, koska siellä sai laskea mäkeä, etsiä Konstaa ja juosta Motocross-pyöränä pitkin polkuja ja mäkiä. Motocross- pyörät menee sillä tavalla, että juostaan kovaa kädet edessä. Välissä oli kiva leikkiä. Leikin isolla hiekkakasalla ja keräsin keppejä. Kun mentiin sillalta ja kävelin siinä, leikin että olin trapetsitaiteilija. Metsässä on erilaista leikkiä, koska siellä on paljon puita ja siellä on kaikenlaista erikoista, sellaistakin voi olla, mitä ennen ei ole nähnyt. Metsässä oli pitkä matka kävellä ja menin välillä reppuselkään, koska minua väsytti. Oli kiva tehdä ihmispyramidi. Se meni vähän pieleen, koska Konsta tippui välillä. Onneksi ei ollut korkea matka pudota.

Oikestaan pyramidi oli vaikea siksi, koska vaatteet olivat liukkaat (Konsta). Metsässä oli kivaa, kun sain mennä muita piiloon tulomatkalla. Juoksin aina muita pitkän matkaa edelle ja jäin piiloon. Välillä minut löydettiin ja yhdesti ei. Kiva oli saada raitista ilmaa. Nostin ilmaan pienen puun. Se oli kaatunut ja minä jaksoin nostaa sen. Ojan pohjalla oli kiva maata sammalen päällä piilossa. Se oli ihanan pehmeää. Minä myös juoksin motocross-juoksua, oikeastaan minä keksinkin sen leikin. Metsässä jaksaisi kävellä viisi tai kuusi kilometriä tai koko päivän, jos olisi tarpeeksi evästä ja tarpeeksi pysähtymisiä.

Metsään voi mennä milloin vaan, siellä on aina kivaa. Metsään voi kyllä mennä ihan milloin vaan, sillä siellä kaikki pysyy ihan paikallaan.

Pelien kuninkaan seurassa

Isoilla asioilla on monta puolta. Tässä muutama näkökulma minun suhteestani jalkapalloon. Joka on iso asia.

Kiinnostukseni jalkapalloon taitaa olla peräisin 1980-luvun alkupuolelta ja lauantain liigaotteluista. Jostain syystä tuolloin Yleltä näkyneet Englannin liigan ottelut loivat minulle kannatussuhteen Liverpooliin. Myös Paolo Rossin ja Michel Platinin Juventus oli listoillani korkealla, mutta Liverpoolin Punaiset oli silti jotain paljon enemmän. Ja on edelleen. Ian Rush oli minun ajatuksissani maalintekijä toiselta planeetalta (vaikka maalimäärät olivat huomattavasti pienemmät, kuin Messillä, Suarezilla, Ronaldolla ym. nykyään) ja häntä ovat Poolin suosikkipelaajinani seuranneet mm. John Barnes, Steve McManaman, Michael Owen, Steven Gerrard ja Philippe Coutinho. Toki ylpeänä seurasin myös Sami Hyypiän ja Jari Litmasen otteita seurassa. Liigamestaruuksia en ole liiemmin päässyt juhlimaan, mutta Istanbulin ihmeen sain sentään todistaa kotisohvalle nauliutuneena kapteeni Gerrardin paita päällä. Kerran olen saanut seurata Liverpoolin otteita livenä, kun Konstan kanssa olimme katsomassa HJK-Liverpool harjoitusottelua kesällä 2015.

En itse koskaan pelannut jalkapalloa joukkueessa. Jostain syystä pesäpallo ja koripallo vetivät enemmän, ehkä siksi että koululiikunnassa huomasin pärjääväni niissä paremmin kuin muissa. Pelattua tuli silti säännöllisesti. Koko alakouluaikana ei mennyt varmaan päivääkään, etten ainakin jollain välitunnilla ollut peleissä mukana. Ja jostain syystä sieltä koulupeleistä ovat jalkapallon parissa tulleet onnistumiset jääneet elävämmin mieleen kuin muiden lajien vastaavat. Nykyään taidan itse asiassa tietää miksi, mutta siitä myöhemmin.

Ennen isäksi tulemista minulla oli tapana vitsailla, että johdatan mahdollisen tulevan poikani jalkapallon pariin vaikka aivopesemällä. Voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten sellaiseen koskaan sortunut. Konsta kiinnostui lajista ihan itse, jopa niin kovasti että nykyään hän kuvaa suhdettaan lajiin sanalla ”intohimo”. Ilolla olen tämän kiinnostuksen ottanut vastaan. En tosin osannut aavistaakaan, miten se muokkaisi omaa suhdettani jalkapalloon.

Säännöllisyys

Konsta osallistui muutaman päivän jalkapallokouluun 3-vuotiaana ja sitten sitä mentiin. Seuraavana kesänä oltiin jo mukana nappulaliigassa. Pienen pojan kohdallahan se tarkoitti sitä, että me vanhemmat olimme aina mukana kentän laidalla. Vaikka olen aina seurannut jalkapalloa, tuli nyt kuvaan ihan uusi ulottuvuus. Yhtäkkiä olinkin pelin äärellä viikoittain, joskus jopa useamman kerran viikossa. Treenien ja pelien lisäksi kotona alkoi kuulua päivittäin kysymys ”Voitko tulla mun kanssa potkimaan palloa?”

Valmentajaksi

Parin vuoden pelaamisen jälkeen Konstan joukkue tarvitsi lisää valmentajia. Minua ei tarvinnut paljoa houkutella. Toki pelaajataustan puuttuminen mietitytti siinä mielessä, miten löydän paikkani valmentajien joukossa. Joukkueella oli vanhemman silmin ollut erittäin hyvät valmentajat, olisiko minusta lähellekään samaan? Omien puutteiden tunnistaminen ja tunnustaminen sai aikaan kaksi asiaa. Ensinnäkin halusin aloittaa maltillisesti. Omaksuin omassa mielessäni jonkinlaisen apuvalmentajan roolin. Olin innolla mukana, ohjasin harjoituksia ja opastin pelaajia parhaani mukaan. Jätin kuitenkin harjoitusten suunnittelun ja kokonaisuuksien hallinnan suosiolla kokeneempien valmentajakaverien vastuulle. Ajatuksenani oli ajaa itseni rauhallisesti sisään ja kasvattaa roolia kokemuksen ja sen myötä taitojen karttuessa. Kesän mittaan rohkenin ottaa jo suunnitteluvastuutakin ja viimeistään hallikauden alkuun mennessä koin olevani tasavertainen osa valmennusta. Muiden valmentajien taholta sain kokea niin alusta asti ja syksyllä jo ajattelin niin itsekin. Nyt parin vuoden valmentamisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että joukkueella on hyvät valmentajat ja olen ylpeä saadessani kuulua heihin. Toiseksi halusin tulla valmentamisessa paremmaksi. Siihen näin kaksi keinoa. Kokemus ja koulutus. Kokemusta ei tule hetkessä, joten ainoa keino siihen oli olla mukana mahdollisimman paljon. Koulutuksiin olen hakeutunut aktiivisesti alusta asti. Ensin pienempiin, seuran omiin ja sitten Palloliiton koulutuksiin. Seura on kiitettävästi tukenut kouluttautumista järjestämällä D-valmentajakoulutuksen kotikaupunkiin ja mahdollistamalla osallistumisen C-koulutukseen Oulussa. Olen ylpeänä saanut vastaanottaa todistuksen D-tutkinnosta ja C on näyttöjä vaille valmis. Kaikista koulutuksista olen oppinut valtavasti ja into oppia edelleen on vain kasvanut. Palloliiton suositusten mukaan aion kyllä valmentaa C-tutkinnon (toivottavasti) saatuani ainakin vuoden, ennen kuin hakeudun seuraavaan vaiheeseen. Nuorten juniorien valmentamiseen keskittyvä C+ tai B siintävät jo silmissä. Ehkä jopa molemmat. Valmentamisessakin pätee se tosiasia, että mitä enemmän opit, sitä vähemmän huomaat tietäväsi.

Pallon seuraamisesta pelin seuraamiseen

Peruspenkkiurheilijan tavoin olen aina katsonut jalkapallopelejä lähinnä palloa ja sen ympärillä tapahtuvia asioita seuraten. Valmentamisen ja siihen liittyvien koulutusten myötä olen vähän kerrallaan huomannut tässä muutoksia. Yksi konkreettinen askel oli C-kurssin tehtäviin kuulunut ottelutarkkailu. Menimme katsomaan II-divisioonan ottelua ja saimme tehtäväksi tarkkailla kukin eri asioita pelistä. Minun tehtäväni oli tarkkailla kotijoukkueen prässiä. Millä tavalla kotijoukkue pyrki ohjaamaan vierasjoukkueen pelinrakentelua? Ketkä olivat avainrooleissa ylhäällä puolustettaessa? Tämä yksittäinen tarkkailutehtävä ei tietenkään tehnyt minusta analyyttisesti peliin suhtautuvaa ammattilaista, mutta jotain se sai aikaan. Jos ei muuta, niin ainakin merkittävästi vahvisti ymmärrystäni siitä, että pelissä tapahtuu muitakin asioita kuin palloon liittyvät tapahtumat. Aika loogista, kun ottaa huomioon että aikuisten tasolla kentällä on 22 pelaajaa ja vain yksi pallo, joka on kerrallaan vain yhden pelaajan hallussa. Mestarien liigan pelien seuraamisesta on tullut entistäkin mielenkiintoisempaa, kun osaa kiinnittää huomioita useampiin asioihin kuin aikaisemmin.

Pelien katsominen yhdessä

Konstan intohimoinen suhtautuminen jalkapalloon näkyy myös lajin seuraamisessa. Brasilian MM-kisat 2014 olivat hänelle ne ensimmäiset isot kisat ja toivat myös ensimmäisen idolin, Neymarin. Idolin loukkaantuminen puolivälierässä olikin pienelle pojalle kova isku. Myöhäiset otteluajat tekivät kisojen seuraamisen välillä haasteelliseksi, mutta aika monta peliä ehdimme katsoa yhdessä ja tietysti ne yöaikaan tulleet ratkaisupelit piti tallentaa pojalle katsottaviksi. Seuraavalla kaudella saatiinkin sitten seurata jo Mestarien liigaa yhdessä. Arki-iltoina ei sentään valvottu (yhdessä, kyllä minä ne pelit katsoin), mutta pelien jälkeisinä aamuina oli Konsta usein heti herättyään kysymässä, saisiko katsoa illan maalikoosteen. Usein sai. Neymarin ja Barcelonan edetessä kierros kierrokselta, alkoi poika kysellä olisiko hänen mahdollista saada katsoa finaali suorana, mikäli Barcelona sinne selviäisi. Koska peli pelattiin lauantaina ja kesäloman jo alettua, päätimme että näin tehdään. Päivikin katsoi seuranamme ensimmäisen puoliajan, mutta tauolla Konsta alkoi vihjailemaan, että äitiä ehkä alkaa jo toisen jakson aikana väsyttämään 🙂 Äiti otti vihjeet vastaan ja pelin lopun katsoimme miesten kesken. Pojan ilta sain täyttymyksensä, kun viimeisellä minuutilla idoli Neymar sinetöi Barcelonan voiton.

Neymarin laukaus on matkalla ohi Buffonin. Konstalla taitaa olla jo kädet ylhäällä.

Pelin jälkeisenä aamuna Konsta ehdotti, että tekisimme jotain parempaa aamupalaa Barcan voiton kunniaksi. Croissantit syötiin Barcelona-aiheisella kattauksella.

Huomaa viinirypäleet B-muodossa. Eivät riittäneet Barcelonan kirjoittamiseen.

Näitä hetkiä toivon paljon lisää, niin Konstan, Päivin kuin viime kesänä jalkapallon aloittaneen Hillankin kanssa. Uskon niitä myös tulevan. Jalkapallosta on tullut koko perheen harrastus, jossa jokaisella on oma roolinsa tilanteen mukaan vaihdellen. Yhden tai useamman perheenjäsenen pelejä ja harjoituksia on paljon antoisampaa elää koko perheellä.

Kasvu

Olen ammatiltani kasvattaja. Ehkä siksi huomaan nauttivani siitä, että saan kasvaa joukkueen mukana. Minulla on valmentajana paljon oppimista, samoin pojilla pelaajina. On etuoikeus saada tehdä sitä matkaa yhdessä. Nähdä sekä valtavat harppaukset että pienet, tuskin havaittavat askeleet eteenpäin. Ja joskus taaksekin. Elää kaikki ne hetket yhdessä joukkueen kesken. Ehkä joskus jopa huomata pieniä merkkejä omien käsien jäljistä.

Pelipäivä = juhlapäivä. Ekovilla cupin 2016 keskinäisen pelin jälkeen joukkuehenkeä nostamassa.

Tiedonjano

Viime vuosiin asti kiinnostukseni on rajoittunut pelien katsomiseen ja toisaalta pelailuun itse. Pidän elämäkertakirjoista, mutta en ole tähänkään päivään mennessä lukenut ainoatakaan jalkapalloilijasta kertovaa kirjaa. Paitsi Neymarista kertovaa Konstalle iltasaduksi 🙂 Laajentunut näkemys lajista on kuitenkin innostanut opiskelemaan lajia myös itse. Viimeisimpänä luvussa ovat olleet nämä, toinen tosin on vielä kesken.

Olen sen verran tuore valmentaja, että maailma tuntuu aukeavan jokaisen kirjan myötä. Viimeksi näin kävi Numeropelin kohdalla. Oli pysäyttävää tajuta, kuinka suuri vaikutus onnella on pelien lopputuloksiin, kuinka harvoin kulmapotkut johtavat maalitilanteisiin ja mihin asioihin valmentaja näyttää voivan vaikuttaa. Kirjaa lukiessani ymmärsin myös sen, mistä alussa kirjoitin, eli miksi ne välituntipelien jalkapallossa tehdyt maalit ovat jääneet niin hyvin mieleen. Koska maalit ovat jalkapallossa niin harvinaisia ja siksi äärimmäisen arvokkaita.

Lähtekäämme saareen..

eväsretkelle. Hiihtolomatunnelmia kotikulmilla lasten kertomana.

Meren rannalla on mukava asua, koska sieltä voi käydä hiihtämässä saarelle ja syödä perillä eväitä. Saarelle on kiva hiihtää, koska siellä voi leikkiä ja kiipeillä puissa ja tehdä liukumäen, jos siellä on kivi. Me tehtiin kierreliukumäki ja suora liukumäki. Jos saarella asuu tai siellä on mökki, niin siellä on rauhallista nukkua. On kiva, jos hiihdosta oppii jotain ja minä (Hilla) opin tänään luisteluhiihtoa.

Hiihdimme tänään Koninkariin (minä luulin sitä kanikoriksi) ja sinne oli matkaa 2 kilometriä. Matka oli aika pitkä, vaikka saari näytti olevan tosi lähellä. Tänään oli aurinkoinen hiihtosää ja se tuntui kivalta. Kävimme jo aamupäivällä jäällä kävelyllä, silloin piirsimme hankeen jättikirjaimia ja meilllä oli mukana myös pulkka.

Hiihtoretkellä söimme perillä saaressa seesaminsiemen-karpalo patukan ja joimme lämmintä mehua. Se höyrysi. Söin myös kaksi suklaapalasta voimasuklaaksi. Tulomatkalla meinasi vähän väsyttää, kun piti kaksi tuntia hiihtää.

Minulla (Konstalla) oli tosi kivaa. Me hiihdettiin Koninkariin. Me syötiin eväät ja minä kiipesin puuhun suurin piirtein kahden metrin korkeuteen. Me hiihdettiin kaksi kilometriä. Minä hiihdin vähän lujempaa kuin muut, koska pidän vauhdista ja halusin ehtiä leikkiä hetken jäälohkareilla. Hiihtoretki tuntui lomalta, kun ei ollut mihinkään kiire. Ja todella, ei tarvinnut mennä merta edemmäs lomatunnelman saamiseksi.

Miten vetotreeni tehdään?

Otsikon kysymykseen on helppo vastaus: juoksemalla. Lisäämällä kysymyksen ympärille muuttujia, saadaan myös vastaukseen lisää ulottuvuuksia. Mikä on sopiva ympäristö treenille? Onko mahdollista juosta se yhdessä? Mitkä ovat sopivat vauhdit ja miten niitä seurataan? Miten tsempataan onnistuneesti toista? Miten treenistä palaudutaan? Tämän viikon kohdalla lähdimme ratkaisemaan näitä kysymyksiä seuraavasti.

Kun minä viime syksynä treenasin ohjelman mukaan, oli vetotreeni huomattavasti enemmän mahdollisuus kuin uhka. Paikallinen urheilukenttä oli auki (ainakin yleensä, saattaa olla että joskus piti kiivetä aidan yli porttien ollessa lukittu) ja siten sopiva ympäristö. 400 m radalla oli helppo pysyä matkan laskemisessa kärryillä 2000 m vedoissa ja jos laskut meinasivat mennä sekaisin, saattoi gps-mittauksen apuun luottaa, koska ulkotiloissa satelliitit löytyivät nopeasti. Lapsillekin oli aina mukavasti puuhaa kentällä meidän vanhempien juostessa.

Vaimon aloittaessa oman valmentautumisensa näin talvisaikaan, oli vetojen toteuttamisen yllä huomattavasti enemmän kysymyksiä (ei toki sentään uhkia). Urheilukenttä ei tietenkään ole käytössä. Teillä vedot toki voisi juosta, mutta siinä pitäisi seurata kelloa huomattavasti skarpimpana, jottei vedot venyisi liian pitkiksi. Lisäksi tiet ovat tähän aikaan vuodesta usein liukkaita, joka tuntuu sitä isommalta jännitysmomentilta mitä kovempaa pitää juosta. Ja vedoissahan yleensä juostaan kovaa. Lisäksi tiellä juostaviin vetoihin ei pysty lapsia ottamaan mukaan ollenkaan samalla tavalla.

Jossain vaiheessa hieman ennen ohjelman alkua nousi molemmille mieleen yksi ratkaisu. Ouluhalli. Matkaa hallille tulee toki n. 75 km, joten jatkuvasti ei pelkän juoksemisen takia tule sinne asti lähdettyä. Mutta päätimme kuitenkin, että mahdollisimman moni vetotreeneistä pyrittäisiin juoksemaan siellä. Näin onnistuttiin toimimaan ainakin ensimmäisen treenin kohdalla.

Viime hetken hiilarit matkalla kohti Ouluhallia.

Eilen siis otettiin suunnaksi Oulu ja Ouluhalli. Ennakkoon oli mietiskelty sopivia vauhteja. Ohjeena oli juosta 4*1000 m, joista kaksi ensimmäistä kympin ja kaksi viimeistä vitosen kisavauhtia. Väleihin kahden minuutin palautukset. Sitten 4*400 m, joista kaksi ensimmäistä vitosen ja kaksi viimeistä 3 km:n kisavauhtia. Väleissä 400 m hölkkäpalautukset. Vaimo ei ole koskaan juossut kyseisen mittaisia kisoja, joten tarkkaa käsitystä mainituista kisavauhdeista ei ollut. Teimme yhdessä jonkinlaisen arvion. Seuraava kysymys oli, miten pystyisimme juoksemaan arvion mukaisesti. Ulkoradalla gps on verraton apuväline. Se ei koskaan kykene antamaan täysin tarkkaa ja luotettavaa arviota juuri sen hetkisestä vauhdista, mutta jonkinlaisen arvion kuitenkin. Sisätiloissa yhteyttä on vaikeaa saada toimimaan ollenkaan tai ainakaan luotettavasti. Päätimme ottaa gps-mittauksen kelloista pois päältä ja käyttää korvaavaa arviointimenetelmää. Laskimme, minkälainen kierrosaika pitäisi olla, jotta vauhti olisi lähellä sopivaa. Ouluhallissa on n. 300 m kierros. Nämä arviot minä jäniksenä yritin pitää mielessä. Varmuuden vuoksi vaimo kirjoitti ne käteensä muistiin.

Alkuverkkailun aikana katseltiin ratamerkinnöistä sopiva lähtöpaikka tonnin vedoille. Valitsimme sellaiseksi 400 m:n lähtöpaikka (tai itse asiassa muutama metri sen takaa), josta juoksimme maaliviivalle ja sitten kolme täyttä kierrosta. Ensimmäinen veto mentiin hieman turhankin kovaa, mutta toinen meni jo aikalailla suunnitellusti. Ei sitä heti voi osata. Otimme vahingon takaisin juoksemalla kolmannen sitä vauhtia, mitä ensimmäisen oli tarkoitus mennä ja sitten neljännen taas sitä ensimmäisen toteutunutta vauhtia. Näin saatiin juostua kaksi vetoa kummallakin vauhdilla. 400 m:n vedot päätimme toteuttaa niin, että lähdimme liikkeelle 800 m lähtöpaikalta, josta juoksimme reilun kierroksen 400 m lähtöpaikalle. 400 m:n hölkkäpalautuksen korvasimme 200 m kävelyllä. Näin päädyimme takaisin vetojen lähtöpaikalle. Vauhdit pysyivät tässä vaiheessa jo kohtuullisen hyvin hallinnassa. Kaikkeen tottuu.

Loppuverkassa ei askeleen ehkä tarvitsekaan olla enää niin lennokas.

Vetotreenit on selkeästi mukavampaa juosta kaksin. Yksinään juostessa tulee lähinnä tuijotettua kelloa eikä siinä vierellä ole ketään kannustamassa. Voihan treenin toki toteuttaa niin, että toinen seuraa vauhtia, kommentoi ja kannustaa kentän reunalla. Tätä emme kyllä itse asiassa ole kokeilleet. Luulisin kuitenkin, ettei se ole ihan sama asia. Sen paikallaan seisovan, kelloa katselevan kommentit ja kannustuksetkin voisivat helposti tuntua turhan vaativilta. Eikä sivusta seuraamalla pysy samalla tavalla kartalla sen toisen juoksijan tuntemuksista. Sivusta olisi varmaan helppo sanoa, että nyt pitäisi vähän kiristää vauhtia. Niin, nimenomaan helppo sanoa. Vierellä juoksevan kannustus on jotenkin luonnostaan lempeämpää ja helpommin vastaanotettavaa. Ainakin meidän kokemus on tämä.

Yksi Ouluhallin hyvä puoli on se sama kuin urheilukentässäkin. Lapset saattoivat tulla mukaan ja heille riitti puuhaa treenin aikana. Ihan koko Ouluhallin lajiarsenaali ei eilen ollut käytössä, kun palloilualueella pelattiin pesäpallon B-tyttöjen SM-karsintaturnausta. Mutta sen eivät Konsta ja Hilla antaneet itseään häiritä vaan ottivat ilon irti käytettävissä olleista alueista; juoksivat radalla, hyppäsivät pituutta, pomppivat seiväshyppypatjalla, potkivat mukana ollutta pehmojalkapalloa jne. Jossain vaiheessa Hilla otti asiakseen juosta aina meistä vastaan antaakseen läpsyt. Konsta taas keskittyi volttien hyppimiseen. Treenin aikana voltteja kertyi varmasti kymmeniä.

Sitten se palautuminen. Hallissa juokseminen mahdollisti pääsyn pesulle heti treenin jälkeen. Siitä siirryttiin syömään hyvin. Kaikki saivat vatsansa täyteen oululaisessa ravintolassa, jonka lasagnea Hilla kommentoi ”niin hyväksi, ettei sitä voi uskoa”. Taisi touhukkaan aamupäivän perään tosiaan ruoka maistua. Syömästä jatkettiin päivää elokuviin. Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen oli koko perheen mielestä oikein kiva elokuva. Eikös se niin ole, että ravinto ja sopiva vastapaino treenille ovat palautumista edistäviä asioita? Tällä kertaa saimme sopivasti niitä molempia. Kun illaksi ehdimme kotiin ja lauantaisaunaan, ei kenenkään tarvinnut pitkään odottaa, että pääsimme seuraavaan palautumiselle tärkeään osaan eli lepoon. Levolle oli tarvettakin, olihan tänään edessä uusi liikunnallisesti aktiivinen päivä, ohjelmassa pitkää lenkkiä, jalkapallon harjoitusturnausta ja liikkaria, mitä kenelläkin.

Maraton on pitkä aika tehdä kaikkea kivaa!

Jokuhan voisi luulla, että maratonjuoksun seuraaminen on, noh jos nyt ei tylsää, niin ainakin pitkäveteistä ja tapahtumaköyhää. Voin luvata, että ei ole. Yhden huollettavan seuraaminen, kahden lapsen peräänkatsominen ja kolmen kassin raahaminen pitävät huolen, että koko ajan on jotain pientä käsillä. Rapsan voisi sitä paitsi kirjoittaa vaikka kaikista niistä vastoinkäymisistä, jotka tyydyttävän kuvan ottaminen juoksijoista vaatii. Se kun voi olla todella turhauttavaa. Aina on jonkun Padi edessä tai toisen kännykkä omassa zoomissa. Kädet paleltuvat ja lapset tahtovat pelikaveria. Ja ne kolme urheilukassia jäivät vartioimatta. Jos nopeus on voimaa, jota taito hallitsee, niin huoltaminen on ketteryyttä, jota mestaroi pitkä pinna!

Vakavasti ottaen, kun itsekin jännittää kisaa, ei sitä voisi jättää näkemättä. Hyytävä kylmyys ja kova tuuli ovat aika pientä, kun tietää, miltä se tuntuisi juostessa. Kisapaikat ovat yleensä koulun tai puiston läheisyydessä, joten lapsillekin riittää tekemistä. Kaarinan maratonin kisajärjestelyt olivat onnistuneet ja maratonmatkan juokseminen neljänä kierroksena oli katsojan näkökulmasta hyvä ratkaisu. Kannustuspaikan vaihtelu vieraalla paikkakunnalla olisi ollut huomattavasti vaikeampaa. Tässäpä kisapäivän tunnelmia lasten suusta.

No niin, kyllähän me pitkä matka taivallettiin, että päästiin Turkuun ja seuraavana aamuna Kaarinaan. Maratonin starttia ehdimme jo odottaa kovasti, että pääsisimme kannustamaan isiä! Isi lähti liikkeelle juoksemalla ja hyvä niin, sillä ulkona oli kylmä. Minä (L) vähän jumppasin ja venyttelin isin kanssa ennen juoksua. Juoksijat näyttivät tyylikkäiltä, koska niitä oli iso porukka. Meillä oli kolme kassillista vaatteita mukana, mutta ei me niitä paljon tarvittu, koska me hypittiin maailman suurimmassa lehtikasassa.

Maratonpaikalla oli tuulista ja siellä oli kivaa. Minä keinuin leikkipuistossa ja kävin kiipeilytelineillä. Maraton juostiin neljänä kierroksena, joten meillä oli aina noin 40 minuuttia aikaa leikkiä ja sitten mentiin kannustamaan ohi vilahtavaa isiä. Isin juoksu näytti hyvältä ja samalta kuin ennenkin kotona ja se jaksoi antaa läpsyn joka kierroksella.

Kolmannelle kierrokselle lähtiessä isi oli kysynyt, missä minä (I) olen. Olin pelaamassa areenalla. Mutta viimeiselle kierrokselle tulin taas kannustamaan. Maratonin aikana tein pomputteluennätyksen jalkapallolla. Nyt se on kaksikymmentä. Sain yleisöstä pelikavereita aina välillä ja lähellä oli areena, jossa pelasin yksinkin. Lähellä oli myös kallio, jolla oli kiva kiipeillä. Kerran meinasin pudota.

Välillä meidän täytyi käydä lämmittelemässä kisakansliassa koululla ja syödä eväitä. Maratonjuoksijat syövät geeliä ja energiapatukoita. Me syötiin banaania ja sämpylää.

Iskä juoksi enkkarin. Se tuntui mukavalta. Isistä huomasi, että se oli juossut, koska koskin sitä selästä ja se oli ihan hikinen.

Juoksun jälkeen me mentiin kylpylään. Siinä oli samassa kahvila ja siellä oli kaksi lasten allasta: vauvojen allas ja isojen lasten allas ja monta aikuisten allasta. Sitten siellä oli musta aukko ja rengasliukumäki. Uinnin jälkeen me syötiin hyvin koko perheellä ja kavereitten kanssa.