Joulun ajan hommat – merkintöjä salaisesta kirjasta

Kuin urheilussa konsanaan, liikkuva perhe uppoutuu joulun viettoonkin huolella ja tosissaan. Joulu on meille tärkeä ja pyhä, mutta siihen mahtuu myös liikunnallinen ulottuvuus. Valmistelut tehdään ohjelman mukaisesti, pyhinä hieman huilitaan ja välipäivinä kirmataan lumille, jäälle, laduille, metsään, tielle ja pelloille. Annetaanpa lasten kertoa.

IMG_8992

Meille joulu on tärkeä. Se on tärkeä siksi, koska silloin saa käydä pulkkamäessä ja leipoa pipareita. Äitille ja isille se on sen takia tärkeä, että on puhdasta (hmm… noo ). Me valmistauduttiin siivoamalla. Me pistettiin tavarat hyllyille omille paikoille ja imuroitiin. Äiti pyyhki pölyjä ja isi tuuletti matot. Äiti näytti kivalta ja puhtaalta ja siivous kans. Me pistettiin joulukoristeita, tuotiin kuusi ja koristeltiin se. Sitten tehtiin ruokaa.

Liikkuvan perheen suurin joulusiivous tehtiin urheiluvälinevarastossa. Vihdoinkin saatiin jääkiekkovarusteille oma hengari ja kuivaustila. Kuin pieni moderni joulupuu oli tuo varusteripustin ja mikä joulumieli tuli siitä, että jokaiselle lajille: jääkiekko, jalkapallo, hiihto, mailapelit, retkeily: on oma hylly, ja monojen vaihtamiselle jopa oma penkki. Olisin voinut viettää jouluni tuossa varastossa, ja pari tovia ihan vain ihastelin lopputulosta. Varastoon tuli toki täydennystä joulun jälkeen, kun lasten monojen ja suksien kokoja piti päivittää ja myös kypärä oli jäänyt pieneksi.

 

”Jouluna syntyi Jeesus” -täsmentää vanhempi lapsista joulun merkitystä.  ”Ja silloin voi viettää perheen kanssa hauskaa” -jatkaa pienempi. Joulussa vähän jännitti joulupukin tuleminen. Kun ei tiedä milloin se tulee, kun se voi tulla ihan missä kohdassa vaan. Viimeksi se tuli kesken sadun ja tänä vuonna ennen ruokaa.

Joulun aikaan me ollaan hiihdetty, luisteltu ja laskettu mäkeä. Isi on kirjoittanut harjoituksia muistiin, että se muistaa kuinka hyvin lenkit on mennyt. Silläkin on semmoinen oma kirja. Joulukalenterissakin sitä paitsi hyvät ja huonot hommat merkittiin itse.

Tänä vuonna täällä pohjoisessa ja Kainuussa lumi on pitänyt liikkeellä. Lunta tuli vuoden viimeisinä päivinä Kainuussa niin paljon, että puut katkeilivat ja katoilta täytyi kolata kinoksia pois. Pihalla kinoksiin pystyi tekemään sokkeiloita ja labyrinttejä, joihin oli hyvä piiloutua. Piilosta leikittiin  sitten pimeän tultua ja laitettiin otsalamput.

IMG_9142

Pariisin-tuliaiset

Liikkuva Kippolan perheemme on usein valinnut lomamatkoilleen nimensä mukaisesti liikunnallisia kohteita. Vuosien varrella olemme käyneet mm. Vuokatin, Kuortaneen ja Vierumäen urheiluopistoilla, mökkeilleet Hetan ja Kolin maisemissa ja haastaneet itseämme seikkailupuistossa Pärnussa. Tällä kertaa jätimme kuitenkin urheiluvaatteet kotiin. Oliko liikunta läsnä kaupunkilomassamme ja jos, niin miten?

Rakas vaimoni alkoi kesällä ehdottelemaan, josko tänä vuonna tekisimme syyslomalla ulkomaanmatkan. Osin minun tasakymmeniäni juhlistaaksemme. Minua ei tainnut olla kovin vaikeaa ylipuhua. Kohteeksi valikoitui perusteellisten pohdintojen jälkeen Pariisi. Kaupunki tarjoaisi hienoine ja suurine puistoineen sekä Seinen rantakatuineen huikean ympäristön juoksulenkeille ja hieman (tai itse asiassa aika paljon) houkutti pakata lenkkikamat mukaan. Lopulta päädyimme kuitenkin jättämään ne kotiin. Tällä kertaa lomaohjelma rakentuisi muilla ehdoilla. Liikunnatonta lomasta ei kuitenkaan ollut tarkoitus tehdä, eikä siitä sellaista tullutkaan. Liikunta ja urheilu on niin iso osa elämäämme, että se tulee varmasti näkyviin jollain keinolla missä tahansa. Syyslomallamme Pariisissa esimerkiksi seuraavilla tavoilla.

Kävely

Kaikki matkaoppaat ja matkailuaiheiset nettisivut, joihin minä olen tutustunut, suosittelevat liikkumaan Pariisissa mahdollisimman paljon kävellen, koska näin saa muodostettua kokonaiskuvan upeasta kaupungista paremmin, kuin vain metrolla nähtävyydestä toiseen siirtyen. Ihan näin pitkälle emme tätä ajatusta lasten kanssa matkustaessa vieneet, mutta kyllä askeleita ehti kuuden päivän aikana kaikille kertyä tuhansia. Joka puolella on niin paljon nähtävää, että sitä on mukava ihastella jalkaisin. Välillä pysähtyä katselemaan joko avautuvaa maisemaa tai ihan ihmisvilinää. Pelkästään Disneylandissa kertyi käveltyä matkaa varmasti kilometrejä, siksi laajalle alueelle teemapuiston laitteet ja muut huvitukset levittäytyvät.

Puistot

Pariisin puistoista pääsisi nauttimaan täysipainoisemmin keväällä tai kesällä, koska niiden kaikki aktiviteetit eivät olleet näin lokakuun lopussa enää käytössä. Silti useimpien puistojen jostain kulmasta löytyi myös leikkialue. On muuten aina yhtä uskomatonta, kuinka pienet, kävelyn väsyttämät jalat virkoavat juoksuun ja kiipeilyyn, kun siirrytään jalkakäytävältä leikkipuistoon. Yhdestä puistosta löytyi jopa ulkokuntosali, jonka laitteet saivat myös lastemme suosion. Taisi tehdä hyvää, kun oli lähes koko päivä siihen asti istuttu lentokoneessa.

IMG_6815

Portaat

Lapset olivat etukäteen toivoneet, että kävisimme Eiffel-tornissa ja näin tehtiin. Konsta taisi olla se, joka ehdotti ääneen, että nousisimme 1. tasolle portaita pitkin. Näin päätimme sitten lopulta tehdä. Aikaahan siihen meni enemmän kuin hissillä, mutta sai myös aika paljon monipuolisemman kuvan upean tornin rakenteista. Hilla kaipasi jo viimeisillä metreillä hieman lepoaikaa sylissä, mutta suurimman osan hänkin jaksoi kiivetä ihan itse. Lähteestä riippuen 1. tasolle on n. 350 porrasta, laskea emme muistaneet. Palatessa kehitimme yhdessä Hillan kanssa oman tyylimme laskeutua portaita, eli ”Kuuluisan Eiffel-torni kävelyn”. Kuva- tai videomateriaalia ei luvassa.

IMG_1547

Portaita löytyy toki muualtakin. Aika monta askelmaa tuli otettua jo Eiffel-tornia kuvatessa Jardins du Tocadêrosta joen toiselta puolelta, kun etsittiin sopivia kuvakulmia. Huomaamatta askelmia tulee myös vaatekaupoissa, joita Pariisissa niitäkin riittää 🙂

IMG_7067

Käyntikohteet

Olimme käyneet Päivin kanssa Pariisissa kahdesti aiemmin ja silloin käyntikohteet oli voitu valita ihan vain omilla ehdoillamme. Toki toisella kerralla matkaohjelmaan kuulunut Marathon de Paris oli asettanut aika paljon ehtoja muulle ohjelmalle. Nyt lasten tullessa mukaan saimme suunnitella matkaa uudesta näkökulmasta; mitä tehdä Pariisissa lasten kanssa? Disneyland oli yksi meille uusi kohde. Tiedekeskus Cité des Sciences et de l’Industrie oli toinen. Tuli muuten ikäänkuin huomaamatta paljon liikettä parin tunnin aikana, kun tutkimme veden käyttäytymistä, ihmisen kehon toimintaa ja luonnon ihmeitä. Muurahaispesään pääsi tutustumaan konttaamalla pienissä tunneleissa. Polkupyörää polkiessa pystyi samalla tarkkailemaan viereisestä seinästä, mitkä luut juuri sillä hetkellä liikkuivat. Kehon ihmeisiin keskittyneellä osastolla pääsi myös testaamaan oman juoksunopeutensa. Vesiosastolla sai kokeilla, paljonko vettä tarvitaan pienen tynnyrin kaatamiseen. Vesi ”ammuttiin” tynnyrille pumppaamalla. Sanoisin vierailua aika tehokkaasti käytetyiksi tunneiksi. Ja oli kivaa.

Jalkapallo

Yhtenä osana vaimoni ehdotusta oli, että matkustaisimme kohteeseen, jossa voisimme mennä katsomaan jalkapalloa. Minullehan se sopi, aivan kuten Konstallekin. Niinpä kohteen valittuamme laitoimme heti otteluliputkin tilaukseen. Kävimme katsomassa Ranskan Ligue 1:n ottelun Paris Saint-Germain – OGC Nice. Voin kertoa, että jos haluat huikean elämyksen, mene vähintään kerran elämässäsi paikan päälle kokemaan eurooppalainen huippujalkapallo-ottelu. Pidit jalkapallosta tai et. Me suomalaiset vannomme usein jääkiekon nimeen ja kyllähän lätkämatseissakin on parhaimmillaan huipputunnelma. Tiedän mistä puhun. Olen todistanut paikan päällä, kuinka tuhansien tsekkoslovakialaisten vihellys katkeaa kuin seinään Jarkko Varvion upottaessa rankkarin Petr Brizan taakse mm-kisojen välierän rankkarikisassa 1992 ja valtaisan kannustuksen vaihtumisen pettymyksen huokaukseen isäntämaan viimeisen yrityksen pysähtyessä Markus Kettererin torjuntaan. Ja kokenut Raksilan jäähallin huutomyrskyn, kun Ari Vallin päätti jatkoaikaosumallaan oululaisten ja pohjois-suomalaisten kiekkofanien 23 vuoden odotuksen ratkaistessaan Suomen mestaruuden Kärpille keväällä 2004. Silti vakuutan, ettei näistä voi puhua oikein samana päivänäkään sen kanssa, että täysi stadion (tässä tapauksessa n. 48 000 katsojaa vetävä Parc des Princes) kannustaa villisti omiaan lauluin, tifoin ja huudoin, joka solullaan ottelua eläen, tauotta pelin alusta loppuun asti. Tai siis puoli tuntia ennen ottelua aloittaen ja puoli tuntia pelin päättymisen jälkeen hiljalleen lopettaen. Vieläkin menee kylmät väreet, kun muistelen PSG:n 2-0 johtomaalin jälkeisiä kuulutuksia. Kuuluttaja huutaa maalintekijän etunimen ”Edinson” ja 48 000 ihmistä mylvii sukunimen ”CAVANI”. Ja tämä toistetaan muutamaan kertaan. Tai kun palatessamme Hillan kanssa kesken toisen jakson ostamasta hieman lisää syötävää nousemme katsomon portaita ja yhtäkkiä kaikki ympärillämme nousevat ylös ja me ehdimme juuri kääntyä katsomaan kentälle päin ja nähdä, kuinka Kylian Mbappe murtautuu laukaisupaikkaan ja laukoo niukasti ohi yleisön kohahtaessa. Se kohahduskin on melkoinen, kun se tulee kymmenistä tuhansista suista. Toistan aiemmat sanani: vahva suositus jalkapallolle paikan päällä.

Yllätykset

Vielä on mainittava pari tilannetta, joissa liikunta ja urheilu tulivat yllättäen osaksi matkaamme.

Eiffel-tornin 1. tasolla huomasimme sinne pystytetyn väliaikaisen minigolfradan. Rata oli siellä Ranskan golfliiton toimesta markkinoimassa Ranskassa vuonna 2018 pelattavaa golfin Ryder cupia. Radalla lapset ja heidän mukanaan myös vanhemmat pääsivät tutustumaan golfin saloihin ja niinpä minäkin tulin Konstan ja Hillan haastamaksi. Kokemuksemme minigolfista ovat vähäiset, mutta nyt voimme sanoa pelanneemme aikamoisen eksoottisessa paikassa.

Matkan loppupuolella hotellimme aulaan ilmestyi tennisvaatteisiin puettu ja tennismailalla varustettu mallinukke, jonka vieressä ollut kyltti toivotti tennisväen tervetulleeksi hotelliin. Googlaaminen kertoi meille, että viereisellä AccorHotels Arenalla oli viikonvaihteessa alkamassa Paris Masters ATP-turnauksen karsinnat ja seuraavalla viikolla itse turnaus. Viimeisinä aamuina meillä olikin aika paljon urheilullista aamupalaseuraa.

Liikunnan asialla

Bluesin veljekset Jake ja Elwood julistivat vuonna 1980 ilmestyneessä klassikkoelokuvassa Blues Brothers olevansa Jumalan asialla. Minä olen nyt – virallisestikin – liikunnan asialla.

Haaveista totta?

Onkohan jokainen pikkupoika ainakin jossain vaiheessa haaveillut olevansa salainen agentti? Tuskinpa. Moni toki on, mutta tuskin kaikki. En laskisi itseänikään niiden haaveilijoiden joukkoon. Muistan kyllä alakouluajoilta, kuinka Rambo-elokuvien lisäksi jotkut koulukaverit puhuivat James Bondista. Uskallan nyt kymmeniä vuosia myöhemmin tunnustaa, ettei minulla ollut aavistustakaan, mistä ne muut pojat puhuivat. Toki heidän jutuistaan ja mainittujen elokuvien sävyttämistä leikeistään saattoi päätellä aika paljon, mitä elokuvat pitivät sisällään. Agentti sinällään kuulosti hienolta, salaperäiseltä ja siten hieman kiinnostavaltakin, mutta en osannut samaistua heihin, jotka sanoivat sanan ”agentti” ihailu ja kunnioitus äänessään. Siksi en edes haaveillut urasta agenttina, kuten yksi luokkatoverini, joka teippasi pulpettinsa eteen – ilmeisesti toimittamaan nimilapun virkaa – lapun, jossa luki ”James Bond 007, agentti”. Jälkikäteen voin sanoa ymmärtäväni, miksen sellaisesta haaveillut. Olin kiinnostunut muista asioista. Tai siis yhdestä, urheilusta.

Se, mistä minä poikana haaveilin, oli ura NHL:ssä, NBA:ssa, Englannin liigassa tai Serie A:ssa. (La Liga ei ollut silloin mitään, koska maailman parhaat joukkueet olivat ensin Liverpool ja Juventus, myöhemmin AC Milan hollantilaistähtiensä Ruud Gullitin ja Marco van Bastenin johdolla. Ja tarkoitan nyt parhaat, en omat suosikkini. Jokainen voi etsiä käsiinsä tilastot 80-luvun alusta 90-luvun alkuun ja todeta väitteeni paikkansapitäviksi.) Halusin olla uusi Michael Jordan, Jari Kurri tai jo mainittu Marco van Basten. Haaveeni liittyivät urheiluun enkä voinut käsittää, miksi joku olisi jostain muusta haaveillut. Se näkyi kaikessa. Pidin ilman muuta selvänä, että telkkarista valitaan se kanava, josta näkyy urheilua. Isälle tullut Urheilulehti oli viikon ylivoimaisesti kiinnostavin posti. Huoneeni seinät olivat täynnä julisteita, ei rokkitähtien tai elokuvien, vaan urheilijoiden.

Oli pysäyttävää tajuta, etteivät kaikki näe elämää yhtä vahvasti urheilun ja liikunnan kautta kuin minä. Nyt jo edesmennyt Maija-mummuni aiheutti minulle tällaisen kokemuksen. Olin mummun luona ja telkkari oli auki. Tiesin toiselta kanavalta tulevan urheilua ja käänsin kysymättä kanavaa. Mummu sanoi lempeästi, mutta lujasti haluavansa katsoa sitä toista kanavaa (silloin ei enempää ollutkaan). Taisin sopertaa vastaukseksi jotain urheiluohjelman olevan paljon tärkeämpi. Mummu jatkoi, ettei se ole hänelle tärkeä ja hän haluaa sen toisen ohjelman takaisin. Hämmentyneenä vaihdoin kanavan takaisin. Jos voisin, kiittäisin Maija-mummua tästä oppitunnista. Ihan kuten minä en halunnut agentiksi vaikka monet muut luokan pojat halusivat, ei urheilukaan ollut tärkeä asia kaikille. Olin tapahtuneen aikaan aika pieni, ehkä n. 10-vuotias. Katson tästä kuitenkin alkaneen prosessin, joka on tehnyt liikunnasta itselleni niin tärkeän asian kuin se nyt on. Aloin katsoa muita elämän osa-alueita toisin silmin, jolloin urheilullekin löytyi oma paikkansa. Ei välittömästi, mutta ajan myötä. Ja kun asioilla on elämässä oma paikkansa, on mahdollista kasvattaa niiden parhaiden ja tärkeimpien roolia niin, etteivät ne korostu liikaa tai nouse liian tärkeiksi. Kun arvioin niitä asioita, joissa liikunta tänä päivänä eniten näkyy minun elämässäni, voin sanoa etten nuorempana olisi ollut valmis niiden kaltaisiin harrastuksiin. Kestävyysjuoksu on lajina sellainen, että vähänkään voimakkaamman kilpailuvietin omaavan (kuten minä ainakin silloin nuorempana) on helppo menettää sille koko käsi ja kaikki muutkin ruumiinosat. Jos näin käy, ei sen viemälle ajalle ole mitään rajaa. Sanoisin valmennuksessa olevan hyvin paljon samaa. Jokaiselle sopii omanlaisensa polku, mutta minä olin näihin valmis vasta elämän muiden asioiden ollessa hyvässä tasapainossa. Olen kyllä saanut elää aikalailla tasapainoista elämää aina ja ehkä kaikista merkittävintä noiden tämänhetkisten liikuntaharrastusteni tulemisessa osaksi elämääni on ollut niiden luonteva ilmaantuminen sellaisessa elämänvaiheessa, kun ne ovat siihen sopineet. Silti tuo minun ja mummun tv-kanavan valinnasta käymä keskustelu sai liikkeelle sellaisen prosessin, joka osaltaan on mahdollistanut sen, että liikunta on minulle tällä hetkellä valtavan suuri ilon, energian ja haaveidenkin tuottaja. Enää en voi haaveilla ammattiurheilijan urasta, mutta olen kyllä varovasti haaveillut työstä liikunnan saralla ainakin jollain tasolla. Tänä syksynä pääsin toteuttamaan yhden tällaisen haaveen.

Liikunta-agentiksi

Kesäkuussa sosiaalisessa mediassa minua vastaan tuli työpaikkailmoitus. Siinä kerrottiin, että Nuori kirkko ry etsii liikunta-agentteja. Tavoitteena oli löytää agentti jokaiseen kirkon hiippakuntaan.

18882176_600920610116827_7072477582065031186_n

Kuva Nuori kirkko ry:n Facebook-sivulta.

Kiinnostus heräsi heti. Aloin heti tutkimaan asiaa tarkemmin ja sain selville, että tehtävä liittyisi Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemaan, syksyllä 2017 käynnistyvään Liikuntaa lapsen ja nuoren arkeen -hankkeeseen ja siinä pääsisi kartoittamaan seurakuntien hyviä liikuntaratkaisuja, kehittämään uusia liikunta-aktiviteetteja ja lanseeraamaan uutta, liikuntaan ja pelillistämiseen pohjautuvaa kerho- ja leirityön mallia. Aikaa hakemiselle oli syksyyn asti. Tein hakemuksen heti.

Syksyn tultua aloin miettiä, milloin asiasta alkaisi kuulua. Syyskuussa tulikin puhelu, jossa kysyttiin olenko edelleen käytettävissä tehtävään. Ei liene yllätys, että olin. Unelmien toteutumiseen on usein aika helppo vastata myöntävästi. Olen nyt muutaman viikon ajan saanut käydä – jälleen – prosessia. Olen pohtinut ja vähän valmistellutkin keinoja kartoitustyön tekemiseen ja esitellyt itseäni Liikkuvan seurakunnan some-kanavilla (sekin on jatkossa osa tehtävääni). Koko hanke on vasta alkuvaiheessaan ja siksi tehtävänkuva on vielä rakennusvaiheessa ainakin minun omassa mielessäni. Tapaamme muiden agenttien ja työnantajan kanssa ensimmäisen kerran marraskuussa ja uskon sen jälkeen tietäväni paremmin, mitä tehtävä tuo tullessaan. Nyt jo tiedän olevani asiasta innostunut. Tiedän olevani sitä nyt ja tulevaisuudessa. En koskaan haaveillut olevani salainen agentti, mutta tänään olen ylpeä julkinen agentti. En taistele rosvoja vastaan, mutta saan omalta osaltani olla mukana tuomassa mahdollisuuksia lisätä liikuntaa lapsen ja nuoren arkeen ja ehkä olla tukemassa jonkun kaltaiseni pojan tai tytön haaveita. Suurta.

5E6AB935-78D7-40CA-9B44-2D0D047B54D2.jpeg

Esittelyni. Löytyy myös Liikkuvan seurakunnan some-kanavista.

Miten valloitat vaaran ja muita elämänviisauksia

DSC_1069

Huippua kohti ©Päivi Kippola

Tällä kertaa kisa vaihtui yhteiseen liikunnan iloon. Ehkä se palvelee juoksutavotteitakin pitemmällä aikatähtäimellä.

Kaikki lähtee unelmasta ja uskosta tuon unelman täyttymiseen. Viime keväänä osallistuimme arvontaan, jossa tavoiteltiin osallistumisoikeutta Vaarojen maratonin 86 kilometrin polkujuoksukisaan. Arpa oli kevyt heittää, olimme päässeet polkujuoksemisen makuun ja ihastuneet lajiin. Voitto oli kuitenkin vaikeampi vastaanottaa, sillä tiesimme vaarojen reitin olevan vaativin, mitä Suomen polkujuoksutapahtumista löytyy. Haasteita emme pelkää, mutta epävarmuutta aiheutti harjoittelun painotus. Olimme kerryttäneet vuoden aikana enemmän juoksukilometrejä kuin koskaan, mutta keskittyneet asfalttijuoksuun ja nopeuden ja juoksutekniikan kehittämiseen.

Epäröintiä ei hälventänyt yhtään juoksupiireissä käyty keskustelu siitä, millaisia pääsyvaatimuksia polkukisoihin tulisi asettaa. Hyppy 55 kilometrin Hetta-Pallas kokemuksesta 86 kilometrin vaarojen taipaleeseen alkoi tuntua suurelta. Tavoite alkoi karata kohtuuttomasti siitä, mihin itse jaksoimme uskoa.

Tällä erää vaati rohkeutta ja päättäväisyyttä kieltäytyä jo asetetusta haasteesta. Suorin reitti uuteen tavoitteeseen ei ollut välttämättä nopein, toimivin, ja paras, kuten yläpuolella olevassa kuvassa näkyy. Tällä kertaa keskityimme kannustamaan muiden suorituksia ja ihastelemaan taipaleelle lähteneiden rohkeutta ja sinnikkyyttä. Ja ennen kaikkea sitä työmäärää, joka on tehty ennen kisaa, jotta maaliin ylipäätään pääsee. Tarvitsimme siis aikaa ja lisää oikein suunnattua harjoittelua.

DSC_1060

Kevyin askelin ilon kautta ©Päivi Kippola

Vaarojen maratonin ajankohta ei muutoinkaan ollut syksyymme kovin hyvin ajoitettu. Palautuminen Vaasan maratonilta toisella, ja syksyn pahin työkiire toisella, ajoittuivat juuri samaan saumaan. Ja varusteetkin olisivat kaivanneet päivittämistä juuri nyt, kun muitakin kuluja on luvassa liikuntaan oheisesti liittyen. Niistä kulueristä tuonnenpana. Ja selittelyt jo sikseen.

Vaikka luovuimme juoksunumeroista, emme luopuneet reissusta Kolilla. Ja koska olimme varanneet juoksuamme varten mukaan isovanhemmat lapsenvahdeiksi, saimme lopulta viettää kolmen polven liikunnallisen viikonlopun kansallismaisemissa. Inovit vaihtui Merrellin vaelluskenkiin, Camelbakin juomareppu termariin, sauvat soutuveneeseen, ja sykevyö maisemien katseluun kameran linssin läpi ja ilman.

IMG_6550

Kolin ruska ©Päivi Kippola

Kolmen polven liikkumisen jälkeen kävimme vielä iltalenkillä kahdestaan ilman aikatavoitteita ihan omilla poluilla. Harhailimme vähän, juttelimme paljon, ryvetimme itsemme kurassa ja sateessa. Ja toisen pelko oli toisen leikki ja toisen ikuisuus toisen hetki. Sukelsimme usvaan, pakenimme pimeyttä, sovitimme askeleemme luonnon muotoon ja toistemme sydänten sykkeeseen.

Matkalla oli tarkoituksensa. Se palveli päämäärää. Unelma sai uutta syttöä ja tarkentuneita kohteita. Emme lähteneet hakemaan menestystä ja muiden arvon antoa, vaan tähtäämme oman tasomme mukaiseen työtä vaativaan henkilökohtaiseen saavutukseen. Ehkä sen aika on vuoden päästä tai kahden. Jääköön nähtäväksi. Ja jos niitä elämänviisauksia jäi puuttumaan, niin tässä kaksi aiheeesen liittyvää. Ja tiedän, meidän on vielä itse pissattava siihen sähköpaimeneen ja koettava ultramatkan tuska ja ihanuus  ihan itse.

 

Menestyminen ei ole avain onnellisuuteen. Onnellisuus on avain menestymiseen. Jos pidät siitä mitä teet, onnistut varmasti.— Herman Cain

Jotkut oppivat lukemalla, toiset oppivat muiden virheistä, mutta muutamien täytyy itse päästä pissaamaan sähköpaimenen lankaan.— Tom Lundberg

 

IMG_6552

Yhdessä ©Päivi Kippola

IMG_2662

Tässä Hetkessä kaikki ©Janne Kippola

DSC_1063

Retkellä ©Päivi Kippola

 

Oli vauhdikasta! Kolme maratonia ja me kolme

Mikä taivaallinen auringonpaiste jo aamusta. Se enteili hyvää, valoi toivoa ja luottamusta. Se pyyhki mennessään myös viime päivien yllättäen hiipineet kaatosateet. Salakavalat ja läpi kastelevat. Aamu oli rauhallinen ja levollinen, kiitos sen ystävällisen vieraanvaraisuuden, jota saimme matkallamme kokea. Olimme reippaita, lähdössä luottavaisia, haasteisiin valmiita. Sain seurata mieheni lähdön, lasten minimaratonit, pienemmän yhden ratakierroksen, ja vanhemman kahden ratakierroksen matkat. Ne hymyt, ne keskittyneet katseet, korkeat askeleet, vauhdikkaat lähdöt. Näin sen kun väsy iski ja pystyin itse vain kannustamaan. Ja ne viimeiset hetket ennen maalia, lapsilla hehkuvin kasvoin, ilmeessä hitunen totisuutta, jonka mitalit ja mehulasit kadottivat. Ja sen kokomatkan päätöksen kun urakka on ohi selätettynä muttei itselle voitettuna. Tunnen taas teidät kaikki hitusen paremmin, siksikin niin rakkaat. (P)

Juoksussa oli vauhtia ja pituushypyssä. Siellä paistoi aurinko ja siellä oli mukava leikkiä Konstan kanssa. Minä juoksi yksin minimaratonin. Se meni hyvin, mutta vähän väsytti. Kyllähän yleensä tuollaisella ratakierroksella voi väsyttää. En jaksanut koko matkaa täysillä. Kävelin vähän  matkaa, ihan pikkuisen.  Oli kiva osallistua ja maaliin oli mukava tulla. Vähän jännittikin, varsinkin kun pistetiin mitali kaulaan. Isin maratoni meni hyvin, mua vähän jänitti kun se lähti. Jännitti, miten sen matkan menee. Juoksi se hyvin, en keksi muuta. (H)

Vaasassa oli kivaa. Sukulaisilla oli kiva olla (munkin mielessä, sanoo pikkusisko) ja siellä oli kiva myös nukkua. Minimaratonilla oli kiva juosta ja isin maratonin aikana leikkiä kentällä ja katsoa kun se juoksee. Isi sai ekan palkintonsa maratonilta. Löysin kentältä kullanvärisen rinkulan maasta. Maratonpäivän jälkeen syötiin sukulaisilla lihapullia ja perunamuusia. Isin maratoni meni hyvin, mutta ei saanut ihan ennätystä. Vähän huonostikin se meni sen omasta mielestä. (K)

DSC_0566.JPG

Minimaraton finisher

DSC_0521 2

Nallekin hyppää. Me maskotit kisakatsomossa.

Paikoillanne, valmiit…

FullSizeRender 16

Kisa 

Kisa ei ole paha

Lomareissulla sukulaistytöt halusivat haastaa mieheni maratonkisaan. Olivat kuulleet, että hänellä on valmentaja ja että hän juoksee kovaa. Asenne oli kohdillaan, tytöillä oli voitonvarma kiilto silmissään, kieli keskellä suuta, askel korkea ja hymy LEVEÄ. Kisan jälkeen ensimmäisestä maaliintulijasta oli lukuisia versiota ja kisa piti uusia varsin monta kertaa, että kaikki olivat tyytyväisiä. Ei siinä tappioita laskettu, vaan aprikoitiin  sitä, miten kukainenkin pärjäisi ensi kerralla paremmin.

Kilpaileminen jakaa mielipiteitä ainakin yhtä paljon kuin se, pitääkö mämmistä tai Aurajuustosta tai anopista. Toiset kuuluvat niihin, joilla adrenaliini virtaa ja katse terästyy, kun palkinnosta tai kisasta puhutaan. Toiset varmistavat välittömästi tehtävänannon saatuaan, ennen osallistumista mihinkään tehtävään, etteihän nyt vain kilpailla. Pienenä me serkusten kanssa juostiin pihasaunalta mummolaan aina kilpaa. Olipa kyse puidenhakureissusta, ohikulkumatkasta tai kylvystä paluusta. Huussistakin piti tulla juoksemalla ja viimeinen jäi jomppepojaksi – kyllä, niin hölmöä ja lapsenmielistä tuo nimittely.

Myös koulumaailmassa kilpailemiseen suhtaudutaan kuin tabuun. Toisaalta oppimateriaalit motivoivat palkintojen kartuttamisella ja positiivisella kilpailulla ja toisaalta opettajien päätä vaaditaan tilille, jos koulusta osallistutaan kilpailuihin.

Ei kaikkien tarvitse kilpailla, eikä aina tarvitse kilpailla. Sitäpaitsi kilpailu tulee mielekkääksi vasta silloin, kun asiaan on jo syttynyt palo. Aivan juoksuharrastukseni alussa jäi jostakin aihetta käsittelevästä opuksesta mieleeni, miten juoksuharrastuksen tulisi edetä: ensin tulee helppous, sitten rentous, sitten keveys ja lopulta vauhti. Pätee kaikkeen! Ensin tehdään ilon kautta ja kun nautinnon makuun päästään, haluaa tekemisestään irti enemmän. Itse asiassa sana compete (con petire) tulee latinasta, tarkoittaen yhdessä etsimistä. Kyllä vain, juuri näin. Haluaisin jopa väittää, ettei mitään yksilölajeja olekaan, sillä kaikessa kilpailussa tarvitaan vastustajaa, joka pakottaa eteenpäin. Tarvitaan huoltojoukkoja, kannustajia, yleisöä ja valmentajia. Kilpailutilanne saa tehot esiin ja kirkastaa päämäärän. Kisoja seuraamalla myös muiden harjoittelusta ja tekniikoista voi oppia.

fullsizeoutput_2974

con petire

Asia on sitten eri, kun puhutaan huippu-urhelijoista, heille saattaa riittää vastustajaksi pelkkä kello ja motivaatioksi oman suorituksen parantaminen. Mutta tällaiselle tavalliselle tallaajalle, intohimoiselle harrastelijalle, kisa tarkoittaa yhdessä tekemistä. Omia harjoituksia ja kisoja raportoimalla ja seuraamalla on päässyt syvemmälle harrastuksen yksityiskohtiin. Juokseminen on taitoja vaativaa haasteellista toimintaa, missä voi jatkuvasti kehittyä juuri niin paljon kuin itse on valmis panostamaan. Ja juuri siksi jotain, jossa voi savuttaa optimaalisia keskittymiskokemuksia. Psykologiassa näitä ilmiöitä voisi nimittää asteittain eteneväksi ongelmanratkaisuksi tai autoteelisuudeksi toimintaa ohjaavan motivaation selittäjänä. Pelkkä omien tulosten antama palaute  ja oma kehityksen konkreettinen näkeminen on motivoivaa ja suuren lisän harjoitteluun on antanut se, kun jakanut omista kokemuksistaan, ”vakoillut” muiden tekemisiä ja ihan luvan kanssa osoittanut oman tietämättömyytensä harrastuksen yksityiskohdissa – ja siitäkin huolimatta saanut osakseen kannustusta ja palautetta ja niitä hyviä neuvoja.

On paradoksaalista, että vastoin kun yleensä luullaan, kilpailu ei tapa motivaatiota, vaan voi jopa parantaa sitä. Jos on muistettu oikea järjestys: helppous, rentous, keveys ja NYT vauhti!