Elämää koehenkilönä: alkutesti

Kuten aiemminkin olen useissa yhteyksissä – täällä blogissakin – todennut, harrastuksen kautta voi päästä mukaan ihmeellisiin ja innostaviin juttuihin. Taas on käynyt niin, kun pääsin mukaan koehenkilöksi kestävyysharjoittelun palautumisen seurannan tutkimukseen.


Miten tähän päästiin?

Kuten yleensäkin minun tekemisissäni, iso osa kunniasta täytyy antaa kedonannelille. Hän huomasi jonkin sosiaalisen median kautta, että Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkimukseen etsittiin koehenkilöitä ja jakoin linkin samantien minulle. Innostuin heti. Ilmoittauduttuani vapaaehtoiseksi minut ilokseni myös kutsuttiin mukaan tutkimukseen. Ensimmäinen tehtävä oli varata aika alkutestiin. Sopiva aika löytyi, vaikka jouduinkin valitsemaan ajan ihan viimeisiltä mahdollisilta testipäiviltä, koska olin työmatkalla ison osan testeille varatusta ajasta.

Ylimääräinen haaste ilmaantui vielä, kun sain työmatkan lopulla ikävän kesäflunssan. Testiä oli pakko siirtää vielä viikolla, koska tuloksista haluttiin luonnollisesti luotettavat ja koska mattotestin kaltainen rutistus olisi riski terveydelle puolikuntoisena. Onneksi uusikin aika saatiin sovittua ja maanantaina oli sitten testin aika.

Mitä ja miten tutkitaan?

Tarkempia tietoja haluavien olisi parasta kääntyä Olli-Pekka Nuuttilan ja Santtu Seipäjärven puoleen, heidän tutkimuksiinsa kun aineistoa minunkin avullani kerätään. Lyhyesti ja suurpiirteisesti voin kertoa, että Olli-Pekka tutkii kestävyysharjoitteluun liittyen palautumista ja siihen vaikuttavia asioita. Santtu puolestaan tutkii kestävyysliikunnan vaikutusta aivoaktiivisuuteen.

Olli-Pekan tutkimuksessa pääpaino on juoksemisessa ja siitä kerättävässä datassa. Alkuvaiheessa juostaan oman ohjelman mukaan ja kaikki harjoitukset luonnollisesti dokumentoidaan. Sitä varten kaikki tutkittavat saivat käyttöönsä Garmin FR 245 -mittarit, jotta mittaustulokset ovat vertailukelpoisia. Loppuvaiheessa juostaan annetun ohjelman mukaisesti. Tasaisin väliajoin tulee tehdä submaksimaalinen juoksutesti, eli juosta 6 minuuttia 70% sykkeellä, 6 minuuttia 80% sykkeellä ja 3 minuuttia 90% sykkeellä. Juoksemisen lisäksi mitataan kolmena yönä viikossa unisykkeet Firstbeatin Bodyguard -mittarilla, tehdään viikottain kevennyshyppytesti, joka kuvataan itse videolle ja toimitetaan tutkijalle. Nyt ihan aluksi on menossa myös hyvinvointianalyysi, eli käytän Bodyguard -mittaria 3 vuorokautta ja kirjaan ylös ruokailuajat, liikunnat ja muut elämisen aikataulut.

DSC_1567

Tutkimuksen alussa, keskellä ja lopussa tehdään testi, johon kuuluu isometrinen jalkaprässi, kevennyshyppy, mattotesti ja 30 sekunnin hyppelytesti. Mattotestissä juostaan ensin 5 minuutin verryttely, sitten kolmen minuutin jaksoja, joiden jokaisen välissä vauhtia nostetaan 1 km/h. Jokaisen jakson lopuksi mitataan laktaatit ja samalla minun tuli arvioida sen hetkistä rasitustilaani annetun asteikon mukaan. 30 sekunnin hyppelytestin jälkeen on vielä 5 minuutin loppuverryttely samalla nopeudella kuin alkuverryttelykin.

Santtu tekee omat mittauksensa suorituskykytestien yhteydessä. Aivoaktiivisuutta mitataan EEG-mittauksella. Sitä varten vedin päähäni hupun, johon kiinnitettiin sensoreita, joiden väliin taas pursotettiin geeliä, joka varmisti sensorien ihokontaktin. Tässä varustuksessa sitten istuin 4 minuuttia silmät kiinni ja 2 minuuttia silmät auki sensorien tehdessä työtään. Mattotestin jälkeen tämä paketti toistettiin kolmeen kertaan. Samat mittaukset siis toistuvat jokaisella testikerralla. Tutkimuksen aikana käyn lisäksi kertaalleen lisätietoa antavassa MEG-mittauksessa.

Testipäivä

Olin odottanut testiä kovasti siitä lähtien, kun ilmoitin tutkijalle kiinnostuksestani osallistua. Olen ollut hyvin motivoitunut aloittamaan tätä projektia ja koska testi toimii varsinaisena aloituksena tutkimukselle, olin malttamaton pääsemään sen kautta töihin. Pettymys olikin kova, kun testiä jouduttiin flunssan vuoksi siirtämään. Suunniteltuna päivänä saatiin tehtyä vain kehonkoostumusmittaus, joka tarjosi kyllä kiinnostavaa tietoa (jota saatoin verrata helmikuussa Eerikkilän urheiluopistolla tehtyyn mittaukseen, liittyy Palloliiton C+ valmentajakoulutukseen, ehkä ehdin kirjoittaa siitäkin jossain vaiheessa), mutta ei alkuunkaan riittänyt tyydyttämään odotuksiani. Onneksi uusi aika järjestyi jo viikon päähän.

Testiaamuna odotus alkoi muuttua jännitykseksi, joka muistutti kovasti kisapäivän jännitystä. Tutkimuksen näkökulmasta ei varmastikaan ole väliä, kuinka ”hyvät” tulokset testistäni saisin, mutta kilpailuun valmistautumisen omaisesti huomasin kyllä miettiväni itse paljonkin, kuinka kovaa pystyn juoksemaan ja kuinka pilviin sykkeet pomppaavatkaan. Viime kesäisen maratonprojektini jälkeen olin monista syistä vetänyt hieman henkeä sekä fyysisesti että henkisesti ja sen myötä juoksut jäivät talven aikana ennätysvähiin. Se toi oman jännityksensä, eli kuinka alas juoksukuntoni olisi romahtanut? Vai olisiko usean vuoden aikana rakennettu peruskuntoni pitänyt sen ainakin kohtuullisena?

Olimme liikkeellä Jyväskylässä kahdestaan vaimoni kanssa, lasten ja koiran jäätyä mummun luokse. Aamulla nukuimme sen verran kun nukutti ja sen jälkeen aloimme valmistautua iltapäivällä odottavaan testiin. Tällä kertaa se piti sisällään käynnin ruokakaupassa ja sopivan kevyen lounaan valmistamista ja syömistä. Hieman ehdittiin lounaan jälkeen vielä levätäkin, että olisin virkeänä liikkeellä testitilanteessa. Hyvissä ajoin suuntasimme Hippoksen urheilualueelle ja siellä Viveca-rakennuksen aulaan odottamaan testiin pääsyä. Pitkiä minuutteja, jotka päättyivät juuri ennalta sovittuun aikaan.

Testin yksityiskohdista kerroin jo yllä ja tarkemmat tulokset saan vasta myöhemmin. Tähän kuvaan muutamia ajatuksia ja tuntemuksia testin ajalta.

DSC_1540

Ensimmäisen osio, eli EEG-mittaus toimi minulle tällä kertaa hyvänä keskittymisen ja rauhoittumisen välineenä. Tuloksista en tiedä, eikä minun tarvitsekaan, mutta kokemukseni oli, että sain jännitykseni rauhoittumaan, koska koin, että mittauksessa täytyy osata olla rentoutunut. Näin sanoiksi puettuna tuntuu paradoksaaliselta, mutta koin, että minun onnistui pakottaa itseni rentoutumaan, eli tässä tapauksessa olemaan jännittämättä testitilannetta ainakaan liiaksi. Varmasti tässä edesauttoi sekä kedonannelin mukana olo että tutkija Santun leppoisa asenne.

Seuraavaksi siirryttiin fyysisiin testeihin. Olli-Pekka ohjeisti minulle alkuverryttelyn, joka piti sisällään ilmakyykkyjä, askelkyykkyjä ja hyppyjä.

DSC_1549
Isometrinen jalkaprässi oli täysin uusi tuttavuus. En ole juurikaan käynyt elämäni aikana kuntosaleilla ja niilläkin vähillä kerroilla jalkaprässiä on tullut tehtyä todella satunnaisesti. Laite, jolla testi tehtiin eroaa niistä muutamasta käyttämästäni siten, että siinä pusketaan istuma-asennossa paikallaan olevia levyjä vasten. Levyissä olevat anturit mittasivat erikseen kummankin jalan työntövoimaa sekä kokonaisvoimaa. Parin n. 60 % ja n. 80% lämmittelytyönnön jälkeen tehtiin kolme mitattavaa suoritusta. Liikkeen uutuudesta minulle kertoo varmaankin se, että jokaisella suorituksella sain aikaan parannusta edelliseen. Jos muistan oikein, oli paras tulokseni 232 kg, jossa molemmilla jaloilla oli sama 116 kg. En osaa lainkaan arvioida, miten tämä vertautuu kuntosaleilla käytettävien jalkaprässilaitteiden tuloksiin, mutta pidän sitä itselleni varsin hyvänä tuloksena. Voima ei ole koskaan ollut minun vahvuuteni, joten minun korvaani 232 kg kuulostaa paljolta 🙂

DSC_1547

Kevennyshyppy tehtiin kontaktimatolla, joka mittasi ajan jalkojen irtoamisesta matosta siihen, kun ne taas osuvat mattoon. Tämän ajan perusteella laite sitten laskee hypyn korkeuden. Suorituksia oli ns. harjoituskertojen jälkeen taas kolme. Tällä kertaa keskimmäinen jäi parhaaksi, muistaakseni pari milliä alle 30 cm. Kevennyshyppy tuntuu aika herkältä suoritukselta. Siinä laskeudutaan n. 90 asteen kyykkyyn ja ponnistetaan terävästi ylös. Ainakin näin ensimmäisellä kerralla huomasin ponnistuksen ajoituksen ja suuntaamisen olevan yllättävän haastaa. Luulen, että tekniikassa jäi vielä parannettavaa. Koska sen lisäksi oletan, että jalkojen suorituskyky paranee projektin aikana, odotan toiveikkaasti tämän tuloksen paranevan tulevissa testeissä. Vaikka se ei taidakaan olla tutkimuksen pointti.

Mattotesti oli toisaalta tuttua, toisaalta ei lainkaan. Juoksu on kyllä tuttua ja satunnaisesti olen sitä matoillakin tehnyt. Valtaosan toki ulkona teillä ja poluilla. Tutkimuksessa käytetty matto muistutti kuitenkin paljon enemmän ns. normaalia juoksua, kuin tähän mennessä käyttämäni. Vierailta tuntuivat vain valjaat, joita käytetään ilmeisesti turvallisuussyistä ja verryttelyn jälkeen päähäni puettu maski, joka mittasi hengityskaasuja. Arvelin näyttäväni juostessani jotensakin huvittavalta ja vaimon ottamat kuvat ja videot vahvistivat tämän. Maskin sekä rasituksen naamalle nostattaman punan ja hien lisäksi oman säväyksensä toi EEG-mittauksissa käytetyn geelin vaikutus hiuksiin.

DSC_1566
Juoksu kulki aivan kohtuullisesti. Vauhtia tosiaan nostettiin tasaisesti, lähtien verrattain rauhallisesta. Ensimmäiset jaksot menivätkin kevyesti, tosin juoksuasento ei tuntunut luontevalta. Osin varmasti siitä syystä, että vauhdit olivat rauhallisia, jolloin askel ei tuntunut rullaavan. Tämä tuntemus parani loppua kohti. Kovimmaksi vauhdiksi jäi 4 min/km, jonka jälkeen tein itse päätöksen, ettei enää yritetä seuraavaa. Olen sitä muutaman päivän ajan mietiskellyt ja tullut siihen tulokseen, että olisin varmaankin jaksanut vielä yhden jakson runtata, jos olisi ollut pakko. Sen verran raskaalta kuitenkin tällä kertaa tuntui tuo vauhti, että koen tehneeni ihan oikean päätöksen. Maksimisykkeeksi testi määritti 184. Nämähän ovat yksilöllisiä asioita, mutta jotain osviittaa voisi antaa se, että hyvä ystäväni, joka on minua 2,5 viikkoa nuorempi, ruumiinrakenteeltaan hyvin samanlainen ja maratonennätykseltään minua reilun minuutin parempi, muisteli vastaavassa testissä saaneensa maksimisykkeeksi 182. Tästä voisi päätellä, että oma testini antoi aikalailla luotettavan tuloksen. Vaikka jätinkin juoksematta sen yhden jakson, joka ehkä olisi vielä mennyt.

Juoksun jälkeen kävin vielä uudessa, pidemmässä EEG-mittauksessa. Sekin oli mukava rauhoittuminen fyysisen rasituksen perään. Ainoana haasteena se, että silmät auki istuttavissa jaksoissa tuntui, että oli vaikeampaa olla räpäyttämättä silmiä, ehkä osin silmiin testin aikana valuneesta hiestä.

Lopuksi tein vielä 30 sekunnin hyppelytestin. Sitten sain tutkimuksessa käytettävät mittarit ja lähdin hiestä läpimärkänä Jyväskylän-kotiimme suihkuun.

Seuraavana aamuna lähti sitten hyvinvointianalyysi käyntiin 30 minuutin reippaalla kävelyllä. Ohjeena oli tasainen maasto, joten valitsin varmasti tasaisen – muutaman sadan metrin päässä olevan Harjun urheilukentän. Puoli tuntia sujui rattoisasti kahden kävellessä. Samalla saimme seurailla JKU:n urheilukouluja ja paria tuntia myöhemmin alkavien Hippo-kisojen valmisteluja.

Mielenkiintoinen matka on siis alkanut, kenties kerron lisää sen aikana.

Tilipäivä peruttu

Jos jossain projektissa haluaa onnistua, sille täytyy määritellä tavoite ja sen jälkeen pyrkiä toimimaan johdonmukaisesti ja ahkerasti sen tavoitteen saavuttaakseen. Usein nämä toimenpiteet riittävät ja tavoite saavutetaan. Aina kuitenkaan ei. Niin kävi minun projektissani tällä kertaa.

Projektin viimeiset päivät

Viimeisimmän bloggauksen jälkeen ohjelmassani oli vain keventelyä, pientä verryttelyä ja itse kisa. Tein kaiken loppuun asti mahdollisimman tarkkaan ohjelmaa noudattaen. Viimeinen viikko sujui ihan normaalisti. Tiistaina oli kevyt kahden vedon treeni, jossa mentiin reipasta vauhtia, mutta ei kaasu pohjassa. Jalat tuntui kohtuullisen keveiltä. Torstain kevyellä 8 km:lla jo hyvinkin keveiltä. Pientä huolta aiheutti pieni kipu molemmissa jaloissa akillesjänteiden seudulla. Ontrailissa asiasta mainitsinkin torstain lenkkipäivityksen yhteydessä, kokeneemmat rauhoittelivat sen kuuluvan asiaan. Perjantaina matkustin Vaasaan bussilla toimiakseni vapaaehtoisena dopingvalvojana jalkapallon U19 EM-esiturnauksen ottelussa. Pelin jälkeen kävin hakemassa juoksunumeroni Kaarlen kentällä sijainneesta kisatoimistosta ja kävelin keskustaan odottelemaan autolla työ-, koulu- ja eskaripäiviensä jälkeen matkaan lähtenyttä muuta perhettä. Heidän saavuttuaan ajoimme Mustasaareen sukulaisille, jotka ystävällisesti majoittivat meidät kisamatkan ajaksi. Illalla kävin vielä kevyen verryttelyn. Akillekset oireilivat edelleen.
Nukkumaan pääsin hyvissä ajoin ja nukuinkin itse asiassa tosi hyvin. Olimme sopineet aamupalan klo 9 ja hieman ennen sitä vaimo tuli herättelemään. En juuri koskaan nuku noin pitkään, joten sain ainakin hyvän levon ennen kisaa. Aamupalan jälkeen lähdimme kisapaikalle. Ilmoitimme lapset minimaratonille ja minä lähdin verkkailemaan. Akilleksissa ei tuntemuksia ja jalat tuntuivat kevyiltä. Olo oli helpottunut ja toiveikas. Aurinkokin paistoi kauniisti. Olisiko tänään hyvä päivä huipentaa projekti?
Verkkailujen jälkeen tankkasin hieman energiaa hedelmäsoseella ja kävin vielä viimeiset vessareissut. Sen jälkeen siirryin lähtösuoralle, jota keskittyneesti kävelin ja välillä kevyesti hölkkäilin edestakaisin viimeiset minuutit ennen starttia.

DSC_0533.JPG

Toiveikkain mielin.

Itse kisa

Tapahtuma oli sen verran pieni, että mahduin hyvin maratonille starttaavien eturiviin ja pääsin näin ollen heti juoksemaan omaa vauhtiani. Vauhti löytyikin aika nopeasti ja helposti. Ketään samanvauhtista seuralaista en löytänyt, ensimmäisen kilometrin ajan pari juoksijaa oli parinkymmenen metrin säteellä minusta. Sitten molemmat jäivät taakse, vaikken itse muuttanut vauhtiani. Edellä meni muutamia juoksijoita, mutta heillä vauhti oli sen verran kovempaa, että tajusin olla pyrkimättä heidän kannoilleen. Toistin itselleni, että yksinkin voi pitää sopivaa vauhtia. Ensimmäinen kierros meni kevyesti ja samalla yritin painaa reittiä tarkasti mieleeni, olinhan juoksemassa tuon saman reitin vielä kolmeen kertaan ennen maaliintuloa. Pari juoksututtua oli kertonut, että reittiin kuuluvalta lyhyeltä sorapätkältä kuluu kalkkiviivamerkinnät kisan aikana pois. En halunnut siitä epävarmuustekijää viimeisille kierrokselle, siksikin yritin pitää ajatukset skarppina ja reitissä. Tulin ensimmäisen kierroksen loppuun ajassa 46 min. Askel tuntui edelleen kevyeltä ja sen huomioi kentän kuuluttajakin, ilmeisesti se siis näytti miltä tuntuikin.

fullsizeoutput_3128.jpeg

Lähtö auringossa.

Myös toinen kierros tuntui sujuvan hyvin. Painoin kellosta uuden kierroksen aina 5 km välein järjestäjän asettamien merkkitolppien mukaan. Sen mukaan matka välillä 10-15 km taittui samaan aikaan kuin ensimmäiset kaksi vitostakin. Neljännellä vitosella vauhti hidastui n. 2 s/km. Ei siis kovin paljoa. Sen verran kuitenkin, että aprikoin kentän takasuoralla eli n. 200 m kierroksen alun jälkeen geelin ja vesipullon / kierros kanssa päivystäneelle Päiville olevani hieman huolissani, koska tuntuu että vauhdin kiristäminen on tiukassa. En ollut vielä väsynyt, mutta päästin huolen vallalle.
Sitten tapahtui jotain, josta en ole aivan varma mitä. Lähdin kolmannelle kierrokselle ja nostin hieman vauhtia. Olin juuri saanut lisäenergiaa, joka tuntui siinä vaiheessa vielä imeytyvänkin. Sain vauhdin nousemaan ja sitä kautta mielialankin. Jostain syystä juostuani vain kilometrin tästä eteenpäin, tuntui tankki olevan aivan tyhjä. Syke alkoi nousta ja vauhti hidastua. Ei radikaalisti, mutta kuitenkin. Reitin pari ylämäkeä, jotka olin juossut kevyesti ylös jo kahdesti, tuntuivat nyt hitaasti tappavan pitkiltä. Näin jälkikäteen tuloksia tarkastellessa tuntuu uskomattomalta, että kolmas kierros oli vain 4 minuuttia hitaampi kuin kaksi ensimmäistä olivat olleet. Kolmannen kierroksen loppuun saavuin joka tapauksessa täysin tyhjin reisin ja maani myyneenä. Tiesin siinä vaiheessa, ettei voimia ole jäljellä viimeiselle kierrokselle, eli tulen jäämään tavoitteestani selvästi. Uskollisesti minua huoltaneelle vaimolle sanoin, ettei mitään ole tehtävissä, keskeyttäisin jos kehtaisin. Urheasti Päivi tsemppasi, että fokus maaliin, kyllä sinä selviät. Palkitsin kannustamisen tiuskaisemalla, että helppo sanoa. Ei voi kuin ihailla Päiviä, että oli vielä odottamassa minua maalissa tämänkin jälkeen. Kiitos tsempeistä ja anteeksi!
Neljäs kierros oli puhdasta selviytymistä. Kävelin pari ylämäkeä ja verraten pitkään ja rauhallisesti myös juottopaikoilla. Onnistuin tuhlaamaan viimeiseen kierrokseen niin kauan, että jäin jopa viimesyksyisestä ennätyksestäni yli minuutin. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä pettymyksen määrää, mikä sisälläni myllersi maalisuoralla. Maalissa olin täysin tyhjä, fyysisesti ja henkisesti. Tunteita oli kyllä vähintäänkin miehen täydeltä. Sain mitalin, jota vilkaistuani en ole sitä uudemman kerran katsonut vielä. Siirryin vaivalloisesti maalitarjoilujen ääreen. Tyhjyyteen tuijottaen join urheilujuomaa, söin banaania ja jogurttia. En osannut kuin kysellä itseltäni, mikä meni pieleen.

DSC_0580.JPG

Maaliin varjossa.

Kisan jälkeen

Onneksi sain heti kannustajani seurakseni. Vaimo istui taakseni nurmikkorinteeseen ja sain nojata häneen. Pettymyksen kyyneleet oli paljon mukavampi päästää valloilleen, kun oli uskollisin tukija vierellä, tukemassa kirjaimellisesti. Sanoja ei tarvittu, vain läsnäolo.

21316157_1098125150320696_2430214216851317230_o

Laitoin viestin Pasille, jota Päivi oli pitänyt ajan tasalla kisan aikana. Kysyin, kuinka paljon ihmistä voi v*****aa, kiitin hyvästä valmennuksesta ja pahoittelin, etten ollut pystynyt parempaan. Hyvän valmentajan tavoin Pasi tsemppasi, kehotti nostamaan päätä pystyyn, koska alla oli hyvä projekti, joka ei kruunausta vaille jääneenäkään ole mennyt hukkaan.
Tutkin netistä kisan tuloksia nähdäkseni virallisen loppuaikani ja huomasin tulleeni M40 sarjan kolmoseksi. Piristihän se hieman mieltä, ekaa kertaa oli tulossa palkinto maratonkisasta. Tosin samalla vähän kirpaisi; kaksi ekaa olivat juosseet sellaiset ajat, että yltämällä tavoitteeseeni olisin kisannut kovasti heidän kanssaan jopa sarjavoitosta.
Kävin pokkaamassa pokaalini ja sitten ajoimme takaisin sukulaisille, jossa odotti ruoka.

Mikä sitten meni pieleen?

Siihen kun osaisinkin vastata. Muutamia pieniä juttuja on tullut matkan varrelta mieleen:

  • Z-maratonin kymppi. Viime päivien aikana olen tajunnut, että ajan painuminen tuossa kisassa päälle 40 minuutin nakersi itseluottamustani hivenen. Sain toki kisasta lisäkimmoketta ja sopivasti nöyryyttä treenaamiseen, mutta nyt tunnistan tässä välissä kokemieni tunteiden joukosta myös pientä epätoivoa. ”Voinko tässä ajassa saada kuntoa enää niin paljon paremmaksi, että se riittäisi tavoitteeseeni?” Oletin nimittäin, ehkä perusteetta, että parannukseen oli tarvetta.
  • Kipeytyneet akillesjänteet. Jalat eivät vaivanneet kisan aikana, mutta koska niissä oli ollut kipuja koko viikon, toivat nekin omalta osaltaan epäilyksiä mieleeni. Jopa meillä kuntourheilijoilla itseluottamus vaikuttaa tulokseen.
  • Turhan kiireiset aikataulut. Lapsiperheen elämä on aina melkoisen aikataulutettua. Nyt olin innostuksissani hommannut siihen kaiken päälle vielä yhden liikkuvan osan. Kävin keskiviikkona päiväreissun Vaasassa jo mainitussa vapaaehtoistyössä U19 EM-esiturnauksessa. Homma ei ollut raskas, päinvastoin. Lähinnä sain keskittyä seuraamaan tasokasta jalkapalloa. Mikäs sen mukavampaa. Pakko on kuitenkin myöntää sekin, ettei ollut mitään järkeä kangistuttaa jäseniään tuntien automatkailulla pari päivää ennen kisaa. Lisäksi elokuun aikana pelattiin joka sunnuntai nappulaliigaa, oltiin yhtenä viikonloppuna Terwaturnauksessa, oli kaksi omaa kisaa, vietettiin aika monet synttärit ja paljon muuta. Paljon kivoja juttuja, jotka nekin vievät silti omat voimavaransa.
  • Yllättävä ulkoinen stressitekijä. Pari päivää ennen kisaa tietooni tuli eräs tapaus, joka aiheutti melkoisesti stressiä, teki yhdet yöunet (to-pe) huonoiksi ja vei ajatukset huonolla tavalla pois kisasta. Luulin jo selättäneeni tämän stressin, koska onnistuin nukkumaan niin hyvät yöunet kisaa edeltävänä yönä. Mitenkään selittelemättä minun on kuitenkin todettava, että kyllä stressi vei minulta voimia. Uskon sen olevan iso syy siihen, että sykkeet pomppasivat n. 10 lyöntiä kovemmiksi siinä kolmannen kierroksen alkupuolella. Jokainen joskus kestävyyskuntoilun kanssa tekemisissä ollut tietää, mitä sykkeen nouseminen tekee maitohappojen muodostumiselle ja mitä se taas tekee lihaksille. Ainakin osittain tästä johtui, että lauantain eväät oli syöty jo niin varhaisessa vaiheessa. Pasi oli kanssani samoilla linjoilla sanoen: ”Tää varmasti selittää aika pitkälle kohonneet sykkeet ja kokonaiskuorma on vaan nyt ollut liian kova kisaan. Kolmen tunnin alitus vaatii tietenkin hyvät olosuhteet ja valmistautumisen ilman mitään ylimääräistä stressiä.”

Lopussa kiitos seisoo, silti

Projekti jäi kruunua vaille. Silti en voi olla kuin kiitollinen kuljetusta matkasta. Monestakin syystä.

Ensinnäkin minulla on huikea matkakumppani. Olen kertonut jo moneen kertaan, kuinka iso merkitys puolison tuella on juoksun kaltaisessa harrastuksessa. Silti sitä ei voi liikaa korostaa. Projektissa ei ole ollut sellaista vaihetta, jossa Päivi ei olisi ollut tukena. Lähtien kannustamisesta itse projektiin lähtemisessä, kulkien treenaamisen mahdollistamisen kautta kisapäivän kannustukseen ja huoltoon. Väleihin mahtuu vielä kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen puhutellut Päiviä koko ajan managerikseni. Sellainen sä oot. Ja psyykkinen valmentajani. Paras kaikista ❤

Toiseksi on hienoa, että on lapsia jotka pitävät liikkeessä ja joista saa nähdä saman vilpittömän liikunnan ilon, jota itsekin tuntee. On myös liikuttavan hienoa, että lapset ovat aina innoissaan lähdössä kisoihin mukaan kannustamaan.

Kolmanneksi nyt alkaa jo itsekin ymmärtää, ettei yksikään juostu metri ollut turha. Tulee uusia projekteja ja vaikka palkka työstä jäi tällä kertaa saamatta, ei tilipäivä ehkä sittenkään ole peruttu, ainoastaan siirretty. Täytyy myöntää, että jotain suunnitelmia on jo tehty.

Neljänneksi valmennettavana on hienoa treenata. Olen sitä mieltä, että kaikkien kannattaisi omaan harrastukseensa ottaa jossain vaiheessa mukaan joku, joka osaa ohjata harrastajaa tekemisissään. Oli siis harrastus mikä tahansa. Ohjattu treenaaminen tuo ainakin minulle tekemiseen ryhtiä ja saa myös tekemään asioita, joita ei itse asiantuntemattomuuttaan osaisi tehdä. Näin jämähtäisin varmasti nykyistä alemmalle tasolle. En osaa tässä vaiheessa olla varma, millä tavoin seuraavia tavoitteita kohti lähden, valmentajan kanssa vai ilman. Annan kuitenkin erittäin vahvan suosituksen Pasista kaikille juoksijoille. Kannattaa kokeilla.

Viidenneksi kisamatkan majoitus oli parasta mitä voi kuvitella. Kun saavuimme sukulaisten luo perjantai-iltana, oli ruoka valmiina odottamassa. Aamupala järjestyi toivomaamme aikaan ja oli parempi kuin hotelleissa koskaan. Välillä isäntämme ja emäntämme ajoivat kisapaikalle kannustamaan ja kisasta palatessa oli ruoka taas valmiina. Ja nämä olivat vain ne ulkoiset tekijät. Tämän lisäksi heidän kotonaan oli niin hyvä olla, että koko ajan sai tuntea olonsa mukavaksi, helpoksi. Valtavan suuri kiitos meidät majoittaneille sukulaisille, parempaa ei olisi voinut toivoa!

Mitä seuraavaksi?

Vaikka olinkin lauantain viimeisen kierroksen aikana täysin valmis polttamaan kaikki mahdolliset juoksuharrastukseen liittyvät välineeni, olen kaikkea muuta kuin valmis hautaamaan unelmani kolmen tunnin alituksesta. Minulla on mielessä tietty kisa ensi vuodelle. Jääköön se kuitenkin vielä salaisuudeksi. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että tämä juoksukausi voisi olla tässä. Se tarkoittaa sitä, että meillä olisi myynnissä kaksi osallistumisoikeutta Vaarojen maratonille. Kiinnostuneet ottakoot yhteyttä.

Nyt aion palautella rauhassa ja sitten kääntää katseet ensi kauteen, tai itse asiassa vähän loppuvuoteenkin. Haluan saada tälle vuodelle 2000 juoksukilometriä täyteen, eikä se ihan juoksematta tule. Eikä sitä tiedä, vaikka vielä lapunkin innostuisi rintaan tälle vuodelle laittamaan esimerkiksi NUTS Köykkyrissä tai Limingan Uudenvuodenjuoksussa. Aika näyttäköön.

Dabit auton ikkunoista ja musiikki soi

DSC_0406

Kokkola Cupia nelin silmin

Pelin lumo. Neljäs päivä Kokkola Cupissa. On ollut pilvistä ja poutasäätä, terävää paistetta ja hyytävää sadetta. On päästy seuraamaan ennakkoon hiottuja tykitystuuletuksia, jännityksen säpinää, tiukkoja tilanteita ja mahtavaa tsemppiä. On tuettu kaveria kyynelten kirvotessa ja nostettu toisia pettymyksen alhosta. Toruja sain pojalta, kun hymyilin väärällä hetkellä kentän laidalla. Nähnyt sen innon, kun pelien välissä palloa on melkein mahdoton pitää käsissä ja, kun näkyy sopiva paikka, hihkutaan ”jes nurmea, päästään kikkailemaan”. On kävelty ja pyöräilty kenttien väliä, syöty pastaa, ja lisätty aurinkovoidetta. Voi sitä nostalgian määrää, kun vierailin majoituskoulun luokassa, jossa oli patjoja vieri vieressä ja käytävällä pulpettien päälle viritetty pyykkinaru varusteiden kuivattamaseen. Olen kiitollinen niille sadoille talkoolaisille, jotka tekevät nämä elämykset junnuille ja meille kaikille muillekin mahdolliseksi. Nyt kasvot hehkuvat aurinkoa!

Olen elänyt mukana
Äiti

 

FullSizeRender 17

Turnaus on semmoinen, jossa pelataan ja keskitytään peliin. Turnauksessa on pelejä ja kivaa. Turnauksessa vietettiin vapaa- aikaa ja pelattiin pelejä. Siellä myös katsottiin pelejä, käytiin välillä nukkumassa ja koululla syömässä. Ja pelattiin jalkapalloa ja katsottiin pelejä.

Kokkolassa oli kiva käydä puistossa ja koululla. Mentiin pyörällä joka paikkaan ja seikkailtiin. Pelin aikana minä myös leikin kavereiden kanssa katsomossa ja tein metsässä käpylehmiä. Koiriakin siellä oli ja niitä oli kiva rapsuttaa. Turnauksesta jäi mieleen avajaiskulkue, siinä oli sambatanssijoita ja turnauksen pelaajia. Ne näytti jotku vähän riikinkukoilta ne sambatanssijat ja pelaajat näytti kivoilta, varsinkin ne joilla maskotit.(H)

Kokkola Cup oli joukkueellemme ensimmäinen yön yli kestävä turnaus. Koululla sai aina hyvät unet. Turnaus jäi mieleen kaikesta. Me pelattiin kuusi peliä. Pelit meni hyvin, kaksi peliä voitettiin, yksi pelattiin tasan ja kolme hävittiin. Voittopelissä taisteltiin hyvin palloista, syöteltiin hyvin ja tuli maaleja. Viimeinen peli jäi mieleen, kun se hävittiin niukasti tosi kovaa joukkuetta vastaan.  Sen jälkeen valmentaja ajelutti meidät kentältä koululle ikkunat auki ja soitettiin musiikkia. Ohikulkeville tehtiin dabit. Häviöt harmitti. Seuraavalla kerralla pitää pelata alusta asti kunnolla. Vapaa- ajalla oli hauska leikkiä koululla suurilla kivillä. (K)

Ollaanhan ensi vuonna samalla koululla?
Lapset

Kaksi joukkueellista 9-vuotiaita poikia, yhteensä 18 pelaajaa. Osa oli ensimmäistä kertaa yötä pois kotoa, jos ei mummulareissuja lasketa. Kaikille kyseessä oli ensimmäinen iso turnaus. 8 aikuista, valmentajia ja huoltajia. Keskiviikkoiltana olikin aikamoinen säpinä, kun pojat miettivät kenen vieressä haluaisivat nukkua ja valmentajat yrittivät sovittaa nämä toiveet yhteen niin, että luokan lattiapinta-ala riittäisi kaikille 26 erilaiselle retkipatjalle. Palapelin valmistuttua päästiin onneksi pienelle iltakävelylle, koska iltapala oli toisella koululla. Iltapesujen jälkeen päästiin rauhoittumaan yöpuulle, mutta jännitys nosti vielä pieniä päitä moneen kertaan tarkistamaan ympäristön, ennen kuin uni voitti.

Seuraavana aamuna päästiin pelaamaan. Pelejä kertyi kolmen päivän aikana molemmille joukkueille yhteensä kuusi. Päästiin juhlimaan voittoja ja nielemään tappion pettymyksiä. Pelien välissä käytiin majoituskoululla syömässä, vietettiin vapaa-aikaa joukkuekavereiden kesken, osallistuttiin avajaiskulkueeseen, syötiin porukalla jäätelöt, katsottiin kannustaen toisen joukkueen pelejä ja pallonkin kanssa oli pakko saada touhuta vapaa-ajoillakin. Valmentajan näkökulmasta parasta oli se, että saatiin pelata hyviä pelejä, joissa tehtiin niitä asioita, joita oli poikien kanssa sovittukin. Hyvällä mielellä saatiin joukkueelle ojentaa diplomit turnauksen päättyessä. Kotiin vanhempien mukana lähti tyytyväisen näköisiä poikia.

 

Valmentaja-isä