Puolivälissä ja vähän yli

Pian 7 viikkoa olen saanut leikkiä urheilijan elämää. Käytän sanaa leikki kahdesta syystä. Ensinnäkin leikkiminen on kivaa. Joku on sanonut, että leikki alkaa siitä, kun unohtaa hetkeksi ajan kulun. Parhaimmillaan meneillään olevan ohjelmani harjoitusten aikana on käynyt juuri näin. Toiseksi kun tiedostaa, että tämä on vain lyhytaikainen projekti, jota on valitettavasti tässä vaiheessa edessä vähemmän kuin takana ja kun kuitenkin elämä asettaa omat rajoituksensa sille, kuinka täysin tähän on voinut paneutua, olisi liioittelua puhua urheilujaelämän elämisestä. Siksi sanon leikkiväni sitä.

img_9895

Minä ja varjostaja

Mitä kaikkea tähän seitsemään viikkoon on sitten mahtunut?

Numeroin

Jos tarkastelee ihan faktoja, niin 328,66 kilometriä juoksua ja viisi kertaa kotikuntopiiriä, joihin olen käyttänyt aikaa yhteensä 34 tuntia, 13 minuuttia ja 28 sekuntia. Heti täytyy selitellä sen verran, että määrät olisivat hieman isompia, jos en olisi sairastanut ohjelman kolmatta viikkoa. Hieman, koska kyseessä olisi ollut kevyt viikko. Juoksukilometrejä on enimmillään tullut viikon aikana hieman yli 64 ja vähimmillään 48, pl. se sairastettu viikko, jolloin ei tullut yhtään. Huomenna on sunnuntai ja edessä 150 minuutin pitkis, jonka myötä tämän viikon kilometrit luultavasti ohittavat tuon tähänastisen määrällisesti parhaan viikon.

Elämä vs harjoittelu

Kuten edellisestä kirjoituksestani voi päätellä, on perheen, työn ja harrastusten aikatauluttamisessa haasteita jo ilman tämänkaltaista projektiakin. Täytyy myöntää, että minua jännitti ennalta aika paljonkin, miten tämä palapeli kootaan järkevästi. Tiesin harjoittelumäärien lisääntyvän, todennäköisesti aika paljonkin, ja se hieman hirvitti. Mihin väliin aikatauluissa tuo lisääntyvä harjoittelu ujutettaisiin? Tässä täytyy antaa kiitosta vaimolle. Keskustelimme asiasta paljon jo etukäteen ja totesimme kyseessä olevan kuitenkin lyhytaikaisen projektin, joka varmasti antaa enemmän kuin ottaa. Sain siis jo ennakkoon vahvan tuen ja kannustuksen lähteä tähän mukaan. Vaimo on myös ollut lupauksensa mittainen ja enemmänkin. Kertaakaan en ole lenkille lähtiessäni saanut kuulla mitään siihen viittaavaakaan, että ”onko pakko taas mennä juoksemaan?” Eikä tuki ole jäänyt tähän, vaan vaimo on juossut rinnalla omaa ”varjo-ohjelmaansa”. Olemme arvioineet yhdessä, miten minulle määritellyt sykealueet ja vauhdit vertautuvat hänelle ja niiden mukaan hänkin on noudattanut minulle annettua ohjelmaa. Tämä on tuonut aivan oman ulottuvuutensa minunkin harjoitteluuni, kun suurimmasta osasta lenkkejä on päässyt jakamaan ajatuksia ja tuntemuksia toisen kanssa. Lisäksi kotikuntopiiriä on tällaisen lihaskuntotreenauksen suhteen laiskan harrastelijan paljon mielekkäämpää tehdä yhdessä.
Muutenkin aikataulut on saatu järjestettyä yllättävän kivuttomasti. Ohjelma on oikeastaan vain tuonut ryhtiä asioiden organisointiin entisestään. Kun molemmat ovat etukäteen tienneet vaikkapa viikon harjoitusten aikataulut, ovat molemmat myös osanneet etukäteen varautua asiaan. Tuntemusten mukaan juoksennellessa on aina toimittu ainakin minun puoleltani vähän epämääräisemmältä, ”tänään voisi ehkä huvittaa käydä juoksemassa” -pohjalta. Miten sellaiseen muu perhe varautuu? Ei mitenkään. Nyt on ollut selkeä ohjelma, johon on yhdessä sitouduttu ja sen mukaan otettu asiaksi järjestää sille sen vaatima aika. Toki moneen kertaan lenkit on jääneet hieman turhan myöhäiseen iltaan, mutta aina ne on saatu tehtyä.

Mitä eroa entiseen?

Kaikki ja ei mitään. Juokseminen on edelleen ollut vähintään yhtä kivaa kuin aina ennenkin, eli se voisi olla se ei mitään. Niitä eroavaisuuksia löytyy sitten huomattavasti enemmän.

Ohjelma on tutustuttanut minut uudenlaisiin harjoituksiin. Olen harrastanut juoksua reilut neljä vuotta ja niiden aikana olen tehnyt ehkä viisi vetotreeniä, jotka tässä ohjelmassa taas ovat jokaviikkoisia. Tämä kuvaa ennen kaikkea suhdettani harrastukseen. Aiemmin tärkeintä on ollut juosta tuntemusten mukaan niin, että saa raitista ilmaa ja maisema vaihtuu. Urheilukentälle juoksemaan meneminen on tuntunut, jos ei vastenmieliseltä, niin ei ainakaan houkuttelevalta ajatukselta. Heti ensimmäisestä vetotreenistä lähtien huomasin kuitenkin, että tämä on juuri sitä mitä omasta harjoittelusta on puuttunut. Siksi vetotreenejä tällä hetkellä suorastaan odottaa. Urheilukentälle on niiden myötä suorastaan kotiutunut, olemme käyneet siellä juoksemassa myös muita yksittäisiä lenkkejä. Tämä on koettu mukavaksi, helpoksi ja koko perheen huomioivaksi ratkaisuksi, kun lapsillekin on kentällä mukavaa puuhaa ja he ovat koko ajan vanhempien näköpiirissä. Toinen uusi harjoitus on ruskolenkit. Olin Ontrailissa nähnyt tämän termin joskus ja miettinyt, mitä ihmettä se mahtaa tarkoittaa. Ohjelma on tutustuttanut minut siihen ja siitäkin olen iloinen. Kyseessä on kevytvauhtinen lenkki, jonka aikana aina uuden kilometrin alkaessa juostaan n. 10-30 sekunnin mittainen veto. On muuten äärimmäisen mukavaa. Suurimman osan lenkistä saa rullailla kevyesti eteenpäin ja kilometrin välein saa pienen vaihtelun.

img_5426

Varjotreenit

Toinen muutos näkyy ruokahalussa. Ohjelman alkuvaiheessa huomasin moneen otteeseen, että varsinkin aterioiden välin venyessä alkoi vaikkapa istualta ylös noustessa silmissä sumeta. Hyvin helppo johtopäätös näistä oli, että täytyy alkaa syömään enemmän. Tämä ei ole kulutuksen lisäännyttyä ollut mitenkään vaikeaa. Syöminen on oikein mukavaa puuhaa, kun sitä saa tehdä hyvällä halulla. Jotenkin olen ollut huomaavinani, että ruokailuja suunnittelee tiedostamattaankin niin, että syö mielellään helposti sulavaa ruokaa. Erityisesti huomaan tämän ohjaavan valintojani työpaikkaruokailun noutopöydän äärellä.

Kolmas muutos on sykkeet. Juuri tällä viikolla havahduin tosiasiaan, että maratonin ennätysjuoksussani elokuussa 2015 vauhtini oli aika tasan 5 minuuttia/kilometri ja keskisykkeeni juoksun aikana oli 160. Pari päivää sitten juoksin kevyen 45 minuuttia, jossa vauhtini oli 5:03 min/km ja sykkeeni 136. Suoritus oli 2 tuntia 45 minuuttia lyhyempi kuin ennätysjuoksuni, mutta pitäisin eroa silti aika isona. Kun tämän suhteuttaa siihen, että viime vuoden syksyllä juoksukilometrejä kertyi hyvin vähän enkä alkuvuonnakaan ihan niin hyvää ryhtiliikettä saanut tehtyä kuin olisin toivonut, tuntuu minusta aivan uskomattomalta, kuinka paljon laadukkaalla harjoittelulla voi saada aikaan jo lyhyessä ajassa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä tarkoittaa maratonin tuloskuntoon  siirrettynä, mutta ei sillä ole oikeastaan mitään väliä. On mukavaa huomata, että jotain tuloksia ainakin on saavutettu. Kiitos siitä Pasille!

Neljäntenä asiana olen huomannut ihmisten kiinnostuksen. Hyvin moni on tullut kysymään, miltä valmennettavana olo tuntuu. Paras kommentti oli pilke silmäkulmassa esitetty ”Oletko nyt siis kilpaurheilija?” Sitä en koe olevani, mutta kaikille olen saanut sanoa, että valmennettavana oleminen on mukavaa, kiinnostavaa, motivoivaa ja vapauttavaa. En ole harrastanut juoksemista tulokset edellä, vaan tavoitteena on ollut pysyä kunnossa ja saada mukavaa vastapainoa työn ja arjen haasteille. Mukava bonus tietysti on ollut yhteinen aika vaimon kanssa varsinkin jokavuotisten maratonmatkojen muodossa. Siitä huolimatta on ollut aivan luonnollista pohtia, miten omia tuloksia saisi parannettua. Se, että joku tekee nämä pohdinnat minun puolestani, on jo itsessään suoranaista ylellisyyttä tällaiselle harrastelijalle. Varsinkin kun pohtijana on asioista huomattavasti minua paremman asiantuntemuksen omaava rautainen ammattilainen ja sen pohdinnan myötä hän tekee minulle valmiin harjoitusohjelman. Itselle ei jää muuta kuin juokseminen. Etuoikeutettua harrastelua, jota voin suositella kaikille.

Mitä tällä sitten saavutetaan?

Rehellisesti sanottuna en tiedä, eikä se tunnu edes kovin tärkeältä. Toki minulla on haaveita siitä, kuinka kovaa sen maratonin voisi juosta. Monet ovat olleet myös kiinnostuneita tavoitteestani. Sekä haaveilleni että kiinnostuneille ihmisille olen vastannut, etten tiedä tavoitettani. Tottakai haluan parantaa ennätystäni. Mutta valmentaja on tehnyt minulle ohjelman, josta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Luotan häneen myös siinä, minkä tavoiteajan hän minulle antaakaan pari viikkoa ennen kisaa koittavan toisen testijuoksun myötä. Toinen Pasin valmennettava Nina murskasi viikko sitten Tallinnassa oman ennätyksensä muistaakseni 26 minuutilla. Ihan näin kovaan parannukseen en omalla kohdallani usko, mutta se nähdään Kaarinassa lokakuun lopulla.

Mutta oli määränpää mikä tahansa, matka itsessään on ollut huikea ja kulkemisen arvoinen. Ainakin tähän puolimatkaan asti ja veikkaan sen tästä vain paranevan.

Ruuhkavuosiako?

Elämä nelihenkisessä perheessä, jonka kaikilla jäsenillä on omat harrastuksensa, on välillä – tai itse asiassa usein – melkoista organisointia vaativaa. Viime viikonvaihde oli siitä mainio esimerkki. Pääasia taisi silti olla pysyä liikkeessä.

Perjantai:
Tyttären päiväkoti osallistui kotikaupunkimme varhaiskasvatuksen 100-vuotisjuhlan juhlamarssiin ja konserttiin. Tämän vuoksi päiväkodilla piti olla hieman normaalia aikaisemmin. Koska illalla oli ohjelmassa tyttären kaverisynttärit, oli päivän vetotreenille hieman vaikeaa löytää sopivaa väliä. Hyödynsimme hieman normaalia aikaisemman aamun pukemalla lenkkivaatteet jo lähtiessämme viemään tytärtä päiväkotiin ja suuntaamalla suoraan siitä urheilukentälle. Poika lähti samalla ovenavauksella kouluun, joka alkoi vasta reilun tunnin päästä. Sen tunnin poika halusi hyödyntää potkimalla palloa koulun pihan jalkapallokaukalossa. Kentällä juoksimme ohjelmassa olleen 4 x 2000 m, jonka jälkeen vaimon oli aika päästä töihin. Ajoimme kotiin, vaimo meni jo suihkuun ja minä kävin vielä pienen verkkailun lähiympäristössä, minulla ei ollut aivan yhtä kiire töihin.
Iltapäivä meni töissä ja alkuilta juhlittiin synttäreitä. Vieraiden lähdettyä (tai itse asiassa viimeisten vielä istuessa kahvipöydässä) kirjoitin pikaisesti työhön liittyvän koulutuksen ennakkotehtävää, jonka deadline oli sinä iltana 23.59. Tehtävä jäi hieman kesken, koska minulla oli töitä vielä klo 20-23. Töistä palattuani viimeistelin tehtävän ja palautin sen n. klo 23.45. Hyvissä ajoin siis.

Lauantai:
Aamupäivällä laitettiin paikkoja kuntoon ja valmisteltiin synttäreiden kakkososaa, isovanhempien vierailua. Harjoitusohjelmassa oli lepopäivä, tällä kertaa voisi sanoa että onneksi. Aamupäivä olisi ollut ainoa aika, jolloin juoksemaan olisi ehtinyt. Tämä olisi tarkoittanut aikaista heräämistä, mikä ei kyllä perjantain kaltaisen päivän jälkeen houkuttanut. Nyt siis aamupäivällä ehti valmistella synttäreitä. Iltapäivällä saapuivat vieraat. Hiilaritankkausta tuli suoritettua vaimon leipomien herkullisten kakkujen myötä. Vaikka ei tässä mitään kisoja lähiaikona ole, joita varten olisi tankata tarvinnut… Alkuillasta kävimme viemässä yhden vieraista, lasten isomummun, takaisin kotiinsa n. 60 kilometrin päähän. Tältä reissulta palattuamme olikin jo aika lauantaisaunalle.

Sunnuntai:
Työt alkoivat klo 9 ja päättyivät klo 13. Nopea varusteiden vaihto puvusta valmentajan tuulipukuun ja suunnaksi nappulaliigan pelipäivä. Minä valmensin, lapset pelasivat, äiti huolsi ja kannusti. Mukavat 1,5 tuntia kauniissa säässä. Sitten kotiin uudelle vaatteidenvaihdolle ja kaveriperheen lapsen rippijuhliin. Siellä viihdyttiin mukavassa seurassa reilu tunti. Kävellessämme juhlista autolle soitto mummulle ja vaarille, jotka eivät olleet reissun vuoksi ehtineet edellisen päivän synttärikattaukselle. Nyt olisi sopiva aika ottaa heidät vastaan. Hetki synttärijuhlintaa, jonka jälkeen lapset lähtivät isovanhemmilleen, jotta me pääsimme ohjelmassa olleelle pitkälle lenkille. 2 h 20 min ympäri Raahen rantoja oli äärimmäisen mukava tapa lopettaa viikonloppu. Kaikesta kiireestä oli selvitty ja nyt oli aikaa mukavalle yhteiselle harrastukselle. Yhteisellä vauhdilla.

IMG_9482

© Päivi Kippola

On oikeastaan aika uskomatonta, kuinka säätkin toivat oman mausteensa viikonvaihteeseen. Perjantaina lapset saivat synttäreillä puhallella saippuakuplia upeassa auringonpaisteessa. Lepopäivä-lauantaina saimme myrskysäässä pysähtyä ja rauhoittua sisätiloihin neljän sukupolven kesken juhlimaan nuorinta. Sunnuntain jalkapalloiluja säät taas suosivat ja kaiken kruunasi ilta, jolloin saimme juosta keskellä kaupunkia, meren äärellä ja lähellä luontoa kohti auringonlaskua.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että usein kun katselee jälkikäteen mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä, alkaa helposti hengästyttämään. Arki on usein hektistä ja viikonloput joskus vielä hektisempiä. Silti näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään. Monipuolinen, joskus (lähes aina) kiireinenkin elämä on rikasta ja nautinnollista. Vai minkä näistä muka haluaisi jättää pois: lasten riemu synttärijuhlissa tai harrastuksen äärellä, perheen yhteinen aika, kiinnostava työ, motivoiva ja erinomaisena vastapainona kaikelle muulle toimiva harrastus, joka on lisäksi vaimon kanssa yhteinen? Niinpä, ei mitään. Kiireessäkin voi olla lepoa.

Minimaraton ja Terwaturnaus

Koko perheen liikunnallinen viikonvaihde piti sisällään Minimaratonin Kempeleessä lauantaina ja jalkapallon Terwaturnauksen Oulussa sunnuntaina. Minimaratonilla lapset juoksivat ja vanhemmat kannustivat (tosin isi pääsi kirittämään Hillaa). Terwaturnauksessa Konsta oli pelaajana, isi valmentajana sekä äiti ja Hilla kannustajina. Kaikille siis riitti oma roolinsa.

Minimaraton

DSC_0477

Mitali sateiselta minimaratonilta ©Päivi Kippola

Hilla
”Minimaratonilla oli kivaa. Se oli lyhyt, sama matka kuin viime vuonnakin. Koko ajan näkyi maali. Juoksu meni hyvin, voitin isin. Lähdössä oli vähän ahdasta. Maalissa sai mitalin ja kaikki osallistujat sai karkkipussin, legohahmon ja pillimehun. Ostettiin kisan jälkeen urheilukaupoista minulle uusi uimapuku. Ja uimalasit.”

Konsta
”Juoksin 200 metriä. Lähtö meni loistavasti, koska olin mennyt eturiviin ja pääsin ennen tungosta liikkeelle. Jaksoin juosta koko matkan kovaa ja olin kolmas maalissa. Sain mitalin, niin kuin kaikki muutkin. Meitä ennen  lähti kympin ja maratonin juoksijat. Minä lähdin samasta paikasta, mistä kympin juoksijatkin. Minimaratonilla oli kivaa. Sen jälkeen käytiin urheiluliikkeessä ja sain uudet jalkapallomaalivahdin hanskat.”

 

Terwaturnaus

CSC_0640

Yhdessä tuuletetaan ja alhosta toisemme nostetaan ©Päivi Kippola

Konsta
”Olin mukana kilpasarjajoukkueessa, jossa oli minun lisäkseni Aapo, Onni, Daniel, Aatu, Ville, Henrik, Eino ja Ilja. Toinen meidän joukkue osallistui haastesarjaan. Ensimmäinen peli Tervareita vastaan voitettiin 9-2. Toinen peli hävittiin Ajaxille 8-1 ja kolmas peli OLSille 4-2. Neljäs peli HauPaa vastaan voitettiin 3-2. Tulimme lohkossamme kolmanneksi ja pääsimme otteluun sijoista 5-6. Sijoituspelissä voitettiin ensimmäistä kertaa Ajax 4-1, minä tein kaksi maalia. Tulimme siis turnauksessa viidenneksi. Pelasin puolustajana kaksi peliä, kärjessä kaksi peliä ja maalissa yhden. Turnaus meni hyvin. Olin kenttäpelaajana numero 13 ja maalivahtina numero 1.
Turnauksessa oli mukavaa, kun sai pelata omaa suosikkilajia jalkapalloa yhdessä kavereiden kanssa. Meillä on kiva joukkue, jossa on paljon kavereita. Oli myös hauskaa, kun sain käydä pelien välissä kummisedän ja kaverin kanssa syömässä.”

 

Hilla
”Turnauksessa oli mukavaa, koska siellä oli puisto jossa sai käydä leikkimässä. Minulla oli mukana nukke, jalkapallo ja juomapullo. Lisäksi äidillä oli evästä. Pelien katsominen oli vähän tylsää, vähän kivaa ja vähän jännittävää. Katsoin kun Konsta pelasi ja isi valmensi. Konsta pelasi hyvin ja oli yhden kerran maalivahti. Isi valmensi mukavasti omaa joukkuettaan, ei huutanut liikaa eikä kovaa. Kotimatkalla kävimme hampurilaisilla ja jätskillä.

 

Yhteinen harrastus

DSC_0437

Koli ilta-auringon aikaan

Jokaiselle on varmaan tuttu sketsisarja Kätevän emännän parodia yhteistä harrastusta etsivästä pariskunnasta, jossa suhteen naispuolista osapuolta harmittaa. Jopa juoksumatolla tasoerot puolisoiden välillä nousevat ylitsepääsemättömäksi kynnykseksi ja ilmoille purkautuu vaimonpuolen turhautunut valitus narisevalla nuotilla : ”Älä kiri! Yhteinen harrastus, yhteinen vauhti!”

Niinpä niin, yhteinen harrastus ei ole mahdottomuus, jos tavoitteet ovat selkeät. Jos haluaa juosta henkilökohtaisen ennätyksen, ei kannata lähteä kaverin kanssa yhdessä juoksemaan, ellei sitten ole sellainen onni, että itseä kovempi juoksija suostuu jänikseksi kirittämään. Olemmme juosseet neljä maratonia puolisoni kanssa kahdestaan (Tukholma 2013, Riika 2014, Pariisi 2015, Rooma 2016) ja Janne on juossut yhden kisan henkilökohtaisen ajan perässä (Helsinki 2015). Yhteisillä maratoneilla tärkeintä on ollut yhdessä tekeminen. Olemme nauttineet kisatunnelmasta, upeista kaupungeista ja yhteisestä ajasta. Myös kulttuuri on aina ollut keskeinen osa maratonmatkojamme.

Juoksuharrastus on siis ollut yhteinen ja minä olin vieläpä se, joka tähän hulluuteen yllytin. Nyt on käynyt niin, että Jannella on valmentaja ja harjoitusohjelma, jonka harjoitukset tulisi tehdä tietyillä syke- ja nopeusalueilla. Näillä edellytyksillä harjoittelu ei aina onnistu yhdessä. Onni on, että kevyisiin harjoituksiin koko perhe pystyy osallistumaan, minä juosten ja lapset pyöräillen. Ja vetotreenit olemme voineet vetää yhteisesti urheilukentällä, jolloin näköetäisyys säilyy, vaikka vauhtini on hitaaaampi. Myös lapsille on riittänyt puuhaa urheilukentällä ja välillä sen laidalla.

Tunnustettakoon; olen yrittänyt pysyä puolison harjoitusohjelman peesissä, omaan kuntotasoon soveltaen. Tähän saakka olen siinä onnistunut, joskin oman ”kuntotestini” aikana alkoi kaatosade, ja 6 x 2000m sijasta juoksin 4 x 2000. Ja sadekelejä on piisannut muutoinkin. Harjoitteluni on muuttunut niin, että lenkkivauhteihini on tullut laajempi skaala, selkeitä hidasvauhtisia ja rauhallisia lenkkejä ja reippaita vetotreenejä. Tasaista omaa mukavuusalue rönötystä välttelen. Lepopäivät ovat selkeitä, ja uutena: kotonamme jumppaillaan kotikuntopiirejä olohuoneessa ja pihalla.

Alla yhteenveto harjoittelun yhdeksästä ensimmäisestä päivästä. Todettakoon, että Harjoituksissa on mukana verryttelyt ja levot, joten keskivauhdit on mitä on.

Näyttökuva 2016-08-13 kello 15.54.14

Tähän saakka harjoitteluaikataulut on saatu sopimaan perheen muihin menoihin mukavasti. Lenkkarit ovat kulkeneet mukana Helsingissä, Savonlinnassa ja Kolilla ja yhteiset lenkit ovat antaneet reissuille jopa pienen lisäsäväyksen, kun on lenkeillä päässyt lähelle luontoa ja tutustua kaupunkeihin uusista näkökulmista. Silti on hurviteltu Linnanmäellä, tutustuttu Runebergin taloon Porvoossa, seurattu oopperaa ja ihailtu nähtävyyksiä.

IMG_9004

Lomat on kuitenkin nyt loppu ja saa nähdä, mitä arki tuo tullessaan. Haasteellisin aikataulutus harjoitusohjelmassa tähän mennessä koskee kuluvaa viikonloppua ja eritoten huomista sunnuntaita. Silloin olisi vuorossa kahden tunnin pitkä lenkki sekä Terwaturnaus Oulussa, jonne lähtö on 8.30 ja paluu ehkä klo 18. Saapa nähdä, mistä löydetään tunnit huomiseen päivään.

Enpä malta olla mainitsematta, että tämänpäiväisessä 3×2000 vetotreenissä juoksin kaikki vedot alle 5.30 vauhtia! Olen tyytyväinen ja voit kuvitella ääneeni nyt vakaata päättäväisyyttä marinan sijasta, kun totean:

”Yhteinen vauhti”

 

 

 

Testissä

DSC_0181

Valojäniksen tahtiin ©Päivi Kippola

Valmennus on alkanut!

Se taisi olla keväällä, yksi niistä kerroista, kun lenkillä haaveilimme ja leikittelimme ajatuksella, että molemmat tai jompi kumpi meistä osallistuisi  yksilöllisesti räätälöityyn maratonohjelmaan. Ja nyt se on tässä! Kuntotesti oli valmennuksen ensimmäinen harjoitus.

 

Samaan aikaan ajatus tavoitteellisesta valmennusohjelmasta sekä arvelutti, että houkutti. Pelkona oli, että yksilöllinen harjoitusohjelma söisi yhteisen harrastuksen luonnetta, kun tähän asti olemme juosseet elämän ehdoin ja enemmän tai vähemmän fiilispohjalta. Samalla kutkutti ajatus siitä, millaisia tuloksia valmennuksesta voisi olla, kun harjoitteluun saisi uutta näkökulmaa ja terävyyttä. Valmennuksessa olisi kiva olla, vaikka se ei mitään huikeita tuloksia toisikaan. Tosin ei mitään tuloksiakaan vastaan olisi.

Aika pian tuon keskustelun jälkeen Ontrailin Facebook-ryhmässä kyseltiin maratonvalmennuksesta kiinnostuneita. On helppoa arvata, että olin yksi sellainen ja osoitin kiinnostukseni. Positiiviseksi yllätyksekseni tämä johti siihen, että minut arvottiin mukaan valmennukseen. Valmentajanani toimii Pasi Päällysaho. Kesän ison haasteen eli NUTS Pallaksen jälkeen palauduin kaksi viikkoa, jonka jälkeen pääsin aloittamaan valmennettavana olemisen maratoonarin tasotestillä.

Sunnuntaina aamulla lähdimme koko perheellä kohti Helsinkiä, jossa testi pidettiin. Lähdimme aamusta, koska halusimme matkustaa kiireettömään tahtiin ja kuitenkin olla perillä riittävän aikaisin, jotta saisin hyvät yöunet ennen aamuista testiä. Hyvin suunniteltu oli vain puoliksi tehty, sillä en jännitykseltäni oikein saanut illalla unta. Herätys oli aamulla klo 6:00, halusimme aamiaiselle heti 6:30, jottei tulisi liian kiire. Tapaaminen Pasin kanssa oli sovittu Liikuntamyllyn aulaan klo 8:30. Tässä kohtaa suunnittelu oli toiminut. Ehdimme yhtä aikaisempaan raitiovaunuun kuin oli tarve ja sitä myöten myös yhtä aikaisempaan metroon. Olimme siis paikalla hyvissä ajoin ja Pasinkin saavuttua jo ennen puolta pääsimme aloittamaan testin hieman sovittua aiemmin. Tämä oli hyvä, sillä jännitys vain lisääntyi aamun kuluessa ja teki malttamattomaksi päästä juoksemaan. Lisäksi Liikuntamyllyssä oli alkamassa EasySport teemaviikko, jonka vuoksi radalta tuli olla pois klo 10 mennessä.

Testin toteutus

Testissä juostiin 6 x 2000 metriä 40 sekunnin palautuksilla. Ennen testiä ja jokaisen vedon jälkeen ilmoitin sykkeen Pasille ja hän mittasi minulta laktaatit. Lepolaktaatin mittaus poisti minulta yhden jännityksen aiheen, eli ilmaisi minun olevan palautunut Pallaksen seikkailusta. Toki pari edellisellä viikolla juoksemaani kevyttä hölkkää olivat siihen suuntaan viitanneetkin, mutta ensimmäisen ultran jälkeen en ollut asiasta millään muotoa varma, eihän minulla ollut ajallisesti likimainkaan noin pitkistä suorituksista kokemuksia. Myös Pasi myönsi pohtineensa, olenko ehtinyt täysin palautua. Onneksi olin.

Sitten päästiin itse asiaan. Pasi oli antamieni ennakkotietojen perusteella määritellyt jokaiselle kaksitonniselle vauhdit, joita seurasin radan vierellä vilkkuvien valojen avustamana. Ensimmäinen pätkä juostiin verryttelyvauhtia, muistaakseni n. 6:30 min/km. (Sanoihan Pasi ne tarkatkin vauhdit, mutta jännitys ja keskittyminen veivät ne mielestäni saman tien.) Se olikin hyvä, sillä niin sain totutella valojänikseen ja myös Liikuntamyllyn rataan. Minulla on aika vähän kokemusta ratajuoksusta ja erityisesti 200 metrin sisäradan jyrkät ja kaltevat kaarteet hieman oudoksuttivat aluksi. Varsinkin hitaassa vauhdissa tuntui haasteelliselta löytää hyvää juoksuasentoa.

DSC_0259

Toisella pätkällä vauhtia nostettiin n. minuutilla/km ja kolmannella juostiin jo hieman yli 5 min/km, jossa arvioitiin ns. maratonkynnykseni olevan. Sitä tässä testissä oikeastaan haettiinkin. Saan toki tietooni sykealueeni sekä aerobisen ja anaerobisen kynnykseni, mutta päätavoitteena oli löytää maratonkynnys, syke jossa laktaattien muodostuminen on sopivalla tasolla maratonin juoksemista ajatellen. Kolme viimeistä pätkää juostiin alle 5 min/km nopeimman ollessa n. 4:30 min/km. Sen oli tarkoitus olla vauhti, joka ei ole vielä maksiminopeus mutta kuitenkin sellainen, jossa joutuu jo tekemään vähän töitä vauhdin säilyttämiseen. Sitä se sitten olikin. Ei voi kuin ihmetellä Pasin ja hänen yhteistyökumppaninsa Jari Rostin (joka ei itse testiin päässyt paikalle) ammattitaitoa. Näkemättä minua tai juoksuani kertaakaan he parin taustatiedon perusteella määrittivät testiini vauhdit, joissa sekä syke että laktaatit nousivat tasaista vauhtia, kuten pitikin.

Itse testitilanteesta voin sanoa, että se oli erittäin mukava ja miellyttävä. Olin innoissani tästä mahdollisuudesta jo etukäteen ja myös jännitti. Pasin ammattimainen toiminta oli omiaan toisaalta rauhoittamaan ja toisaalta tsemppaamaan. Joka tapauksessa pääsin tekemään testin hyvällä ja rauhallisella, mutta samaan aikaan näytönhaluisella mielellä.

Perheen mukanaolo oli myös merkittävä asia. On etuoikeutettu olo, kun joku on kiinnostunut omasta harrastuksesta ja on valmis lähtemään satojen kilometrien päähän seuraamaan, kannustamaan ja kuvaamaan. Tämäkin postaus olisi kuvaton ilman Päiviä, vaikka hän onkin ainoa jota kuvissa ei näy. Tyttären vilpittömät ja innokkaat kannustushuudot saivat askeleet tuntumaan kevyemmiltä. Sokerina pohjalla poikani juoksi viimeisen vedon viimeisen loppusuoran rinnallani maaliin. 60 kierrosta samaa rataa ympäri n. tunnin aikana voisi tuntua tylsältä ja puuduttavalta ajatukselta. Tällaisen kannustuksen kohteena se ei ollut sitä lainkaan.

DSC_0288

© Päivi Kippola

Mukavana lisänä testiä tuli seuraamaan myös Nina, joka on toinen valmennukseen samassa yhteydessä arvottu. Nina aloitti valmennuksen muutamaa viikkoa aiemmin ja on ollut mukava seurata hänen harjoitteluaan esim. hänen bloginsa kautta. Emme olleet aiemmin tavanneet, mutta oli kiva kun nimi sai kasvot. Olemmehan samassa tilanteessa tällä hetkellä.

 

Testin tarkemmista tuloksista ja analyysistä kirjoittelen myöhemmin niiden valmistuttua.

Liikunnallinen viikko

Ensimmäinen launtai Pallaksesta ja rapiat eteen ja taakse

 

IMG_7835.jpg

Keho ja mieli ovat viipyneet pitkään Pallaksen reissulla. Jaloissa on muistona hiertymät kantapäiden yläpuolella ja ne ovat rajoittaneet juoksun toistaiseksi paljasjalkamaastoihin: hiekkarannalle ja urheilukentän nurmelle. Perjantaina juoksuaskeleet tuntuivat vielä täsmäkipuna oikeassa reidessä, mutta eilen onnistui jopa vedot ilman ongelmia lasten urheilukoulun aikana.

Viikko on tarjonnut täydellisen mahdollisuuden liikkumiseen lasten ehdoin. Pyöräily, uinti, marjametsä ja pihapelit ovat nyt olleet suosiossaan. Ja myös penkkiurheilulle ja fanittamiselle on ollut sijansa, kun kävimme Kalevan kisoissa Oulussa. Kisakatsomon fiilikset ovat ehdottoman käyttövoimaisia lasten mielikuvituksen ruokinnassa ja leikkien innoittajana. Kotona on nyt vedetty juoksukilpailuja, joissa sattumoisin on tullut muutama varaslähtö ja hypätty sängyn päälle korkeutta.

IMG_8313

 

 

 

Tämän viikon liikunnaliset spesialiteetit ovat ehdottomasti olleet rantajuoksu ja 40km:n pyöräily lasten kanssa! Hiekkarantajuoksu on osoittautunut erittäin mielenkiintoiseksi myös ulkopuolisista, sillä torstai-iltana sain innokkaan kaverin yhdestä koirasta ja perjantaina laumasta lapsia.  Kilometrejäkin kertyi ensimmäisellä kerralla 6 ja toisella 8, vaikka vesi oli suhteellisen korkealla, ja tyydyin sahaamaan noin 500m:n kaistaletta eteen taa.

IMG_8520

Mutta sitten siihen uskaliaaseen koitokseen pyöräillä 7- ja 4-vuotiaan lapsen kanssa 40 km päivän aikana. Mietimme lasten kanssa hyvissä ajoin, haluaisimmeko tuollaisen retken taittaa. Meillä oli matkalle hyvä syy: nähdä isi leirikoulussa. Isompi lapsista on tuon matkan taittanut ennenkin, mutta pienemmän pisin pyöräily on ollut 10 km. Alusta asti oli selvää, että pienemmän ei tarvitsisi koko matkaa ajaa itse, vaan ratkaisimme asian niin, että jätämme hänen pyöränsä 20km:n etapille ja tulomatkan hän on kyydissäni (aina olisi myös ollut mahdollista ottaa pienempi kyytiin myös kesken matkan). Teimme hyvät eväät ja varustauduimme kuumaan säähän juomarepuin, joka sekin oli pojan mielestä hienoa, kun sai käyttää isin varusteita.

Matkalla kului kaksi voimasuklaata, yhdet jäätelöt, ruokailu ja runsaasti vettä. Aikaa kului menomatkaan kolme tuntia ja takaisin 1h 40. Matka meni hyvin, tunsimme reitin hyvin, joten sitä pystyi käymään mielikuvissa läpi, olimme liikkeelä ajan kanssa, ja pidimme selvänä välietapit. Pienestä tuntui niin hyvältä kertoa isille, että pyöräili koko matkan itse ja vanhempi halusi kokeilla palatessa enkkaria, ja se saavutettiin. Pieni poni jäi yöksi lepäämään reheville laitumille.

IMG_8626

Jokainen on pikkuisen voittaja ©Päivi Kippola

 

IMG_8599

Pikkusankari ©Päivi Kippola

 

 

 

 

”Äiti täällä on maisemia” – Pallaksen reissu lasten silmin

IMG_7917

Jyppyrän laella ©Päivi Kippola

Me ajateltiin ennalta, että on tulossa kiva reissu, kun saisi nähdä mummun ja ukin, upeita maisemia ja poroja. Automatkassa oli parasta, kun sitten oikeasti näki tiellä poroja. Niillä oli turkki ja sarvet ja ne liikkuivat hassusti; ensin käsillä ja sitten jaloilla perään (isoveljen huomautus: se ois silloin pupu). No, hitaasti ne ainakin menivät ja ottivat rauhallisesti, eivätkä pelänneet.

Automatkalla olisi voinut olla enemmän puistoja, mutta jätskit ainakin syötiin Vihreällä pysäkillä ja ruokaa kans. Perillä oli kivaa, siellä oli luonnollista. Maassa oli vihreää ruohoa ja puut oli ruskeanvihreitä. Mökissä oli hyttysverkko ja lähellä oli kiva puisto ja virtaava joki ja lampi, jossa oli vesisuihku (eli suihkulähde). Mökin leikkipuiston telineet oli valtavan suuria. Siellä oli hassu keinu, jossa voi kaksi keinua. Lähellä oli koulunpiha, jossa pystyi pelaamaan jalkapalloa areenalla. Voitin finaalissa mummun 4-3. Koulun pihalla oli myös leikkipuisto ja liikennepuisto. Liikennepuistossa ei keretty käydä.

Kiipesimme perjantaina Jyppyrän mäelle, siellä oli ihanat maisemat ja siltä pääsi ylemmäskin portaita pitkin. Siellä meni ehkä entinen, keskeneräinen tai käytössä oleva laskettelumäki. Sinne oli aika raskas kiivetä, mutta kannatti! Matkan varrella oli myös opasviittoja ja kylttejä, joissa kerrottiin ainakin seitakivestä. Yksi oli jättänyt rahapussin ja poronsarvet seitakivelle. Ja siitä asti, kun seitakivi vieritettiin alas järveen, oli kalanpyynti huonontunut. Muistan, kun tulin Jyppyränmäeltä alas, vaikka kaaduin yhden kerran.

Oli jännää, kun äiti ja isi meni juoksemaan. Silloin satoi ja en olisi uskonut, että ne jaksaa niin pitkään juosta. Me ajettiin ne Pallakselle ukin kanssa ja mukana oli poronkellot, mutta turhaan, koska sateen takia emme jääneet lähtöä odottamaan. Oli kiva, kun äiti ja  isi tulivat takaisin mökille. Ne näyttivät normaaleilta, mutta hikisiltä.

 

FullSizeRender 3

Poronkellot

 

IMG_7906

Ollaan hetki vaan

IMG_8005

Valkea poro