Melkein tehty työ

Viimesyksyinen maratonvalmennus oli huikea projekti. Oli kiinnostavaa, haastavaa, hauskaa ja palkitsevaa treenata ohjatusti. Vaimon keväisen maratonprojektin päätyttyä oli taas minun vuoroni. Tiesin, mitä odottaa vai tiesinkö sittenkään? Innoissani olin joka tapauksessa. Tässä hieman pohdintoja matkan varrelta, viikko ennen projektin päätähtäintä.

Ihmiset valehtelevat, numerot eivät

Näin sanottiin joskus jonkun tv-sarjan mainoksessa. Minun tämänkertainen projektini näyttää lukuina seuraavalta:

  • Kesto 24.4. – 2.9., eli 19 viikkoa
  • 995,81 km juoksua (näiden lisäksi tulee vielä n. 35 km juoksua + itse kisa verryttelyineen tämän ja ensi viikon aikana)
  • Harjoituksiin käytetty aika 89 h 1 min 3 s
  • Kolme testikisaa: ratakymppi Iissä 17.5., maantiekymppi Kempeleessä 5.8. ja 8 km Raahessa 19.8.
  • 1 sairastettu viikko
  • Viikkokilometrit (poislukien nollille jäänyt sairausviikko) välillä 36,28 – 91,68 km. Toki ihan ensimmäisellä viikolla kilometrit olivat vain 12,39, mutta siinä vaiheessa palauduinkin vielä Wienin parisuhdemaratonilta eivätkä muutamat ensimmäiset viikot itse asiassa kuuluneet maratonkauteen. Olen silti laskenut ne kokonaismääriin mukaan, sillä treenasin ne jo Pasin johdolla. Yhdellä viikolla menin vielä yli tuon 91 km, eli viime viikon kilometrit olivat 108,71, mutta siinä on mukana edellisen viikon sunnuntailta tämän viikon maanantaille siirtämäni 30 km kiihtyvä pitkis, joka siis oikeasti kuuluisi edellisen viikon kilometreihin. 36,28 km viikko oli kisaviikko, eli se jolloin juoksin Z-maratonin kympin Kempeleessä. Toisaalta niin oli se satkun viikkokin, siinä on mukana Fantin juoksun 8 km.

Mikä oli samanlaista?

Ensimmäinen ja varmaankin merkittävin samankaltaisuus oli omassa treenausasenteessa. Talvella omaan tahtiin juostessani oli huomattavasti helpompi jättää juoksuja väliin, milloin mistäkin syystä. Näiden kahden projektin aikana olen huomannut hyvin vahvasti olevani sitoutunut treenaaja, nimenomaan silloin kun minulle on tehty treeniohjelma. Pidän juoksemisesta ihan yhtä paljon ja hetkittäin jopa enemmän silloin, kun ei ole kummempia tavoitteita päässä. Silti suunnitelmattomasti harjoitellessani mukavuudenhalu voittaa lenkillelähtöinnon herkästi. Valmentajan ja hänen tekemänsä ohjelmansa olemassaolo on omiaan motivoimaan kuntoilijaa laittamaan lenkkarit jalkaan silloinkin kun sää on huono, kello on paljon ja olis kaikkea muutakin tekemistä. Näin siis ainakin minun tapauksessani.

Harjoitusten rytmitys oli hyvinkin samankaltainen kuin aiemmassa projektissa. Kahta kovaa viikkoa seurasi yksi kevyt. Tästä poikettiin oikeastaan vain kerran, eli kun missasin yhden viikon sairastamisen vuoksi. Silloin juoksin parannuttuani saman viikko-ohjelman, joka oli ollut tarkoitus juosta edellisellä viikolla. Näin toimittiin siitä syystä, että sairastetun viikon oli ollut määrä olla kova viikko. Viime syksynäkin sairastin yhden viikon, mutta se oli kevyt viikko, jota ei lähdetty siten korvaamaan jälkikäteen. Nyt se korvattiin heti, kun pääsin taas treenaamaan. Oli jännää muuten huomata, että sairastamisella oli hyvin samankaltainen vaikutus minuun kuin viime syksynäkin. Viikon treenaamattomuus vie nimittäin ainakin minulta itseluottamuksen ihan pohjalukemiin. Vaikka ennen sairastumista olisi kulkenut kuinka hyvin, tuntuu ensimmäisillä lenkeillä paranemisen jälkeen, ettei tästä voi enää koskaan tulla mitään. Tässä ei tosiaan ole ollut minun kokemuksieni mukaan eroa siinä, onko missattu viikko ollut kova vai kevyt.

IMG_3456

Vaatteiden vaihto P-paikalla Vihannin liepeillä. Edessä n. 30 km pitkis kotiin kesäyössä. © Päivi Kippola

Tärkein samankaltaisuus on perheen tuki ja sen merkitys. Niin kauan, kun ei liiku tai urheile ammatikseen, tarkoittaa tällainen suunnitelmallinen harjoittelu ja yleensäkin tällä tavalla lisääntyvät harjoitusmäärät väistämättä sitä, että perheen aikatauluista tulee vähintäänkin haastavia. Näin ollen tällaisiin projekteihin olisi täysin mahdotonta edes lähteä, saati että niiden loppuunsaattamisesta voisi edes haaveilla, jos perhe ei olisi tässäkin asiassa tukena. On ollut taas huikeaa olla sellaisen tuen ja kannustuksen kohteena, mitä olen saanut kokea. Voin vain kiitollisena ihmetellä, etten ole kertaakaan joutunut kuulemaan kysymystä ”onko taas pakko mennä juoksemaan?”. Se olisi niin helppo tokaista pimenevään iltaan taas kerran häviävälle miehelleen. Silti Päivi on koko projektin ajan suhtautunut tsemppaavasti ja innostuneesti harjoitteluuni. Se lähti liikkeelle jo viime syksyn projektin päätyttyä, kun hän kannusti minua tavoittelemaan kolmen tunnin alitusta. Yksi konkreettinen muoto tästä kannustuksesta on viikonloppureissumme Tammisaareen. Minulla oli sunnuntain ohjelmassa pitkä lenkki, mutta en malttanut sitä matkakohteessa juosta, koska oli niin kivaa tutustua uuteen kaupunkiin koko perheellä. Näin lenkki jäi illalla kotona juostavaksi ja koska lähtö venyi iltapäivään, tiesi se juoksemista käytännössä yöllä. Matkalla Päivi sitten ehdotti, että jäisin kyydistä sopivassa kohtaa ennen kotia ja juoksisin lenkkini kotiin. Hän hoitaisi lasten myöhäiset iltatoimet. Huikeaa tukea! Myöhään se meni näinkin, avasin kotioven hieman ennen kahta. Silti säästin ainakin tunnin tämän järjestelyn ansiosta. Nämä ovat asioita, joiden merkitystä en osaa sanoin kuvailla.

Mikä oli erilaista?

Tarkkaavainen lukija pystyi ylläolevista luvuista päättelemään, että harjoitusmäärät olivat tällä kertaa isommat. Näin tulee ollakin, onhan tavoitekin tällä kertaa kovempi. Konkreettisesti määrän kasvu näkyi siinä, että lepopäiviä oli vähemmän. Sitä, miten määrän kasvu vaikutti minuun, on vaikea itse arvioida. Ehkä olen ollut hieman väsyneempi kuin edellisen projektin aikana. Väsyneempi nimenomaan arjen keskellä. Treenaamista elimistö on jaksanut koko ajan yllättävän hyvin.

Sen sijaan luvuista ei näe sitä, että vauhdit ovat myös kasvaneet. Tämä on osin luonnollista kehitystä. Pasin valmennuksessa harjoitellaan sykeohjatusti ja kunnon kehittyessä käy luonnollisesti niin, että samalla sykkeellä pystyykin juoksemaan kovempaa kuin aiemmin.
Toinen vauhtien kasvua selittävä tekijä on kokemuksen lisäämä rohkeus. Ensikertalaisena vedin syksyllä joitakin harjoitteita ns. varman päälle. Se näkyi esimerkiksi vetotreeneissä, joissa juoksin syksyllä helposti turhankin hitaasti. Jos ohjelmassa luki vaikkapa, että ”juokset vedot niin, että sykepiikki ei nouse yli 174, ennen kuin viimeisessä vedossa”, todennäköisesti juoksin vedot mieluummin lähemmäs 150 kuin kuin edes 160 sykkeellä. Sama varovaisuus koski kaikkia treenejä: palauttavat selvästi alle 130, kevyet lenkit max 135, eikä vaikkapa ohjeenmukainen 147. Tänä vuonna uskalsin ottaa toiseen malliin riskejä. Kevyillä lenkeillä nostin sykkeen yleensä hieman yli 140 tuntumaan ja aloin hidastamaan vasta sykkeen noustessa 145 paikkeille. Vetotreeneissä lähdin rohkeasti kovaan vauhtiin jo ensimmäisillä vedoilla. Tämän myötä pääsin jopa hieman kokeilemaan rajojani ohjelman aikana. Pari vetotreeniä oli pakko keskeyttää tai ainakin keventää. Parhaiten on jäänyt mieleen Helsingin Eläintarhan kentällä lomareissun aikana juostu 3*3000 m kolmen minuutin palautuksilla. Sää oli todella kuuman kostea ja jo kevyt verryttelyhölkkä paikalle sai hien pintaan ja sydämen tykyttämään. Perille kentälle päästyäni aavistelin verryttelyn tuntemusten perusteella, ettei sinä päivänä taida kulkea kovin kovaa. Ensimmäisen vedon sain vielä juostua hyvää vauhtia, mutta toinen veto ehti vasta alkumetreihin, kun kävi selväksi että sen päivän eväät on syöty. Vauhti hiipuikin jo siinä toisessa vedossa ja jatkoi samaa linjaa koko ajan jyrkemmin kolmannessa. Oli kovasti nöyryyttä opettava kokemus juosta niin, että koko ajan tuntuu pahalta, kuin juoksisi maksimivauhteja ja silti vauhti todellisuudessa hidastuu koko ajan. Paria muutakin vetotreeniä jouduin hieman keventämään, yleensä hidastamaan ainakin viimeisen vedon vauhtia. Noita harjoituksia on pakko pitää toisaalta epäonnistuneina, koska ei ole pystynyt toivomaansa vauhtiin, mutta toisaalta erittäin hyvinä, koska vetotreenien on tarkoituskin olla kovia. Näiden kokemusten perusteella ei tarvitse jossitella, olisiko vedot pitänyt rohjeta juosta kovempaa. Ei olisi, sillä en olisi päässyt kovempaa.

IMG_1953

8*1000 m vetotreeni vei mehut vähiin. © Päivi Kippola

Jos vetotreeneissä sai maistaa pettymyksiä (toki onnistumisiakin), olivat reippaat tasavauhtiset tässä projektissa ainakin näin jälkikäteen muistellen niitä parhaita treenejä. Reippaiden pituutta nostettiin aika tuntuvasti ohjelman aikana. Alussa ne olivat 8-10 km, lopussa 15 km. Erityisen mukavaa noissa harjoituksissa oli, että oikeastaan kertaakaan ei tullut täydellistä kanttaamista. Tokihan vauhti joillakin kerroilla hiipui. Pääsääntöisesti näistä jäi kuitenkin tunne, että jaksoi ihan hyvin pitää vauhtia ja maltillisella juoksulla pystyi selättämään juoksun aikana väistämättä tulevia vaikeita hetkiä.

Muutoksena viime syksyn projektiin, oli ohjelmassa tällä kertaa myös kisoja ns. alimatkoilla. Juoksin yhden ratakympin, yhden maantiekympin ja yhden 8 km kisan. Ne toivat vaihtelua harjoitteluun ja antoivat arvokasta kokemusta, ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin niissä pääsi tarkkailemaan, miten oma kroppa toimii, kun pitäisi väsyneenä pystyä pitämään vauhtia. Tätä pääsee kokemaan myös reippailla lenkeillä, mutta niillä kuitenkin tulee ihan aiheesta hiljennettyä vauhtia, jos syke meinaa nousta liian ylös. 10 km ja lyhyemmissä kisoissa ei sykettä katsella, vaan raastetaan sitä vauhtia, mitä suinkin jaksaa tai arvelee jaksavansa. Toiseksi minua ainakin jännittää aina lähtöviivalla. Kokemukset kilpailemisesta ovat aina hyödyksi tulevia kisoja ajatellen.

FullSizeRender 20.jpg

Kannustuspusu pupulta ennen Z-maratonin kymppiä. © Päivi Kippola

Kisat olivat myös kivoja. Iin toukokuisen ratakympin kurja sää unohtui, kun pääsimme matkaan. Kempeleen tuulissa oli kiva päästellä kevyellä jalalla, koska kisa osui ohjelman kevyelle viikolle. Siellä tein tosin kokemattomuuttani virheen vauhdinjaossa. Olin tehnyt jonkinlaisen suunnitelman, mutta kun edessä meni neljän juoksijan ryhmä n. 10 s/km nopeampaa vauhtia kuin minulla oli tarkoitus, päätinkin juosta heidän kannassaan niin kauan kuin voimat riittävät. Se oli varmasti virhe. Pysyin mukana hyvin 5 km asti ja kohtuullisesti 8 km asti, mutta sitten aloin hiipua ja viimeisillä kilometreillä otin takkiin parisenkymmentä sekuntia. Olin toivonut 40 minuutin alitusta, mutta nyt jäin siitä viisi sekuntia. Maalissa olin siksi pettynyt, mutta saatuani ottaa vastaan lasten innon kisani aikana juostusta minimaratonista ja toimia kannustajana vaimon puolimaratonilla, olivat pettymyksen tunteet vaihtuneet treenimotivaatioon. Fantin juoksussa oli todella hiostava keli, mutta sen kisan positiivisimmat puolet olivat sijainti niin lähellä kotia, että saatoimme siirtyä kisapaikalle juosten samalla alkuverkan, kohtuullinen kulku väsyneistä jaloista huolimatta (kisa oli keskellä kovaa viikkoa, eikä siihen kevennelty lainkaan), viimeisten satojen metrien loppukiri ja M40 sarjan voitto. Olin tosin sarjani ainoa osallistuja, mutta ei muistakaan sarjoista ehtinyt edelleni kuin kaksi juoksijaa.

Bonuksena tämän ohjelman aikana ehdin kerran myös yhteislenkille valmentajan kanssa. Teimme kesälomareissun Helsinkiin heinäkuun lopulla ja sen yhteydessä järjestyi yhteislenkki. Juoksimme kevyen 14 km Pasin paljon käyttämillä reiteillä Keskuspuistossa.

FullSizeRender 19

Kaksi kovaa juoksijaa ja minä

Lomareissulle ajoittui muutenkin kivaa verkostoitumista juoksuyhteisön sisällä, kun pääsimme osallistumaan Ontrailin perinteiselle lettuaamiaiselle Kauppatorilla. Moni nimimerkki sai siellä ystävälliset ja iloiset kasvot.

Mihin tämä kaikki sitten riittää?

Täytyy sanoa vain, että en tiedä. Kolmen tunnin alitus maratonilla vaatii 4:15 min/km keskivauhtia. Se tarkoittaa hieman yli 14 km/h tutummilla yksiköillä. Cooperin testissä tuo vauhti toisi reilun 2800 metrin tuloksen. Niitä pitäisi vain sitten juosta lähes 15 perätysten.
Helpolla tavoite ei siis toteudu. Tiedän pystyväni juoksemaan riittävän kovaa vauhtia sellaisella sykkeellä, jolla maratonin voi olettaa jaksavan juosta. Silti asiassa on monta vaikuttavaa tekijää. Matka on pitkä ja monenlaista voi sattua. Jalka voi nyrjähtää, jos keskittyminen herpaantuu kisan aikana, mikä on noin pitkän kisan aikana hyvin mahdollista. Miten neste ja energia imeytyvät ennen kisaa ja sen aikana? Millainen on sää? Toivon, ettei ole yhtä kovaa tuulta kuin Kaarinassa viime syksynä tai Fantin juoksun tai Eltsun vetotreenin kaltaista lehmän henkäystä. Tyyni, pilvinen +12-15 olisi kova juttu. Sitten on vielä se niin kliseinen päivän kunto. Hiihtäjä Matti Heikkinen sanoi voitettuaan aikoinaan 15 km maailmanmestaruuden, että sattui pöljä päivä. Tällainen kuntourheilijakin tunnistaa erot päivissä. Toisina päivinä juoksu kulkee paremmin kuin toisina.

Sen tiedän, että jos maalin lauantaina Kaarlen kentällä saavutan, oloni on jollain tapaa tyhjä. Saavutan tavoitteeni tai en, olen tullut projektin maaliin. Tehnyt paljon töitä tavoitteeni eteen ja ensi lauantain jälkeen tuota samaa tavoitetta ei enää ole. Samoin suunnitelmallinen harjoittelu päättyy ainakin joksikin aikaa. Se tuo tyhjyyttä myös aikatauluihin. Mikä ei ole tokikaan huono asia. Toivottavasti olo on tyhjä myös fyysisten ja psyykkisten voimavarojen osalta. Haluan antaa kisassa kaiken, mitä minulla on annettavana. En halua, että asiasta jää mitään jossiteltavaa. Jos onnistun siinä, että saan ulosmitattua kaiken mitä sinä päivänä minusta lähtee, ei loppuajalla enää olekaan niin isoa merkitystä. Toki olen pettynyt, jos haamuraja jää rikkomatta ja iloinen, jos rikkojien harvalukuiseen joukkoon liityn.

Juoksulla ja siihen liittyvillä kisoilla on merkittävä paikka elämässäni. Siksi myös tämä kisa, johon olen ajatuksissani viime syksystä ja treeneissä viime keväästä asti tähdännyt, on minulle tärkeä. Siksi jännitän sitä ehkä enemmän kuin mitään kisaa tähän asti. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kisa on tullut viime öinä uniini. Paras ja hauskin oli se, jossa oli mukana juoksututtuni Kari, joka tavoittelee samaa rajaa kuin minä, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin Berliinissä. Unessa olimme samassa kisassa. Kari pääsi tavoitteeseensa. Itse etenin tavoiteajassa, mutta muutamaa kilometriä ennen maalia juottopisteellä valmentajani Pasi sanoi minun näyttävän väsyneeltä ja hänen tulevan siksi juoksemaan viimeiset kilometrit puolestani. Näin annoin numerolappuni Pasille, joka hoiti loppuaikani tavoitteen mukaiseksi. Kari sitten ihmetteli maalissa, miten hän ei nähnyt maaliintuloani, vaikka oli maalissa odottamassa tuloani silloin, kun minun loppuaikani mukaan olisi pitänyt saapua. Hieman vaivautuneena otin onnitteluja vastaan Karilta, kun heräsin.
Kaikissa unissani tähän asti olen päässyt tavoitteeseeni, toivottavasti ne ovat enneunia.

Kuten edellisestä kappaleesta näkyy, juoksuharrastuksen merkitystä minulle ei tule vähätellä. Silti se on vain harrastus. Jos 42 195 m mittaisen haasteen lauantaina selvitän, näen maalia lähestyessäni Päivin ja lapset. Siinä tilanteessa saan tyytyväisenä sanoa itselleni, että oli loppuaikani mikä tahansa tai suoritukseni mitä vain täydellisen flopin ja  huippuonnistumisen väliltä, tavoittelevat ne vain pistesijoja minun mielessäni. Palkintopallin valtaa kolme ihan muuta osaa elämästäni.

Dabit auton ikkunoista ja musiikki soi

DSC_0406

Kokkola Cupia nelin silmin

Pelin lumo. Neljäs päivä Kokkola Cupissa. On ollut pilvistä ja poutasäätä, terävää paistetta ja hyytävää sadetta. On päästy seuraamaan ennakkoon hiottuja tykitystuuletuksia, jännityksen säpinää, tiukkoja tilanteita ja mahtavaa tsemppiä. On tuettu kaveria kyynelten kirvotessa ja nostettu toisia pettymyksen alhosta. Toruja sain pojalta, kun hymyilin väärällä hetkellä kentän laidalla. Nähnyt sen innon, kun pelien välissä palloa on melkein mahdoton pitää käsissä ja, kun näkyy sopiva paikka, hihkutaan ”jes nurmea, päästään kikkailemaan”. On kävelty ja pyöräilty kenttien väliä, syöty pastaa, ja lisätty aurinkovoidetta. Voi sitä nostalgian määrää, kun vierailin majoituskoulun luokassa, jossa oli patjoja vieri vieressä ja käytävällä pulpettien päälle viritetty pyykkinaru varusteiden kuivattamaseen. Olen kiitollinen niille sadoille talkoolaisille, jotka tekevät nämä elämykset junnuille ja meille kaikille muillekin mahdolliseksi. Nyt kasvot hehkuvat aurinkoa!

Olen elänyt mukana
Äiti

 

FullSizeRender 17

Turnaus on semmoinen, jossa pelataan ja keskitytään peliin. Turnauksessa on pelejä ja kivaa. Turnauksessa vietettiin vapaa- aikaa ja pelattiin pelejä. Siellä myös katsottiin pelejä, käytiin välillä nukkumassa ja koululla syömässä. Ja pelattiin jalkapalloa ja katsottiin pelejä.

Kokkolassa oli kiva käydä puistossa ja koululla. Mentiin pyörällä joka paikkaan ja seikkailtiin. Pelin aikana minä myös leikin kavereiden kanssa katsomossa ja tein metsässä käpylehmiä. Koiriakin siellä oli ja niitä oli kiva rapsuttaa. Turnauksesta jäi mieleen avajaiskulkue, siinä oli sambatanssijoita ja turnauksen pelaajia. Ne näytti jotku vähän riikinkukoilta ne sambatanssijat ja pelaajat näytti kivoilta, varsinkin ne joilla maskotit.(H)

Kokkola Cup oli joukkueellemme ensimmäinen yön yli kestävä turnaus. Koululla sai aina hyvät unet. Turnaus jäi mieleen kaikesta. Me pelattiin kuusi peliä. Pelit meni hyvin, kaksi peliä voitettiin, yksi pelattiin tasan ja kolme hävittiin. Voittopelissä taisteltiin hyvin palloista, syöteltiin hyvin ja tuli maaleja. Viimeinen peli jäi mieleen, kun se hävittiin niukasti tosi kovaa joukkuetta vastaan.  Sen jälkeen valmentaja ajelutti meidät kentältä koululle ikkunat auki ja soitettiin musiikkia. Ohikulkeville tehtiin dabit. Häviöt harmitti. Seuraavalla kerralla pitää pelata alusta asti kunnolla. Vapaa- ajalla oli hauska leikkiä koululla suurilla kivillä. (K)

Ollaanhan ensi vuonna samalla koululla?
Lapset

Kaksi joukkueellista 9-vuotiaita poikia, yhteensä 18 pelaajaa. Osa oli ensimmäistä kertaa yötä pois kotoa, jos ei mummulareissuja lasketa. Kaikille kyseessä oli ensimmäinen iso turnaus. 8 aikuista, valmentajia ja huoltajia. Keskiviikkoiltana olikin aikamoinen säpinä, kun pojat miettivät kenen vieressä haluaisivat nukkua ja valmentajat yrittivät sovittaa nämä toiveet yhteen niin, että luokan lattiapinta-ala riittäisi kaikille 26 erilaiselle retkipatjalle. Palapelin valmistuttua päästiin onneksi pienelle iltakävelylle, koska iltapala oli toisella koululla. Iltapesujen jälkeen päästiin rauhoittumaan yöpuulle, mutta jännitys nosti vielä pieniä päitä moneen kertaan tarkistamaan ympäristön, ennen kuin uni voitti.

Seuraavana aamuna päästiin pelaamaan. Pelejä kertyi kolmen päivän aikana molemmille joukkueille yhteensä kuusi. Päästiin juhlimaan voittoja ja nielemään tappion pettymyksiä. Pelien välissä käytiin majoituskoululla syömässä, vietettiin vapaa-aikaa joukkuekavereiden kesken, osallistuttiin avajaiskulkueeseen, syötiin porukalla jäätelöt, katsottiin kannustaen toisen joukkueen pelejä ja pallonkin kanssa oli pakko saada touhuta vapaa-ajoillakin. Valmentajan näkökulmasta parasta oli se, että saatiin pelata hyviä pelejä, joissa tehtiin niitä asioita, joita oli poikien kanssa sovittukin. Hyvällä mielellä saatiin joukkueelle ojentaa diplomit turnauksen päättyessä. Kotiin vanhempien mukana lähti tyytyväisen näköisiä poikia.

 

Valmentaja-isä

 

Paikoillanne, valmiit…

FullSizeRender 16

Kisa 

Kisa ei ole paha

Lomareissulla sukulaistytöt halusivat haastaa mieheni maratonkisaan. Olivat kuulleet, että hänellä on valmentaja ja että hän juoksee kovaa. Asenne oli kohdillaan, tytöillä oli voitonvarma kiilto silmissään, kieli keskellä suuta, askel korkea ja hymy LEVEÄ. Kisan jälkeen ensimmäisestä maaliintulijasta oli lukuisia versiota ja kisa piti uusia varsin monta kertaa, että kaikki olivat tyytyväisiä. Ei siinä tappioita laskettu, vaan aprikoitiin  sitä, miten kukainenkin pärjäisi ensi kerralla paremmin.

Kilpaileminen jakaa mielipiteitä ainakin yhtä paljon kuin se, pitääkö mämmistä tai Aurajuustosta tai anopista. Toiset kuuluvat niihin, joilla adrenaliini virtaa ja katse terästyy, kun palkinnosta tai kisasta puhutaan. Toiset varmistavat välittömästi tehtävänannon saatuaan, ennen osallistumista mihinkään tehtävään, etteihän nyt vain kilpailla. Pienenä me serkusten kanssa juostiin pihasaunalta mummolaan aina kilpaa. Olipa kyse puidenhakureissusta, ohikulkumatkasta tai kylvystä paluusta. Huussistakin piti tulla juoksemalla ja viimeinen jäi jomppepojaksi – kyllä, niin hölmöä ja lapsenmielistä tuo nimittely.

Myös koulumaailmassa kilpailemiseen suhtaudutaan kuin tabuun. Toisaalta oppimateriaalit motivoivat palkintojen kartuttamisella ja positiivisella kilpailulla ja toisaalta opettajien päätä vaaditaan tilille, jos koulusta osallistutaan kilpailuihin.

Ei kaikkien tarvitse kilpailla, eikä aina tarvitse kilpailla. Sitäpaitsi kilpailu tulee mielekkääksi vasta silloin, kun asiaan on jo syttynyt palo. Aivan juoksuharrastukseni alussa jäi jostakin aihetta käsittelevästä opuksesta mieleeni, miten juoksuharrastuksen tulisi edetä: ensin tulee helppous, sitten rentous, sitten keveys ja lopulta vauhti. Pätee kaikkeen! Ensin tehdään ilon kautta ja kun nautinnon makuun päästään, haluaa tekemisestään irti enemmän. Itse asiassa sana compete (con petire) tulee latinasta, tarkoittaen yhdessä etsimistä. Kyllä vain, juuri näin. Haluaisin jopa väittää, ettei mitään yksilölajeja olekaan, sillä kaikessa kilpailussa tarvitaan vastustajaa, joka pakottaa eteenpäin. Tarvitaan huoltojoukkoja, kannustajia, yleisöä ja valmentajia. Kilpailutilanne saa tehot esiin ja kirkastaa päämäärän. Kisoja seuraamalla myös muiden harjoittelusta ja tekniikoista voi oppia.

fullsizeoutput_2974

con petire

Asia on sitten eri, kun puhutaan huippu-urhelijoista, heille saattaa riittää vastustajaksi pelkkä kello ja motivaatioksi oman suorituksen parantaminen. Mutta tällaiselle tavalliselle tallaajalle, intohimoiselle harrastelijalle, kisa tarkoittaa yhdessä tekemistä. Omia harjoituksia ja kisoja raportoimalla ja seuraamalla on päässyt syvemmälle harrastuksen yksityiskohtiin. Juokseminen on taitoja vaativaa haasteellista toimintaa, missä voi jatkuvasti kehittyä juuri niin paljon kuin itse on valmis panostamaan. Ja juuri siksi jotain, jossa voi savuttaa optimaalisia keskittymiskokemuksia. Psykologiassa näitä ilmiöitä voisi nimittää asteittain eteneväksi ongelmanratkaisuksi tai autoteelisuudeksi toimintaa ohjaavan motivaation selittäjänä. Pelkkä omien tulosten antama palaute  ja oma kehityksen konkreettinen näkeminen on motivoivaa ja suuren lisän harjoitteluun on antanut se, kun jakanut omista kokemuksistaan, ”vakoillut” muiden tekemisiä ja ihan luvan kanssa osoittanut oman tietämättömyytensä harrastuksen yksityiskohdissa – ja siitäkin huolimatta saanut osakseen kannustusta ja palautetta ja niitä hyviä neuvoja.

On paradoksaalista, että vastoin kun yleensä luullaan, kilpailu ei tapa motivaatiota, vaan voi jopa parantaa sitä. Jos on muistettu oikea järjestys: helppous, rentous, keveys ja NYT vauhti!

Break a leg – and yes we did!

IMG_0604

Meidän liikennevalot matkalla kohti pastapartya Rathausissa #parisuhdemaraton

Maraton on ihmisen mittainen matka. Sen aikana ehtii kukoistaa ja kuihtua. Ehtii fiilistellä, taistella, voittaa itsensä ja luovuttaa. Ehtii syttyä ja sammua, kadottaa pointin koko hommasta, luottaa voimiinsa ja psyykkiseen kanttiinsa, ja sitten pettyä karvaasti. Maraton on inhimillisten tuntojen huvipusto. Neljänkymmenenkahden kilometrin matkalla ehtii villisti vauhkoontua ja syöksyä äkkijyrkkään kuiluun. Sen aikana ehtii nousta epätoivon alhosta uusiin lumoaviin pyörteisiin, jotka aiheuttavat kylmiä väreitä. On seesteisiä ja tasasia maisemapätkiä, vekkuleita kannustusjoukkoja ja tuskallisia ajatuksia ja toiveita siitä, että tämä vetkutus jo loppuisi. Ehtii iloita, vihata, surra, rakastaa, innostua ja lannistua. Ja jos hyvin käy; voi maaliviivan ylittäessä kokea itkunsekaista naurua ja iloisesti vilkutella maailmanpyörästä koko maailmalle.

Juoksimme puolisoni kanssa viidennen parisuhdemaratonimme Wienissä. Edellisinä vuosina olemme ihastelleet keväistä Seineä Pariisissa, Tiberiä Roomassa ja nyt oli vuorossa kisastartti Tonavan ylittävältä Reichsbrücke-sillalta Tonava kaunoisen soidessa. Edellinen päivä meni kevyen aamulenkin jälkeen Expossa Wienna Int´l Fairissa ja pastapartyssä Rathausin suuren juhlasalin loisteliaissa puitteissa mahtipontisten kattokruunujen alla. Nautimme pastamme ja Keisercmarrnimme kuinkas muutoin kuin viulujen ja vähän kevyemmänkin musiikin soidessa taustalla.

IMG_0587

Aamulenkillä Tonavan tuntumassa

Illalla kirjaimellisesti juoksimme oopperaan. Lenkkarit toisin jätimme pois. Olimme ajoittaneet lähtömme kyllä sopivasti, mutta metro ei pysähtynytkään Volksoperin viereisellä Währinger Strasse -asemalla. Asema oli remontissa, mutta siitä ei ollut ilmoitusta metrokartalla. Ajoimme siis ohi asemamme ja jouduimme rivakkaasti palaamaan noin kilometrin takaisinpäin. Ehdimme paikalle sateisessa iltahämärässä juosten saman sateenvarjon alla. Ja unohdimme: narikkakäteisen. Ihana aulapalvelija katsoi meihin suopeasti ja otti takkimme vastaan ilman narikkalappua. Taikahuilu oli upeasti toteutettu ja yönkuningattaren sopraano valloittava. Ainoa pieni huoleni oli se, että ilta venyi pitkään. Aamulla kun kuitenkin halusin olla lähdössä virkeänä.

 

 

Lähtöaamuna heräsin hyvissä ajoin ennen kellon soittoa. Nautiskelin hotellihuoneessa espresson ihastellen näkyä Tonavalle. Hotellimme sijaitsi aivan lähtöpaikan vieressä, joten aamulla ei tarvinnut käyttää aikaa matkusteluun. Aamiainen oli tavanomainen: maustamatonta jugurttia, siinä mysliä, siemeniä ja pähkinöitä, lisäksi leipä ja ituja ja hedelmiä. Hotellin eksoottisemmat aamiasitarjonnat saivat odottaa seuraavaa aamua. Tankkaukset martaonia varten olin aloittanut edeltävällä viikolla, neljä pulloa Addera+-juomaa päivässä kolmen päivän ajan ja lauantaina normaali ruokavalio. Jo aamulla tuntui siltä, että valmistautumiset olivat onnistuneet. Luottamusta lisäsi alla oleva hyvin suunniteltu harjoituskausi. Olo oli tarmokas, ei turvottava. Viikkoa aikaisemmin vaivannut kuumekaan ei lähtöaamuna tuntunut missään. Ainoa muisto viime hetken flunssasta ovat joissakin kuvissa erottuva punoittava nenänalus. Edellisen aamun aamulenkillä sen sijaan kurkussa hieman tuntui, muttei pahasti.

Suoriuduimme lähtöpaikalle hyvissä ajoin noin tuntia ennen lähtöä. Ilma oli kohtalaisen kylmä, koska vuorilta tuuli navakan koleasti. Sain heittää jo hotellilla haaveiluni hihattomassa topissa juoksusta. Lähtöpaikalla juoksutakin kanssakin paleli. Jätimme maailintuolovarusteemme rekkaan ja yritimme kevyesti hölkkäillä lämpimiksemme ja etsiä aurinkoista, tuulensuojaista kohtaa Wagramen Strassen korkeiden rakennusten vierestä. Hakeuduimme suhteellisen pian lähtökarsinaan sillä oletuksella, että ihmismassan keskellä olisi edes hieman lämpimämpää.

 

 

Janne olisi aikaisempien maratonaikojensa puolesta kuulunut Bemarin sponsoroimaan lähtökarsinaan ja minä kuuluin olutmerkki Erdingerin (huomautuksella alkoholfrei) lähtökaaren taakse. Pääsimme kuitenkin onneksi samaan karsinaan. Sinne me sopuisasti mahduimme samaan soppeen yhdessä bemarisarjalainen ja kaljaklubilainen, eikä se ketään haitannut. Värisin lähtökarsinassa osin kylmyyttä ja osin jännitystä. Ihan viime tingassa pääsin karsinasta vielä wc:hen. Se oli onni, aikaisemmassa jonossa olin jo luovuttanut yrittämästä. Jonoa esittävä ihmismassa kun ei tuntunut liikkuvan mihinkään.

Kaljakarsinan lähtö oli hieman epämääräinen. Liikettä tapahtui, eli vuoromme oli koittanut. Kuulimme hetken Tonava kaunoista ja jossain vaiheessa tulimme ajanottopaikalle. Siitä lähtivät kellot käyntiin ja rauhallinen eteneminen ihmisvirran keskellä alkoi. Pääsimme suhteellisen nopeasti ajateltuun tavoitevauhtiin. Juoksu tuntui heti alusta rennolta, tosin lämpeneminen varsinkin käsien osalta vei tovin.

Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla jänis jättäytyi hetkeksi matkasta vessatauolle. Sovimme, että pidän vauhdin ja pysyn oikeassa reunassa. Juoksin hetken verran yksinäni, ja molemmat olimme hetken ehtineet pelätä, että eksyimme toisistamme. Jänis kuitenkin löysi minut ja matka jatkui. 25 kilometriin asti juoksu kulki leppoisasti siinä ajassa mitä tavoitteeksi olin toiveikkaasti asettanut, sitten alkoi hiipuminen. Vauhdin seuraamiseen olin saanut hyödyllisiä vihjeitä Pasilta. Matkaa rytmitti ja jaotti todella hyvin se, että täppäsi uuden kierroksen aina viiden kilometrin välein, sen lisäksi, että näin sai luotettavammat kilometrit omasta juoksusta. Vauhti ei kuitenkaan tällä kertaa romahtanut, niinkuin joskus on käynyt. Ja se hiipuminenkin alkoi myöhemmin kuin edellisillä maratoneillani.

Noin kolmenkympin jälkeen kramppasivat reidet. Kipu tuntui silloin siinä hetkessä lamaannuttavalta. 35km:n jälkeen heitin välillä kävelyksi (mitä ei tietenkään olisi saanut tehdä). Ja oli ne kyyneleeetkin lähellä, yritin. Maaliin pääsin lopulta ajassa 4:17:36. Se on nyt oma henkilökohtainen ennätykseni.

Ennätyksen saavuttaminen on jo sinänsä juhlistamisen arvoista. Tähän saakka juhlistamiseen on toisaalta riittänyt jo pelkästään yhdessä maaliin pääsy. Olen miettinyt tämän maratonin jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin omia juoksumotiivejani. Lähinnä sen takia, kun moni työkaveri on kysynyt tuliaisiksi Mozartin kuulia saatuaan, ensinnäkin kuinka pitkä matka se olikaan, ja toiseksi mikä saa sinut juoksemaan tuollaisia matkoja. Ehkä tämä projektikin on osaltaan pohdiskelun syynä.

Olin itse jo melkein ehtinyt unohtaa tuollaiset kysymykset. Juoksu on parhaimmillaan todella kivaa ja nautinnollista, voisin siis ajatella tekeväsi tätä siksi, että saan tästä hyvät fiilikset, hyvän kunnon ja hyvinvointia ylipäätään. Olen tutustunut myös uusiin ihmisiin ja yhteisen kiinnostuksen kohteen jakaminen on aina antoisaa. On kuitenkin hetkiä, jolloin juoksu ei ole hauskaa ja silloin kantavat tavoitteet. Ehkä voin vielä kehittyä, juosta kovempaa, treenata lihaskuntoa ja voittaa itseni. Tässä projektissa olen ollut aikaisempaa tavoiteorientoituneempi juoksuun ja olen nauttinut siitä. Parasta mitä pysähtyneelle fiilisjuoksijalle voi tapahtua, on saada asiantuntevia neuvoja omaan harjoitteluun. Mikään ei anna samanlaista boostia kuin se, että huomaa edistyvänsä. Seuraavaksi vain toivoo edistyvänsä vielä nopeammin.

Olen haikeilla mielin siitä, että tämä projekti on ohitse. Se on saanut miettimään kolmatta motivoitumisen suuntaa. Olisiko kuitenkin niin, että itse juoksu on se, joka motivoi. Tällä tekemisellä on merkitys, vaikka aina ei liidellä tunteillen pilvissä tai aina ei terveys yllä uuteen tavoitteeseen. Juoksemisen fiilis tulee juuri tuosta tunteiden teatterista (huomaa maraton mitalien teksti). Tunnen kroppani ja demonini taas hitusen paremmin, nautin jokaisesta sekunnista, kun tunnen elämän sykkeen ja tiedättekö; olen taas keinunut tässä vuoristoradassa taas niin kovaa, että vatsaa nipistää, niin että lepo tuntuu levolliselta ja huominen uudelta mahdollisuudelta. Ja juostahan voi monen todella tärkeän asian puolesta. Tällä kertaa laitoin Expossa nimeni Amnestyn plakaatiin, jossa kehotetaan: restart your heart.

Sain juosta vidennen maratonini ihanassa kaupungissa ja lähestulkoon täydellisissä olosuhteissa. Minulla oli huippuvalmentaja ja leppoisan pitkäsinninen jänis, joka yritti kyllä tsempata pitämään viimeisten kilometrien pienoisenkin juoksun yllä. Aika hiljaista seuraa olin matkalla. Kiitos matkakaverille kaikesta. Illan vietimme juhlallisesti Loca-ravitolassa, jonka tarjoaa paikallista ja luomupohjaista ruokaa. Oli kivaa!

Wien on uskomaton kulttuurikaupunki ja Wienin maraton on onnistuttu toteuttamaan kaupungin tyylillle uskollisesti.  Juostessa en näyttänyt kuitenkaan kovin fiiniltä. Kun eilen sain sähköpostiini valokuvia omasta juoksustani, en tunnistanut tai ainakaan tunnustanut niistä itseäni.

Huomenna olisi polkujuoksun pikakisa, siihen vähän polttelisi jo mennä. Ajatukset on siirtynyt osin jo tulevaan. Puolikkaan enkan aion ainakin paukuttaa ja ehkä kesän treenaan  testatuilla sykerajoilla. (Varo vaan Pasi, et ehkä kovin helpolla minusta lopullisesti pääsekään). Uusi maratonkohde on hautumassa.

Tämä valmennettava siirtyy nyt haikeana varikolle ja Janne jatkaa Pasin talissa oman kolmen tunnin alituksen metsästämistä. Luvassa on mielenkiintoinen matka. Voi kun olisin piirunkaan verran yhtä hyvä tsemppari, kuin mieheni oli tämän projektin ajan minulle. Maaliin tulimme käsi kädessä, hän antoi minulle sen verran väljää, että saisin paremman ajan kuin hän. Ja sitten suutelimme

 

 

 

Näytön paikka

Muistatko tunteen koulun kokeessa? Toivoi tietenkin parasta, mutta pahimman pelkokin oli läsnä. Olisi liioittelua verrata eilisiä ajatuksia kouluaikojen jännityksiin, mutta kieltämättä jännittää sai.

Kuten aiemmista jalkapalloaiheisista bloggauksistani on voinut päätellä, lähdin valmentamisessa liikkeelle suurin piirtein tästä:IMG_0287.JPG

Ilman pelitaustaa osaamiseni oli hyvinkin rajallista. Monipuolinen pallopelikokemus oli toki alusta asti hyödyksi, mutta rehellisesti voin sanoa lähteneeni aika tyhjältä pöydältä. Senkin olen jo useampaan kertaan todennut, että tätä pöytää olen ensimmäisestä päivästä lähtien halunnut täyttää kokemuksella ja koulutuksella. Eilen oli viimeisin koulutukseni eli C-valmentajatutkinto päässyt siihen vaiheeseen, että oli aika antaa näyttö. Tervetuloa, jännitys!

Valmistautuminen

Kynnys ottaa yhteyttä näytön vastaanottavaan kouluttajaan kertoakseni olevani valmis antamaan näytön oli yllättävän korkea. Kävin koulutuksen viime keväänä ja meitä kehotettiin olemaan itse aktiivisia näytön sopimisen suhteen ja toivottiin näytön suorittamista seuraavan talvikauden aikana. Syksyllä hallikauden alkaessa ajattelin, että sovin näytön mahdollisimman pian, mutta kynnys tosiaan osoittautui korkeaksi. Lyhyehköllä valmentajakokemuksella ja rajallisella lajitaustalla sorruin ajattelemaan, etten edes tiedä annetuista aiheista riittävästi. Saati osaisin suunnitella niistä harjoituksia. Tehtävänä oli siis suunnitella kahdeksan harjoitusta annetuista aiheista. Tiedossa oli, että harjoitteista kaksi toteutettaisiin. Koska valinta suoritettaisiin arpomalla, oli oman etuni mukaista suunnitella kaikki tasapuolisen hyvin. Tuuriin ei yleensä kannata luottaa missään ja sama koski tätä.

Harjoitteiden aiheet vaihtelivat perustaidoista (sisäsyrjäsyöttö) taktisempaan osaamiseen (topparien yhteispeli). Aloitin suunnittelun muutamaan kertaan ja lopulta myös sain sen päätökseen asti. Minulla oli kahdeksan valmista harjoitusta. Hallikausikin läheni loppuaan, joten astuin kynnyksen yli ja otin yhteyttä näytön vastaanottajaan ja sain sovittua näytön eiliselle.

Ja se jännitys

Kun löimme näyttöajan lopullisesti lukkoon, jännitys alkoi.
Jännitystä lievensi se, että sain tehdä sen tutussa ympäristössä Raahen Arina areenassa ja oman tutun joukkueen kanssa. Pojat tuntevat minut ja minä heidät, heitä on helpompi ohjata kuin vierasta ryhmää. Jo siksi, että voin antaa ohjeita pelaajien nimillä.
Jännitystä aiheuttavia tekijöitä on vaikeampi nimetä. Toki tilanteen koeluontoisuus oli yksi. Koe kun on aina sellainen, että sen joko läpäisee tai sitten ei. Mitä sitten jos epäonnistuisin? Seura oli kustantanut osallistumiseni koulutukseen. Ei olisi kivaa sanoa seuraavassa tapaamisessa puheenjohtajan tai valmennuspäällikön kanssa, että eipä mennyt tutkinto läpi. Kouluttaja ajoi ottamaan näyttöä vastaan Oulusta. Tuhlaisinko vain hänen aikaansa? Tai joukkueen pelaajien, jotka tulivat treenitauolta malliryhmäksi? Tai seuramme Fortum Tutorin, joka myös tuli havainnoimaan näyttöä? Näiden lisäksi tuhlaisin vielä omaakin aikaani, jos epäonnistuisin.
Ajan tuhlaaminen tai seuran ”pettäminen” ei olisi kuitenkaan pahinta. Ehdottomasti ikävintä olisi pettyä itseensä. Olen innostunut valmennuksesta. Ei kai nyt vain kävisi selville, etten todellisuudessa osaa sitä lainkaan?

Itse näyttötilanne

Tapasimme kouluttajan kanssa puolta tuntia ennen näytön alkua. Arvoimme ohjattavat harjoitukset ja kävimme ne vielä läpi yksityiskohtaisemmin. Kouluttaja antoi minulle lyhyen ajan miettiä, voisiko harjoitteita vielä kehittää ja pari vinkkiä osasin jopa ottaa vastaan. Ohjattavaksi tulivat harjoitukset pääpelistä ja keskikenttäpelaajan ja laitapelaajan yhteistyöstä 2v1-tilanteessa. (Tässä kohtaa muuten paljastui, etten todellakaan ole ainoa, jolla on ollut kynnystä näytön sopimisessa. Päin vastoin tuntui olevan aika yleistä, että näytöt jäävät roikkumaan pidemmäksikin aikaa. Yksi askarruttava asia mielessä vähemmän.)

Sitten oli aika laittaa homma käyntiin, mikä olikin hyvä. Parhaita lääkkeitä etukäteisjännitykseen on päästä tekemään asialle jotakin. Pojat suorittivat alusta asti hyvällä tasolla, joten sain keskittyä omaan suorittamiseeni. Ei sekään tilanteesta ihan luonnollisen tuntuista tehnyt. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin seurassamme käytössä olevasta tuutoroinnista johtuen olen kyllä tottunut siihen, että aika ajoin joukkueen harjoituksia seuraa joku ulkopuolinen, osittain antaakseen palautetta valmentajille. Silti suurimman osan harjoituksista saa tehdä omassa rauhassaan, mitä nyt ei siis ollut. Toiseksi olen siitä onnellisessa asemassa, että sinä aikana kun olen valmentanut, olen pitänyt ehkä yhdet harjoitukset yksin. Joukkueellamme on talvikaudella yleensä neljä valmentajaa ja kesäkaudella kuusi. Harjoituksia on paljon kevyempää, helpompaa ja mukavampaa ohjata yhdessä useamman valmentaja kesken. Nyt olin vastuussa yksin. Toki kaksikin valmentajakaveria oli paikalla, ihan jo tuomassa omia poikiaan. Toista heistä hyödynnettiinkin toisessa harjoituksessa, tosin kouluttajan aloitteesta.

Harjoitteet eivät tietenkään menneet täysin suunnitelmien mukaan. Kaikista kriittisimmin suhtaudun omaan osuuteeni. Olin kyllä tehnyt suunnitelmien suhteen parhaani. Toteutuksessa olisin voinut silti onnistua paljon paremminkin. Pidän valmennuksessa jo koulutustenkin myötä tärkeänä, että pelaajia ohjataan aktiivisesti harjoitusten aikana, annetaan palautetta ja sitä varten tarvittaessa pysäytetään harjoitus ja väännetään rautalangasta oikeita suoritusmalleja. Jostain syystä näytössä oli tosi vaikeaa tehdä näitä pysäytyksiä. Oman ja yhdessä kouluttajan kanssa tehdyn pohdinnan pohjalta löysin kaksi syytä. Ensimmäinen on jännitys. Tarkkailun alla tuntui olevan kiire saada harjoitukset rullaamaan. Näin taisin alitajuisesti varoa keskeytyksiä. Toisena ja merkittävämpänä syynä pitäisin puutteellista pelikäsitystä. Kokemukseni jalkapallon ja ennen kaikkea sen valmentamisen saralta on vielä sen verran vähäistä, ettei opetuksellisten hetkien löytäminen tule vielä selkäytimestä. Tämän vuoksi olen niiden suhteen usein hieman myöhässä. Uskoisin lukevani peliä ja tilanteita kohtuullisen hyvin, mutta ennakointi on minulle vielä vaikeaa. Tämä on se minun isoin puutteeni, jonka uskon ja toivon helpottavan ennen kaikkea kokemuksen myötä. Samaa mieltä oli onneksi kouluttajakin.

Näytön tulos

Minulle on syntynyt jalkapallopiireistä erittäin myönteinen kuva koko sinä aikana, kun olen aktiivisesti ollut mukana. Mennessäni n. vuosi sitten C-koulutukseen minua käveli Palloliiton piiritoimiston ovella vastaan Pohjois-Suomen valmennuskeskuspäällikkö, entinen huippupelaaja Mika Nurmela, joka tervehti iloisesti ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi koulutukseen. En siis tunne häntä ennalta enkä vieläkään. Kaikissa koulutustilanteissa on oikeastaan kaikista kohtaamistani toimijoista välittynyt sama henki. Lajin parissa toimivat ihmiset ovat iloisia siitä, että me koulutettavat haluamme myös olla mukana ja oppia siitä uutta. Tämä kokemus vahvistui taas kerran. Se kouluttaja, jonka läsnäoloa olin jännittänyt ja jonka hylkäävää arviointia hieman salaa pelännyt, osasi tehdä arviointihetkestä oikein mukavan ja ennen kaikkea omaa kehitystä palvelevan. Kävimme näytön hyvässä hengessä läpi. Minä sain sanoa omat ajatukseni ja hän antoi palautteensa. Sen lisäksi hän osasi jättää monia hyviä juttuja mieleen pohdittavaksi. Uskon niiden kehittävän minua valmentajana vielä enemmän, kuin näyttöön valmistautuminen harjoituksia suunnittelemalla.

Ja tulihan sieltä sitten se tuomiokin:
IMG_0288.JPG

Ja näin helpottuneen näköisenä sain lähteä kotia kohti:
FullSizeRender 14.jpg

Tämä valmentaja saa ylpeänä jäädä odottamaan postissa saapuvaa C-valmentajan tutkintotodistusta.

Mitä seuraavaksi?

Kouluttaja sanoi palautteen lopuksi, että seuraavaksi sitten vain B-kurssille. Siitäkin kävimme lyhyen ja antoisan keskustelun, jonka johdosta oma ajatus on tällä hetkellä sellainen, että ehkä vuoden päästä voisin hakeutua C+:lle. Mutta aika näyttäköön pysyvätkö suunnitelmat samoina.

Parasta oli, että mentiin sinne

DSC_0027

Minä kävin metsässä (Hilla). Siellä oli kivaa, koska siellä sai laskea mäkeä, etsiä Konstaa ja juosta Motocross-pyöränä pitkin polkuja ja mäkiä. Motocross- pyörät menee sillä tavalla, että juostaan kovaa kädet edessä. Välissä oli kiva leikkiä. Leikin isolla hiekkakasalla ja keräsin keppejä. Kun mentiin sillalta ja kävelin siinä, leikin että olin trapetsitaiteilija. Metsässä on erilaista leikkiä, koska siellä on paljon puita ja siellä on kaikenlaista erikoista, sellaistakin voi olla, mitä ennen ei ole nähnyt. Metsässä oli pitkä matka kävellä ja menin välillä reppuselkään, koska minua väsytti. Oli kiva tehdä ihmispyramidi. Se meni vähän pieleen, koska Konsta tippui välillä. Onneksi ei ollut korkea matka pudota.

Oikestaan pyramidi oli vaikea siksi, koska vaatteet olivat liukkaat (Konsta). Metsässä oli kivaa, kun sain mennä muita piiloon tulomatkalla. Juoksin aina muita pitkän matkaa edelle ja jäin piiloon. Välillä minut löydettiin ja yhdesti ei. Kiva oli saada raitista ilmaa. Nostin ilmaan pienen puun. Se oli kaatunut ja minä jaksoin nostaa sen. Ojan pohjalla oli kiva maata sammalen päällä piilossa. Se oli ihanan pehmeää. Minä myös juoksin motocross-juoksua, oikeastaan minä keksinkin sen leikin. Metsässä jaksaisi kävellä viisi tai kuusi kilometriä tai koko päivän, jos olisi tarpeeksi evästä ja tarpeeksi pysähtymisiä.

Metsään voi mennä milloin vaan, siellä on aina kivaa. Metsään voi kyllä mennä ihan milloin vaan, sillä siellä kaikki pysyy ihan paikallaan.DSC_0013DSC_0010

Parasta on matka

 

Kevät tekee toistamiseen tuloaan. Vähensin juoksulenkille yhden vaatekerroksen, senkin toistamiseen. Välillä piti ottaa takapakkia, kolata lunta ja väistellä jäätiköitä. Ikkunat on pesty lepopäivänä. Valoa on, se muistuttaa tosiasioista. Ja rapakot, niiden yli voi nyt ottaa hyppyharjoituksia, tulee väsyneille jaloille vaihtelua. Kaikesta päätellen on koittanut kevät. Se tarkoittaa sitä, harjoitusohjelmani on edennyt niin pitkälle, että Wienin maraton on jo lähellä. Viime viikko oli kovista kovin harjoitusjakso ohjelman aikana. Olen onnekseni pysynyt terveenä ja saanut treenattua kaikki harjoitukset (paitsi yhden juoksun vaihdoin hiihtoon merenjäälle) ohjelman mukaisesti. Wienin maraton juostaan vajaan kolmen viikon kuluttua 23.4.

Kevät on ollut kiireinen, se on tarkoittanut kohdallani harjoittelun lisäksi uusia haasteita töissä, jotka nekin liittyvät liikuntaan ja urheiluun. Jännitän myös kunnallisvaaleja, tunnustanpa senkin. Ensimmäistä kertaa taitaa olla niin, että johdan aviomiestäni juoksukilometreissä, kun otetaan seurantajaksoksi valmennusohjelmani kesto. Minä olen juossut 601,41km ja Janne 443,33. Tämä kertoo vain siitä, että olen saanut puolisoltani vahvan tuen harjoitteluun, hän on tehnyt treenini mahdolliseksi.

Tässä kooste viimeisen kuukauden harjoitusmääristä ja vertailu alkupään ja loppupään keskikovasta viikosta toteutuneine yksityiskohtineen:

Näyttökuva 2017-04-04 kello 17.56.50

27.2. MA LEPO

28.2. TI, Kevyt lenkki 8km + aukivedot (vauhti 5:39, keskisyke 143)

1.3. KE Vr 2-3- km+ reipas 8km + vr 2-3 km (vauhti 5:43, keskisyke 147)

2.3. TO palauttava 6km (vauhti 6:43, keskisyke 133)

3.3. PE, YU-treenit

4.3. LA, lepo

5.3. SU, kevyt lenkki 22-24 km (vauhti 5:42, keskisyke 153)


20.3. MA, lepo

21.3. TI vr 3km+reipas 10+ vr 3km (vauhti 5:24, keskisyke 156)

22.3. KE, lepo

23.3. TO, kevyt lenkki 8km (vauhti 6:54 tyttären kanssa, keskisyke 149)

PE , YU-treenit

25.3. LA vr 3km 3x1600m/ 4min hölkkäpalautukset+ 3x 1000m/ 2min kävelypalautukset (vauhdit ens veto 5:01, viimeinen 4:44)

26.3. kevyt lenkki 24-26 km (vauhti 6:44, syke 141)

Jokainen harjoitus on ollut tarina sinänsä (tästä ajatuksesta kiitos Jari Rostille). Aina ei ole ollut helppoa löytää aikaa harjoituksille, aina ei ole kulkenut hyvin, välillä on väsyttänyt ja lihaksiin sattunut. Ohjelman lopputulos antaa, oli se sitten millainen hyvänsä, liian vaisun kuvan tämän matkan kulusta, jos ei ole voinut seurata matkan kaikkia käänteitä. Olen oppinut lukemaan uudenlaista tarinaa, joka koostuu keskisykkeistä, keskivauhdeista, alkuverkoista, aukivedoista, juoksusta yksin, juoksusta pimeässä, juoksusta tuulessa, räntäsateessa, auringonpaisteessa, juoksuista, jotka kulkivat kuin unelma, ja niistä tukkoisista matkoista, jolloin kroppa kertoo, että rajoilla ollaan. Lukemat kertovat omaa tarinaansa matkan varrelta, ne kertovat yksityiskohdat ja arjen, tämä teksti vain tiivistelmän ja yhteenvedon.

Valmentajani on tehnyt hyvää työtä, hän on laatinut tälle tarinalle juonen. Olen saanut sen ansiosta oppia, miten tällaisessa tarinassa rakennetaan käännekohtia, lakipisteitä, pidetään yllä mielenkiintoa ja nostetaan esille luonne. Koska minulla on vahva luottamus hyvin laadittuun suunnitelmaan, olen uskaltanut jalostaa omasta unelmastani tavoitteen.

Toisaalta olen luottavainen, sillä nautin tästä tarinasta, itse tekemisestä. Mutta en haluaisi tarinan päättyvän. Useinhan stressiä aiheuttaa se, että tulos on tärkeämpää kuin tekeminen, minulla niin ei näyttäisi olevan. Nyt loppuvaiheissa minuun  on iskenyt haikeus ja pieni epävarmuus. Tietyllä tapaa on turvallista, kun kaikki on vielä mahdollista. Tiedän, että se tulos, johon olen tyytyväinen ei tule helpolla ja nyt se on vain minusta kiinni. Olen valmistautunut kaikin tavoin, kroppaani luotan, mutta fokuksestani en ole varma. Mutta ehkä luotan tyttäreni viisaisiin sanoihin, jotka hän kertoi minulle yhteisellä Helsingin reissullamme. Hän kuulema muistaa elämästä kolme asiaa aina: ensinnäkin päiväkotikaveri Niilo (nimi muutettu) laittaa kaikkiin ruokiin ketsuppia, toiseksi voittajat ei luovuta ja luovuttajat ei voita, ja kolmanneksi yhteisen Helsingin reissumme. Tuota keskimmäistä olen kyllä yrittänyt harjoitella jokaikisessä treenissä: loppuun asti vaikka väsyttää. Ehkä se riittää