Liikunnan asialla

Bluesin veljekset Jake ja Elwood julistivat vuonna 1980 ilmestyneessä klassikkoelokuvassa Blues Brothers olevansa Jumalan asialla. Minä olen nyt – virallisestikin – liikunnan asialla.

Haaveista totta?

Onkohan jokainen pikkupoika ainakin jossain vaiheessa haaveillut olevansa salainen agentti? Tuskinpa. Moni toki on, mutta tuskin kaikki. En laskisi itseänikään niiden haaveilijoiden joukkoon. Muistan kyllä alakouluajoilta, kuinka Rambo-elokuvien lisäksi jotkut koulukaverit puhuivat James Bondista. Uskallan nyt kymmeniä vuosia myöhemmin tunnustaa, ettei minulla ollut aavistustakaan, mistä ne muut pojat puhuivat. Toki heidän jutuistaan ja mainittujen elokuvien sävyttämistä leikeistään saattoi päätellä aika paljon, mitä elokuvat pitivät sisällään. Agentti sinällään kuulosti hienolta, salaperäiseltä ja siten hieman kiinnostavaltakin, mutta en osannut samaistua heihin, jotka sanoivat sanan ”agentti” ihailu ja kunnioitus äänessään. Siksi en edes haaveillut urasta agenttina, kuten yksi luokkatoverini, joka teippasi pulpettinsa eteen – ilmeisesti toimittamaan nimilapun virkaa – lapun, jossa luki ”James Bond 007, agentti”. Jälkikäteen voin sanoa ymmärtäväni, miksen sellaisesta haaveillut. Olin kiinnostunut muista asioista. Tai siis yhdestä, urheilusta.

Se, mistä minä poikana haaveilin, oli ura NHL:ssä, NBA:ssa, Englannin liigassa tai Serie A:ssa. (La Liga ei ollut silloin mitään, koska maailman parhaat joukkueet olivat ensin Liverpool ja Juventus, myöhemmin AC Milan hollantilaistähtiensä Ruud Gullitin ja Marco van Bastenin johdolla. Ja tarkoitan nyt parhaat, en omat suosikkini. Jokainen voi etsiä käsiinsä tilastot 80-luvun alusta 90-luvun alkuun ja todeta väitteeni paikkansapitäviksi.) Halusin olla uusi Michael Jordan, Jari Kurri tai jo mainittu Marco van Basten. Haaveeni liittyivät urheiluun enkä voinut käsittää, miksi joku olisi jostain muusta haaveillut. Se näkyi kaikessa. Pidin ilman muuta selvänä, että telkkarista valitaan se kanava, josta näkyy urheilua. Isälle tullut Urheilulehti oli viikon ylivoimaisesti kiinnostavin posti. Huoneeni seinät olivat täynnä julisteita, ei rokkitähtien tai elokuvien, vaan urheilijoiden.

Oli pysäyttävää tajuta, etteivät kaikki näe elämää yhtä vahvasti urheilun ja liikunnan kautta kuin minä. Nyt jo edesmennyt Maija-mummuni aiheutti minulle tällaisen kokemuksen. Olin mummun luona ja telkkari oli auki. Tiesin toiselta kanavalta tulevan urheilua ja käänsin kysymättä kanavaa. Mummu sanoi lempeästi, mutta lujasti haluavansa katsoa sitä toista kanavaa (silloin ei enempää ollutkaan). Taisin sopertaa vastaukseksi jotain urheiluohjelman olevan paljon tärkeämpi. Mummu jatkoi, ettei se ole hänelle tärkeä ja hän haluaa sen toisen ohjelman takaisin. Hämmentyneenä vaihdoin kanavan takaisin. Jos voisin, kiittäisin Maija-mummua tästä oppitunnista. Ihan kuten minä en halunnut agentiksi vaikka monet muut luokan pojat halusivat, ei urheilukaan ollut tärkeä asia kaikille. Olin tapahtuneen aikaan aika pieni, ehkä n. 10-vuotias. Katson tästä kuitenkin alkaneen prosessin, joka on tehnyt liikunnasta itselleni niin tärkeän asian kuin se nyt on. Aloin katsoa muita elämän osa-alueita toisin silmin, jolloin urheilullekin löytyi oma paikkansa. Ei välittömästi, mutta ajan myötä. Ja kun asioilla on elämässä oma paikkansa, on mahdollista kasvattaa niiden parhaiden ja tärkeimpien roolia niin, etteivät ne korostu liikaa tai nouse liian tärkeiksi. Kun arvioin niitä asioita, joissa liikunta tänä päivänä eniten näkyy minun elämässäni, voin sanoa etten nuorempana olisi ollut valmis niiden kaltaisiin harrastuksiin. Kestävyysjuoksu on lajina sellainen, että vähänkään voimakkaamman kilpailuvietin omaavan (kuten minä ainakin silloin nuorempana) on helppo menettää sille koko käsi ja kaikki muutkin ruumiinosat. Jos näin käy, ei sen viemälle ajalle ole mitään rajaa. Sanoisin valmennuksessa olevan hyvin paljon samaa. Jokaiselle sopii omanlaisensa polku, mutta minä olin näihin valmis vasta elämän muiden asioiden ollessa hyvässä tasapainossa. Olen kyllä saanut elää aikalailla tasapainoista elämää aina ja ehkä kaikista merkittävintä noiden tämänhetkisten liikuntaharrastusteni tulemisessa osaksi elämääni on ollut niiden luonteva ilmaantuminen sellaisessa elämänvaiheessa, kun ne ovat siihen sopineet. Silti tuo minun ja mummun tv-kanavan valinnasta käymä keskustelu sai liikkeelle sellaisen prosessin, joka osaltaan on mahdollistanut sen, että liikunta on minulle tällä hetkellä valtavan suuri ilon, energian ja haaveidenkin tuottaja. Enää en voi haaveilla ammattiurheilijan urasta, mutta olen kyllä varovasti haaveillut työstä liikunnan saralla ainakin jollain tasolla. Tänä syksynä pääsin toteuttamaan yhden tällaisen haaveen.

Liikunta-agentiksi

Kesäkuussa sosiaalisessa mediassa minua vastaan tuli työpaikkailmoitus. Siinä kerrottiin, että Nuori kirkko ry etsii liikunta-agentteja. Tavoitteena oli löytää agentti jokaiseen kirkon hiippakuntaan.

18882176_600920610116827_7072477582065031186_n

Kuva Nuori kirkko ry:n Facebook-sivulta.

Kiinnostus heräsi heti. Aloin heti tutkimaan asiaa tarkemmin ja sain selville, että tehtävä liittyisi Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemaan, syksyllä 2017 käynnistyvään Liikuntaa lapsen ja nuoren arkeen -hankkeeseen ja siinä pääsisi kartoittamaan seurakuntien hyviä liikuntaratkaisuja, kehittämään uusia liikunta-aktiviteetteja ja lanseeraamaan uutta, liikuntaan ja pelillistämiseen pohjautuvaa kerho- ja leirityön mallia. Aikaa hakemiselle oli syksyyn asti. Tein hakemuksen heti.

Syksyn tultua aloin miettiä, milloin asiasta alkaisi kuulua. Syyskuussa tulikin puhelu, jossa kysyttiin olenko edelleen käytettävissä tehtävään. Ei liene yllätys, että olin. Unelmien toteutumiseen on usein aika helppo vastata myöntävästi. Olen nyt muutaman viikon ajan saanut käydä – jälleen – prosessia. Olen pohtinut ja vähän valmistellutkin keinoja kartoitustyön tekemiseen ja esitellyt itseäni Liikkuvan seurakunnan some-kanavilla (sekin on jatkossa osa tehtävääni). Koko hanke on vasta alkuvaiheessaan ja siksi tehtävänkuva on vielä rakennusvaiheessa ainakin minun omassa mielessäni. Tapaamme muiden agenttien ja työnantajan kanssa ensimmäisen kerran marraskuussa ja uskon sen jälkeen tietäväni paremmin, mitä tehtävä tuo tullessaan. Nyt jo tiedän olevani asiasta innostunut. Tiedän olevani sitä nyt ja tulevaisuudessa. En koskaan haaveillut olevani salainen agentti, mutta tänään olen ylpeä julkinen agentti. En taistele rosvoja vastaan, mutta saan omalta osaltani olla mukana tuomassa mahdollisuuksia lisätä liikuntaa lapsen ja nuoren arkeen ja ehkä olla tukemassa jonkun kaltaiseni pojan tai tytön haaveita. Suurta.

5E6AB935-78D7-40CA-9B44-2D0D047B54D2.jpeg

Esittelyni. Löytyy myös Liikkuvan seurakunnan some-kanavista.

Miten valloitat vaaran ja muita elämänviisauksia

DSC_1069

Huippua kohti ©Päivi Kippola

Tällä kertaa kisa vaihtui yhteiseen liikunnan iloon. Ehkä se palvelee juoksutavotteitakin pitemmällä aikatähtäimellä.

Kaikki lähtee unelmasta ja uskosta tuon unelman täyttymiseen. Viime keväänä osallistuimme arvontaan, jossa tavoiteltiin osallistumisoikeutta Vaarojen maratonin 86 kilometrin polkujuoksukisaan. Arpa oli kevyt heittää, olimme päässeet polkujuoksemisen makuun ja ihastuneet lajiin. Voitto oli kuitenkin vaikeampi vastaanottaa, sillä tiesimme vaarojen reitin olevan vaativin, mitä Suomen polkujuoksutapahtumista löytyy. Haasteita emme pelkää, mutta epävarmuutta aiheutti harjoittelun painotus. Olimme kerryttäneet vuoden aikana enemmän juoksukilometrejä kuin koskaan, mutta keskittyneet asfalttijuoksuun ja nopeuden ja juoksutekniikan kehittämiseen.

Epäröintiä ei hälventänyt yhtään juoksupiireissä käyty keskustelu siitä, millaisia pääsyvaatimuksia polkukisoihin tulisi asettaa. Hyppy 55 kilometrin Hetta-Pallas kokemuksesta 86 kilometrin vaarojen taipaleeseen alkoi tuntua suurelta. Tavoite alkoi karata kohtuuttomasti siitä, mihin itse jaksoimme uskoa.

Tällä erää vaati rohkeutta ja päättäväisyyttä kieltäytyä jo asetetusta haasteesta. Suorin reitti uuteen tavoitteeseen ei ollut välttämättä nopein, toimivin, ja paras, kuten yläpuolella olevassa kuvassa näkyy. Tällä kertaa keskityimme kannustamaan muiden suorituksia ja ihastelemaan taipaleelle lähteneiden rohkeutta ja sinnikkyyttä. Ja ennen kaikkea sitä työmäärää, joka on tehty ennen kisaa, jotta maaliin ylipäätään pääsee. Tarvitsimme siis aikaa ja lisää oikein suunnattua harjoittelua.

DSC_1060

Kevyin askelin ilon kautta ©Päivi Kippola

Vaarojen maratonin ajankohta ei muutoinkaan ollut syksyymme kovin hyvin ajoitettu. Palautuminen Vaasan maratonilta toisella, ja syksyn pahin työkiire toisella, ajoittuivat juuri samaan saumaan. Ja varusteetkin olisivat kaivanneet päivittämistä juuri nyt, kun muitakin kuluja on luvassa liikuntaan oheisesti liittyen. Niistä kulueristä tuonnenpana. Ja selittelyt jo sikseen.

Vaikka luovuimme juoksunumeroista, emme luopuneet reissusta Kolilla. Ja koska olimme varanneet juoksuamme varten mukaan isovanhemmat lapsenvahdeiksi, saimme lopulta viettää kolmen polven liikunnallisen viikonlopun kansallismaisemissa. Inovit vaihtui Merrellin vaelluskenkiin, Camelbakin juomareppu termariin, sauvat soutuveneeseen, ja sykevyö maisemien katseluun kameran linssin läpi ja ilman.

IMG_6550

Kolin ruska ©Päivi Kippola

Kolmen polven liikkumisen jälkeen kävimme vielä iltalenkillä kahdestaan ilman aikatavoitteita ihan omilla poluilla. Harhailimme vähän, juttelimme paljon, ryvetimme itsemme kurassa ja sateessa. Ja toisen pelko oli toisen leikki ja toisen ikuisuus toisen hetki. Sukelsimme usvaan, pakenimme pimeyttä, sovitimme askeleemme luonnon muotoon ja toistemme sydänten sykkeeseen.

Matkalla oli tarkoituksensa. Se palveli päämäärää. Unelma sai uutta syttöä ja tarkentuneita kohteita. Emme lähteneet hakemaan menestystä ja muiden arvon antoa, vaan tähtäämme oman tasomme mukaiseen työtä vaativaan henkilökohtaiseen saavutukseen. Ehkä sen aika on vuoden päästä tai kahden. Jääköön nähtäväksi. Ja jos niitä elämänviisauksia jäi puuttumaan, niin tässä kaksi aiheeesen liittyvää. Ja tiedän, meidän on vielä itse pissattava siihen sähköpaimeneen ja koettava ultramatkan tuska ja ihanuus  ihan itse.

 

Menestyminen ei ole avain onnellisuuteen. Onnellisuus on avain menestymiseen. Jos pidät siitä mitä teet, onnistut varmasti.— Herman Cain

Jotkut oppivat lukemalla, toiset oppivat muiden virheistä, mutta muutamien täytyy itse päästä pissaamaan sähköpaimenen lankaan.— Tom Lundberg

 

IMG_6552

Yhdessä ©Päivi Kippola

IMG_2662

Tässä Hetkessä kaikki ©Janne Kippola

DSC_1063

Retkellä ©Päivi Kippola

 

Tilipäivä peruttu

Jos jossain projektissa haluaa onnistua, sille täytyy määritellä tavoite ja sen jälkeen pyrkiä toimimaan johdonmukaisesti ja ahkerasti sen tavoitteen saavuttaakseen. Usein nämä toimenpiteet riittävät ja tavoite saavutetaan. Aina kuitenkaan ei. Niin kävi minun projektissani tällä kertaa.

Projektin viimeiset päivät

Viimeisimmän bloggauksen jälkeen ohjelmassani oli vain keventelyä, pientä verryttelyä ja itse kisa. Tein kaiken loppuun asti mahdollisimman tarkkaan ohjelmaa noudattaen. Viimeinen viikko sujui ihan normaalisti. Tiistaina oli kevyt kahden vedon treeni, jossa mentiin reipasta vauhtia, mutta ei kaasu pohjassa. Jalat tuntui kohtuullisen keveiltä. Torstain kevyellä 8 km:lla jo hyvinkin keveiltä. Pientä huolta aiheutti pieni kipu molemmissa jaloissa akillesjänteiden seudulla. Ontrailissa asiasta mainitsinkin torstain lenkkipäivityksen yhteydessä, kokeneemmat rauhoittelivat sen kuuluvan asiaan. Perjantaina matkustin Vaasaan bussilla toimiakseni vapaaehtoisena dopingvalvojana jalkapallon U19 EM-esiturnauksen ottelussa. Pelin jälkeen kävin hakemassa juoksunumeroni Kaarlen kentällä sijainneesta kisatoimistosta ja kävelin keskustaan odottelemaan autolla työ-, koulu- ja eskaripäiviensä jälkeen matkaan lähtenyttä muuta perhettä. Heidän saavuttuaan ajoimme Mustasaareen sukulaisille, jotka ystävällisesti majoittivat meidät kisamatkan ajaksi. Illalla kävin vielä kevyen verryttelyn. Akillekset oireilivat edelleen.
Nukkumaan pääsin hyvissä ajoin ja nukuinkin itse asiassa tosi hyvin. Olimme sopineet aamupalan klo 9 ja hieman ennen sitä vaimo tuli herättelemään. En juuri koskaan nuku noin pitkään, joten sain ainakin hyvän levon ennen kisaa. Aamupalan jälkeen lähdimme kisapaikalle. Ilmoitimme lapset minimaratonille ja minä lähdin verkkailemaan. Akilleksissa ei tuntemuksia ja jalat tuntuivat kevyiltä. Olo oli helpottunut ja toiveikas. Aurinkokin paistoi kauniisti. Olisiko tänään hyvä päivä huipentaa projekti?
Verkkailujen jälkeen tankkasin hieman energiaa hedelmäsoseella ja kävin vielä viimeiset vessareissut. Sen jälkeen siirryin lähtösuoralle, jota keskittyneesti kävelin ja välillä kevyesti hölkkäilin edestakaisin viimeiset minuutit ennen starttia.

DSC_0533.JPG

Toiveikkain mielin.

Itse kisa

Tapahtuma oli sen verran pieni, että mahduin hyvin maratonille starttaavien eturiviin ja pääsin näin ollen heti juoksemaan omaa vauhtiani. Vauhti löytyikin aika nopeasti ja helposti. Ketään samanvauhtista seuralaista en löytänyt, ensimmäisen kilometrin ajan pari juoksijaa oli parinkymmenen metrin säteellä minusta. Sitten molemmat jäivät taakse, vaikken itse muuttanut vauhtiani. Edellä meni muutamia juoksijoita, mutta heillä vauhti oli sen verran kovempaa, että tajusin olla pyrkimättä heidän kannoilleen. Toistin itselleni, että yksinkin voi pitää sopivaa vauhtia. Ensimmäinen kierros meni kevyesti ja samalla yritin painaa reittiä tarkasti mieleeni, olinhan juoksemassa tuon saman reitin vielä kolmeen kertaan ennen maaliintuloa. Pari juoksututtua oli kertonut, että reittiin kuuluvalta lyhyeltä sorapätkältä kuluu kalkkiviivamerkinnät kisan aikana pois. En halunnut siitä epävarmuustekijää viimeisille kierrokselle, siksikin yritin pitää ajatukset skarppina ja reitissä. Tulin ensimmäisen kierroksen loppuun ajassa 46 min. Askel tuntui edelleen kevyeltä ja sen huomioi kentän kuuluttajakin, ilmeisesti se siis näytti miltä tuntuikin.

fullsizeoutput_3128.jpeg

Lähtö auringossa.

Myös toinen kierros tuntui sujuvan hyvin. Painoin kellosta uuden kierroksen aina 5 km välein järjestäjän asettamien merkkitolppien mukaan. Sen mukaan matka välillä 10-15 km taittui samaan aikaan kuin ensimmäiset kaksi vitostakin. Neljännellä vitosella vauhti hidastui n. 2 s/km. Ei siis kovin paljoa. Sen verran kuitenkin, että aprikoin kentän takasuoralla eli n. 200 m kierroksen alun jälkeen geelin ja vesipullon / kierros kanssa päivystäneelle Päiville olevani hieman huolissani, koska tuntuu että vauhdin kiristäminen on tiukassa. En ollut vielä väsynyt, mutta päästin huolen vallalle.
Sitten tapahtui jotain, josta en ole aivan varma mitä. Lähdin kolmannelle kierrokselle ja nostin hieman vauhtia. Olin juuri saanut lisäenergiaa, joka tuntui siinä vaiheessa vielä imeytyvänkin. Sain vauhdin nousemaan ja sitä kautta mielialankin. Jostain syystä juostuani vain kilometrin tästä eteenpäin, tuntui tankki olevan aivan tyhjä. Syke alkoi nousta ja vauhti hidastua. Ei radikaalisti, mutta kuitenkin. Reitin pari ylämäkeä, jotka olin juossut kevyesti ylös jo kahdesti, tuntuivat nyt hitaasti tappavan pitkiltä. Näin jälkikäteen tuloksia tarkastellessa tuntuu uskomattomalta, että kolmas kierros oli vain 4 minuuttia hitaampi kuin kaksi ensimmäistä olivat olleet. Kolmannen kierroksen loppuun saavuin joka tapauksessa täysin tyhjin reisin ja maani myyneenä. Tiesin siinä vaiheessa, ettei voimia ole jäljellä viimeiselle kierrokselle, eli tulen jäämään tavoitteestani selvästi. Uskollisesti minua huoltaneelle vaimolle sanoin, ettei mitään ole tehtävissä, keskeyttäisin jos kehtaisin. Urheasti Päivi tsemppasi, että fokus maaliin, kyllä sinä selviät. Palkitsin kannustamisen tiuskaisemalla, että helppo sanoa. Ei voi kuin ihailla Päiviä, että oli vielä odottamassa minua maalissa tämänkin jälkeen. Kiitos tsempeistä ja anteeksi!
Neljäs kierros oli puhdasta selviytymistä. Kävelin pari ylämäkeä ja verraten pitkään ja rauhallisesti myös juottopaikoilla. Onnistuin tuhlaamaan viimeiseen kierrokseen niin kauan, että jäin jopa viimesyksyisestä ennätyksestäni yli minuutin. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä pettymyksen määrää, mikä sisälläni myllersi maalisuoralla. Maalissa olin täysin tyhjä, fyysisesti ja henkisesti. Tunteita oli kyllä vähintäänkin miehen täydeltä. Sain mitalin, jota vilkaistuani en ole sitä uudemman kerran katsonut vielä. Siirryin vaivalloisesti maalitarjoilujen ääreen. Tyhjyyteen tuijottaen join urheilujuomaa, söin banaania ja jogurttia. En osannut kuin kysellä itseltäni, mikä meni pieleen.

DSC_0580.JPG

Maaliin varjossa.

Kisan jälkeen

Onneksi sain heti kannustajani seurakseni. Vaimo istui taakseni nurmikkorinteeseen ja sain nojata häneen. Pettymyksen kyyneleet oli paljon mukavampi päästää valloilleen, kun oli uskollisin tukija vierellä, tukemassa kirjaimellisesti. Sanoja ei tarvittu, vain läsnäolo.

21316157_1098125150320696_2430214216851317230_o

Laitoin viestin Pasille, jota Päivi oli pitänyt ajan tasalla kisan aikana. Kysyin, kuinka paljon ihmistä voi v*****aa, kiitin hyvästä valmennuksesta ja pahoittelin, etten ollut pystynyt parempaan. Hyvän valmentajan tavoin Pasi tsemppasi, kehotti nostamaan päätä pystyyn, koska alla oli hyvä projekti, joka ei kruunausta vaille jääneenäkään ole mennyt hukkaan.
Tutkin netistä kisan tuloksia nähdäkseni virallisen loppuaikani ja huomasin tulleeni M40 sarjan kolmoseksi. Piristihän se hieman mieltä, ekaa kertaa oli tulossa palkinto maratonkisasta. Tosin samalla vähän kirpaisi; kaksi ekaa olivat juosseet sellaiset ajat, että yltämällä tavoitteeseeni olisin kisannut kovasti heidän kanssaan jopa sarjavoitosta.
Kävin pokkaamassa pokaalini ja sitten ajoimme takaisin sukulaisille, jossa odotti ruoka.

Mikä sitten meni pieleen?

Siihen kun osaisinkin vastata. Muutamia pieniä juttuja on tullut matkan varrelta mieleen:

  • Z-maratonin kymppi. Viime päivien aikana olen tajunnut, että ajan painuminen tuossa kisassa päälle 40 minuutin nakersi itseluottamustani hivenen. Sain toki kisasta lisäkimmoketta ja sopivasti nöyryyttä treenaamiseen, mutta nyt tunnistan tässä välissä kokemieni tunteiden joukosta myös pientä epätoivoa. ”Voinko tässä ajassa saada kuntoa enää niin paljon paremmaksi, että se riittäisi tavoitteeseeni?” Oletin nimittäin, ehkä perusteetta, että parannukseen oli tarvetta.
  • Kipeytyneet akillesjänteet. Jalat eivät vaivanneet kisan aikana, mutta koska niissä oli ollut kipuja koko viikon, toivat nekin omalta osaltaan epäilyksiä mieleeni. Jopa meillä kuntourheilijoilla itseluottamus vaikuttaa tulokseen.
  • Turhan kiireiset aikataulut. Lapsiperheen elämä on aina melkoisen aikataulutettua. Nyt olin innostuksissani hommannut siihen kaiken päälle vielä yhden liikkuvan osan. Kävin keskiviikkona päiväreissun Vaasassa jo mainitussa vapaaehtoistyössä U19 EM-esiturnauksessa. Homma ei ollut raskas, päinvastoin. Lähinnä sain keskittyä seuraamaan tasokasta jalkapalloa. Mikäs sen mukavampaa. Pakko on kuitenkin myöntää sekin, ettei ollut mitään järkeä kangistuttaa jäseniään tuntien automatkailulla pari päivää ennen kisaa. Lisäksi elokuun aikana pelattiin joka sunnuntai nappulaliigaa, oltiin yhtenä viikonloppuna Terwaturnauksessa, oli kaksi omaa kisaa, vietettiin aika monet synttärit ja paljon muuta. Paljon kivoja juttuja, jotka nekin vievät silti omat voimavaransa.
  • Yllättävä ulkoinen stressitekijä. Pari päivää ennen kisaa tietooni tuli eräs tapaus, joka aiheutti melkoisesti stressiä, teki yhdet yöunet (to-pe) huonoiksi ja vei ajatukset huonolla tavalla pois kisasta. Luulin jo selättäneeni tämän stressin, koska onnistuin nukkumaan niin hyvät yöunet kisaa edeltävänä yönä. Mitenkään selittelemättä minun on kuitenkin todettava, että kyllä stressi vei minulta voimia. Uskon sen olevan iso syy siihen, että sykkeet pomppasivat n. 10 lyöntiä kovemmiksi siinä kolmannen kierroksen alkupuolella. Jokainen joskus kestävyyskuntoilun kanssa tekemisissä ollut tietää, mitä sykkeen nouseminen tekee maitohappojen muodostumiselle ja mitä se taas tekee lihaksille. Ainakin osittain tästä johtui, että lauantain eväät oli syöty jo niin varhaisessa vaiheessa. Pasi oli kanssani samoilla linjoilla sanoen: ”Tää varmasti selittää aika pitkälle kohonneet sykkeet ja kokonaiskuorma on vaan nyt ollut liian kova kisaan. Kolmen tunnin alitus vaatii tietenkin hyvät olosuhteet ja valmistautumisen ilman mitään ylimääräistä stressiä.”

Lopussa kiitos seisoo, silti

Projekti jäi kruunua vaille. Silti en voi olla kuin kiitollinen kuljetusta matkasta. Monestakin syystä.

Ensinnäkin minulla on huikea matkakumppani. Olen kertonut jo moneen kertaan, kuinka iso merkitys puolison tuella on juoksun kaltaisessa harrastuksessa. Silti sitä ei voi liikaa korostaa. Projektissa ei ole ollut sellaista vaihetta, jossa Päivi ei olisi ollut tukena. Lähtien kannustamisesta itse projektiin lähtemisessä, kulkien treenaamisen mahdollistamisen kautta kisapäivän kannustukseen ja huoltoon. Väleihin mahtuu vielä kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen puhutellut Päiviä koko ajan managerikseni. Sellainen sä oot. Ja psyykkinen valmentajani. Paras kaikista ❤

Toiseksi on hienoa, että on lapsia jotka pitävät liikkeessä ja joista saa nähdä saman vilpittömän liikunnan ilon, jota itsekin tuntee. On myös liikuttavan hienoa, että lapset ovat aina innoissaan lähdössä kisoihin mukaan kannustamaan.

Kolmanneksi nyt alkaa jo itsekin ymmärtää, ettei yksikään juostu metri ollut turha. Tulee uusia projekteja ja vaikka palkka työstä jäi tällä kertaa saamatta, ei tilipäivä ehkä sittenkään ole peruttu, ainoastaan siirretty. Täytyy myöntää, että jotain suunnitelmia on jo tehty.

Neljänneksi valmennettavana on hienoa treenata. Olen sitä mieltä, että kaikkien kannattaisi omaan harrastukseensa ottaa jossain vaiheessa mukaan joku, joka osaa ohjata harrastajaa tekemisissään. Oli siis harrastus mikä tahansa. Ohjattu treenaaminen tuo ainakin minulle tekemiseen ryhtiä ja saa myös tekemään asioita, joita ei itse asiantuntemattomuuttaan osaisi tehdä. Näin jämähtäisin varmasti nykyistä alemmalle tasolle. En osaa tässä vaiheessa olla varma, millä tavoin seuraavia tavoitteita kohti lähden, valmentajan kanssa vai ilman. Annan kuitenkin erittäin vahvan suosituksen Pasista kaikille juoksijoille. Kannattaa kokeilla.

Viidenneksi kisamatkan majoitus oli parasta mitä voi kuvitella. Kun saavuimme sukulaisten luo perjantai-iltana, oli ruoka valmiina odottamassa. Aamupala järjestyi toivomaamme aikaan ja oli parempi kuin hotelleissa koskaan. Välillä isäntämme ja emäntämme ajoivat kisapaikalle kannustamaan ja kisasta palatessa oli ruoka taas valmiina. Ja nämä olivat vain ne ulkoiset tekijät. Tämän lisäksi heidän kotonaan oli niin hyvä olla, että koko ajan sai tuntea olonsa mukavaksi, helpoksi. Valtavan suuri kiitos meidät majoittaneille sukulaisille, parempaa ei olisi voinut toivoa!

Mitä seuraavaksi?

Vaikka olinkin lauantain viimeisen kierroksen aikana täysin valmis polttamaan kaikki mahdolliset juoksuharrastukseen liittyvät välineeni, olen kaikkea muuta kuin valmis hautaamaan unelmani kolmen tunnin alituksesta. Minulla on mielessä tietty kisa ensi vuodelle. Jääköön se kuitenkin vielä salaisuudeksi. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että tämä juoksukausi voisi olla tässä. Se tarkoittaa sitä, että meillä olisi myynnissä kaksi osallistumisoikeutta Vaarojen maratonille. Kiinnostuneet ottakoot yhteyttä.

Nyt aion palautella rauhassa ja sitten kääntää katseet ensi kauteen, tai itse asiassa vähän loppuvuoteenkin. Haluan saada tälle vuodelle 2000 juoksukilometriä täyteen, eikä se ihan juoksematta tule. Eikä sitä tiedä, vaikka vielä lapunkin innostuisi rintaan tälle vuodelle laittamaan esimerkiksi NUTS Köykkyrissä tai Limingan Uudenvuodenjuoksussa. Aika näyttäköön.

Oli vauhdikasta! Kolme maratonia ja me kolme

Mikä taivaallinen auringonpaiste jo aamusta. Se enteili hyvää, valoi toivoa ja luottamusta. Se pyyhki mennessään myös viime päivien yllättäen hiipineet kaatosateet. Salakavalat ja läpi kastelevat. Aamu oli rauhallinen ja levollinen, kiitos sen ystävällisen vieraanvaraisuuden, jota saimme matkallamme kokea. Olimme reippaita, lähdössä luottavaisia, haasteisiin valmiita. Sain seurata mieheni lähdön, lasten minimaratonit, pienemmän yhden ratakierroksen, ja vanhemman kahden ratakierroksen matkat. Ne hymyt, ne keskittyneet katseet, korkeat askeleet, vauhdikkaat lähdöt. Näin sen kun väsy iski ja pystyin itse vain kannustamaan. Ja ne viimeiset hetket ennen maalia, lapsilla hehkuvin kasvoin, ilmeessä hitunen totisuutta, jonka mitalit ja mehulasit kadottivat. Ja sen kokomatkan päätöksen kun urakka on ohi selätettynä muttei itselle voitettuna. Tunnen taas teidät kaikki hitusen paremmin, siksikin niin rakkaat. (P)

Juoksussa oli vauhtia ja pituushypyssä. Siellä paistoi aurinko ja siellä oli mukava leikkiä Konstan kanssa. Minä juoksi yksin minimaratonin. Se meni hyvin, mutta vähän väsytti. Kyllähän yleensä tuollaisella ratakierroksella voi väsyttää. En jaksanut koko matkaa täysillä. Kävelin vähän  matkaa, ihan pikkuisen.  Oli kiva osallistua ja maaliin oli mukava tulla. Vähän jännittikin, varsinkin kun pistetiin mitali kaulaan. Isin maratoni meni hyvin, mua vähän jänitti kun se lähti. Jännitti, miten sen matkan menee. Juoksi se hyvin, en keksi muuta. (H)

Vaasassa oli kivaa. Sukulaisilla oli kiva olla (munkin mielessä, sanoo pikkusisko) ja siellä oli kiva myös nukkua. Minimaratonilla oli kiva juosta ja isin maratonin aikana leikkiä kentällä ja katsoa kun se juoksee. Isi sai ekan palkintonsa maratonilta. Löysin kentältä kullanvärisen rinkulan maasta. Maratonpäivän jälkeen syötiin sukulaisilla lihapullia ja perunamuusia. Isin maratoni meni hyvin, mutta ei saanut ihan ennätystä. Vähän huonostikin se meni sen omasta mielestä. (K)

DSC_0566.JPG

Minimaraton finisher

DSC_0521 2

Nallekin hyppää. Me maskotit kisakatsomossa.

Melkein tehty työ

Viimesyksyinen maratonvalmennus oli huikea projekti. Oli kiinnostavaa, haastavaa, hauskaa ja palkitsevaa treenata ohjatusti. Vaimon keväisen maratonprojektin päätyttyä oli taas minun vuoroni. Tiesin, mitä odottaa vai tiesinkö sittenkään? Innoissani olin joka tapauksessa. Tässä hieman pohdintoja matkan varrelta, viikko ennen projektin päätähtäintä.

Ihmiset valehtelevat, numerot eivät

Näin sanottiin joskus jonkun tv-sarjan mainoksessa. Minun tämänkertainen projektini näyttää lukuina seuraavalta:

  • Kesto 24.4. – 2.9., eli 19 viikkoa
  • 995,81 km juoksua (näiden lisäksi tulee vielä n. 35 km juoksua + itse kisa verryttelyineen tämän ja ensi viikon aikana)
  • Harjoituksiin käytetty aika 89 h 1 min 3 s
  • Kolme testikisaa: ratakymppi Iissä 17.5., maantiekymppi Kempeleessä 5.8. ja 8 km Raahessa 19.8.
  • 1 sairastettu viikko
  • Viikkokilometrit (poislukien nollille jäänyt sairausviikko) välillä 36,28 – 91,68 km. Toki ihan ensimmäisellä viikolla kilometrit olivat vain 12,39, mutta siinä vaiheessa palauduinkin vielä Wienin parisuhdemaratonilta eivätkä muutamat ensimmäiset viikot itse asiassa kuuluneet maratonkauteen. Olen silti laskenut ne kokonaismääriin mukaan, sillä treenasin ne jo Pasin johdolla. Yhdellä viikolla menin vielä yli tuon 91 km, eli viime viikon kilometrit olivat 108,71, mutta siinä on mukana edellisen viikon sunnuntailta tämän viikon maanantaille siirtämäni 30 km kiihtyvä pitkis, joka siis oikeasti kuuluisi edellisen viikon kilometreihin. 36,28 km viikko oli kisaviikko, eli se jolloin juoksin Z-maratonin kympin Kempeleessä. Toisaalta niin oli se satkun viikkokin, siinä on mukana Fantin juoksun 8 km.

Mikä oli samanlaista?

Ensimmäinen ja varmaankin merkittävin samankaltaisuus oli omassa treenausasenteessa. Talvella omaan tahtiin juostessani oli huomattavasti helpompi jättää juoksuja väliin, milloin mistäkin syystä. Näiden kahden projektin aikana olen huomannut hyvin vahvasti olevani sitoutunut treenaaja, nimenomaan silloin kun minulle on tehty treeniohjelma. Pidän juoksemisesta ihan yhtä paljon ja hetkittäin jopa enemmän silloin, kun ei ole kummempia tavoitteita päässä. Silti suunnitelmattomasti harjoitellessani mukavuudenhalu voittaa lenkillelähtöinnon herkästi. Valmentajan ja hänen tekemänsä ohjelmansa olemassaolo on omiaan motivoimaan kuntoilijaa laittamaan lenkkarit jalkaan silloinkin kun sää on huono, kello on paljon ja olis kaikkea muutakin tekemistä. Näin siis ainakin minun tapauksessani.

Harjoitusten rytmitys oli hyvinkin samankaltainen kuin aiemmassa projektissa. Kahta kovaa viikkoa seurasi yksi kevyt. Tästä poikettiin oikeastaan vain kerran, eli kun missasin yhden viikon sairastamisen vuoksi. Silloin juoksin parannuttuani saman viikko-ohjelman, joka oli ollut tarkoitus juosta edellisellä viikolla. Näin toimittiin siitä syystä, että sairastetun viikon oli ollut määrä olla kova viikko. Viime syksynäkin sairastin yhden viikon, mutta se oli kevyt viikko, jota ei lähdetty siten korvaamaan jälkikäteen. Nyt se korvattiin heti, kun pääsin taas treenaamaan. Oli jännää muuten huomata, että sairastamisella oli hyvin samankaltainen vaikutus minuun kuin viime syksynäkin. Viikon treenaamattomuus vie nimittäin ainakin minulta itseluottamuksen ihan pohjalukemiin. Vaikka ennen sairastumista olisi kulkenut kuinka hyvin, tuntuu ensimmäisillä lenkeillä paranemisen jälkeen, ettei tästä voi enää koskaan tulla mitään. Tässä ei tosiaan ole ollut minun kokemuksieni mukaan eroa siinä, onko missattu viikko ollut kova vai kevyt.

IMG_3456

Vaatteiden vaihto P-paikalla Vihannin liepeillä. Edessä n. 30 km pitkis kotiin kesäyössä. © Päivi Kippola

Tärkein samankaltaisuus on perheen tuki ja sen merkitys. Niin kauan, kun ei liiku tai urheile ammatikseen, tarkoittaa tällainen suunnitelmallinen harjoittelu ja yleensäkin tällä tavalla lisääntyvät harjoitusmäärät väistämättä sitä, että perheen aikatauluista tulee vähintäänkin haastavia. Näin ollen tällaisiin projekteihin olisi täysin mahdotonta edes lähteä, saati että niiden loppuunsaattamisesta voisi edes haaveilla, jos perhe ei olisi tässäkin asiassa tukena. On ollut taas huikeaa olla sellaisen tuen ja kannustuksen kohteena, mitä olen saanut kokea. Voin vain kiitollisena ihmetellä, etten ole kertaakaan joutunut kuulemaan kysymystä ”onko taas pakko mennä juoksemaan?”. Se olisi niin helppo tokaista pimenevään iltaan taas kerran häviävälle miehelleen. Silti Päivi on koko projektin ajan suhtautunut tsemppaavasti ja innostuneesti harjoitteluuni. Se lähti liikkeelle jo viime syksyn projektin päätyttyä, kun hän kannusti minua tavoittelemaan kolmen tunnin alitusta. Yksi konkreettinen muoto tästä kannustuksesta on viikonloppureissumme Tammisaareen. Minulla oli sunnuntain ohjelmassa pitkä lenkki, mutta en malttanut sitä matkakohteessa juosta, koska oli niin kivaa tutustua uuteen kaupunkiin koko perheellä. Näin lenkki jäi illalla kotona juostavaksi ja koska lähtö venyi iltapäivään, tiesi se juoksemista käytännössä yöllä. Matkalla Päivi sitten ehdotti, että jäisin kyydistä sopivassa kohtaa ennen kotia ja juoksisin lenkkini kotiin. Hän hoitaisi lasten myöhäiset iltatoimet. Huikeaa tukea! Myöhään se meni näinkin, avasin kotioven hieman ennen kahta. Silti säästin ainakin tunnin tämän järjestelyn ansiosta. Nämä ovat asioita, joiden merkitystä en osaa sanoin kuvailla.

Mikä oli erilaista?

Tarkkaavainen lukija pystyi ylläolevista luvuista päättelemään, että harjoitusmäärät olivat tällä kertaa isommat. Näin tulee ollakin, onhan tavoitekin tällä kertaa kovempi. Konkreettisesti määrän kasvu näkyi siinä, että lepopäiviä oli vähemmän. Sitä, miten määrän kasvu vaikutti minuun, on vaikea itse arvioida. Ehkä olen ollut hieman väsyneempi kuin edellisen projektin aikana. Väsyneempi nimenomaan arjen keskellä. Treenaamista elimistö on jaksanut koko ajan yllättävän hyvin.

Sen sijaan luvuista ei näe sitä, että vauhdit ovat myös kasvaneet. Tämä on osin luonnollista kehitystä. Pasin valmennuksessa harjoitellaan sykeohjatusti ja kunnon kehittyessä käy luonnollisesti niin, että samalla sykkeellä pystyykin juoksemaan kovempaa kuin aiemmin.
Toinen vauhtien kasvua selittävä tekijä on kokemuksen lisäämä rohkeus. Ensikertalaisena vedin syksyllä joitakin harjoitteita ns. varman päälle. Se näkyi esimerkiksi vetotreeneissä, joissa juoksin syksyllä helposti turhankin hitaasti. Jos ohjelmassa luki vaikkapa, että ”juokset vedot niin, että sykepiikki ei nouse yli 174, ennen kuin viimeisessä vedossa”, todennäköisesti juoksin vedot mieluummin lähemmäs 150 kuin kuin edes 160 sykkeellä. Sama varovaisuus koski kaikkia treenejä: palauttavat selvästi alle 130, kevyet lenkit max 135, eikä vaikkapa ohjeenmukainen 147. Tänä vuonna uskalsin ottaa toiseen malliin riskejä. Kevyillä lenkeillä nostin sykkeen yleensä hieman yli 140 tuntumaan ja aloin hidastamaan vasta sykkeen noustessa 145 paikkeille. Vetotreeneissä lähdin rohkeasti kovaan vauhtiin jo ensimmäisillä vedoilla. Tämän myötä pääsin jopa hieman kokeilemaan rajojani ohjelman aikana. Pari vetotreeniä oli pakko keskeyttää tai ainakin keventää. Parhaiten on jäänyt mieleen Helsingin Eläintarhan kentällä lomareissun aikana juostu 3*3000 m kolmen minuutin palautuksilla. Sää oli todella kuuman kostea ja jo kevyt verryttelyhölkkä paikalle sai hien pintaan ja sydämen tykyttämään. Perille kentälle päästyäni aavistelin verryttelyn tuntemusten perusteella, ettei sinä päivänä taida kulkea kovin kovaa. Ensimmäisen vedon sain vielä juostua hyvää vauhtia, mutta toinen veto ehti vasta alkumetreihin, kun kävi selväksi että sen päivän eväät on syöty. Vauhti hiipuikin jo siinä toisessa vedossa ja jatkoi samaa linjaa koko ajan jyrkemmin kolmannessa. Oli kovasti nöyryyttä opettava kokemus juosta niin, että koko ajan tuntuu pahalta, kuin juoksisi maksimivauhteja ja silti vauhti todellisuudessa hidastuu koko ajan. Paria muutakin vetotreeniä jouduin hieman keventämään, yleensä hidastamaan ainakin viimeisen vedon vauhtia. Noita harjoituksia on pakko pitää toisaalta epäonnistuneina, koska ei ole pystynyt toivomaansa vauhtiin, mutta toisaalta erittäin hyvinä, koska vetotreenien on tarkoituskin olla kovia. Näiden kokemusten perusteella ei tarvitse jossitella, olisiko vedot pitänyt rohjeta juosta kovempaa. Ei olisi, sillä en olisi päässyt kovempaa.

IMG_1953

8*1000 m vetotreeni vei mehut vähiin. © Päivi Kippola

Jos vetotreeneissä sai maistaa pettymyksiä (toki onnistumisiakin), olivat reippaat tasavauhtiset tässä projektissa ainakin näin jälkikäteen muistellen niitä parhaita treenejä. Reippaiden pituutta nostettiin aika tuntuvasti ohjelman aikana. Alussa ne olivat 8-10 km, lopussa 15 km. Erityisen mukavaa noissa harjoituksissa oli, että oikeastaan kertaakaan ei tullut täydellistä kanttaamista. Tokihan vauhti joillakin kerroilla hiipui. Pääsääntöisesti näistä jäi kuitenkin tunne, että jaksoi ihan hyvin pitää vauhtia ja maltillisella juoksulla pystyi selättämään juoksun aikana väistämättä tulevia vaikeita hetkiä.

Muutoksena viime syksyn projektiin, oli ohjelmassa tällä kertaa myös kisoja ns. alimatkoilla. Juoksin yhden ratakympin, yhden maantiekympin ja yhden 8 km kisan. Ne toivat vaihtelua harjoitteluun ja antoivat arvokasta kokemusta, ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin niissä pääsi tarkkailemaan, miten oma kroppa toimii, kun pitäisi väsyneenä pystyä pitämään vauhtia. Tätä pääsee kokemaan myös reippailla lenkeillä, mutta niillä kuitenkin tulee ihan aiheesta hiljennettyä vauhtia, jos syke meinaa nousta liian ylös. 10 km ja lyhyemmissä kisoissa ei sykettä katsella, vaan raastetaan sitä vauhtia, mitä suinkin jaksaa tai arvelee jaksavansa. Toiseksi minua ainakin jännittää aina lähtöviivalla. Kokemukset kilpailemisesta ovat aina hyödyksi tulevia kisoja ajatellen.

FullSizeRender 20.jpg

Kannustuspusu pupulta ennen Z-maratonin kymppiä. © Päivi Kippola

Kisat olivat myös kivoja. Iin toukokuisen ratakympin kurja sää unohtui, kun pääsimme matkaan. Kempeleen tuulissa oli kiva päästellä kevyellä jalalla, koska kisa osui ohjelman kevyelle viikolle. Siellä tein tosin kokemattomuuttani virheen vauhdinjaossa. Olin tehnyt jonkinlaisen suunnitelman, mutta kun edessä meni neljän juoksijan ryhmä n. 10 s/km nopeampaa vauhtia kuin minulla oli tarkoitus, päätinkin juosta heidän kannassaan niin kauan kuin voimat riittävät. Se oli varmasti virhe. Pysyin mukana hyvin 5 km asti ja kohtuullisesti 8 km asti, mutta sitten aloin hiipua ja viimeisillä kilometreillä otin takkiin parisenkymmentä sekuntia. Olin toivonut 40 minuutin alitusta, mutta nyt jäin siitä viisi sekuntia. Maalissa olin siksi pettynyt, mutta saatuani ottaa vastaan lasten innon kisani aikana juostusta minimaratonista ja toimia kannustajana vaimon puolimaratonilla, olivat pettymyksen tunteet vaihtuneet treenimotivaatioon. Fantin juoksussa oli todella hiostava keli, mutta sen kisan positiivisimmat puolet olivat sijainti niin lähellä kotia, että saatoimme siirtyä kisapaikalle juosten samalla alkuverkan, kohtuullinen kulku väsyneistä jaloista huolimatta (kisa oli keskellä kovaa viikkoa, eikä siihen kevennelty lainkaan), viimeisten satojen metrien loppukiri ja M40 sarjan voitto. Olin tosin sarjani ainoa osallistuja, mutta ei muistakaan sarjoista ehtinyt edelleni kuin kaksi juoksijaa.

Bonuksena tämän ohjelman aikana ehdin kerran myös yhteislenkille valmentajan kanssa. Teimme kesälomareissun Helsinkiin heinäkuun lopulla ja sen yhteydessä järjestyi yhteislenkki. Juoksimme kevyen 14 km Pasin paljon käyttämillä reiteillä Keskuspuistossa.

FullSizeRender 19

Kaksi kovaa juoksijaa ja minä

Lomareissulle ajoittui muutenkin kivaa verkostoitumista juoksuyhteisön sisällä, kun pääsimme osallistumaan Ontrailin perinteiselle lettuaamiaiselle Kauppatorilla. Moni nimimerkki sai siellä ystävälliset ja iloiset kasvot.

Mihin tämä kaikki sitten riittää?

Täytyy sanoa vain, että en tiedä. Kolmen tunnin alitus maratonilla vaatii 4:15 min/km keskivauhtia. Se tarkoittaa hieman yli 14 km/h tutummilla yksiköillä. Cooperin testissä tuo vauhti toisi reilun 2800 metrin tuloksen. Niitä pitäisi vain sitten juosta lähes 15 perätysten.
Helpolla tavoite ei siis toteudu. Tiedän pystyväni juoksemaan riittävän kovaa vauhtia sellaisella sykkeellä, jolla maratonin voi olettaa jaksavan juosta. Silti asiassa on monta vaikuttavaa tekijää. Matka on pitkä ja monenlaista voi sattua. Jalka voi nyrjähtää, jos keskittyminen herpaantuu kisan aikana, mikä on noin pitkän kisan aikana hyvin mahdollista. Miten neste ja energia imeytyvät ennen kisaa ja sen aikana? Millainen on sää? Toivon, ettei ole yhtä kovaa tuulta kuin Kaarinassa viime syksynä tai Fantin juoksun tai Eltsun vetotreenin kaltaista lehmän henkäystä. Tyyni, pilvinen +12-15 olisi kova juttu. Sitten on vielä se niin kliseinen päivän kunto. Hiihtäjä Matti Heikkinen sanoi voitettuaan aikoinaan 15 km maailmanmestaruuden, että sattui pöljä päivä. Tällainen kuntourheilijakin tunnistaa erot päivissä. Toisina päivinä juoksu kulkee paremmin kuin toisina.

Sen tiedän, että jos maalin lauantaina Kaarlen kentällä saavutan, oloni on jollain tapaa tyhjä. Saavutan tavoitteeni tai en, olen tullut projektin maaliin. Tehnyt paljon töitä tavoitteeni eteen ja ensi lauantain jälkeen tuota samaa tavoitetta ei enää ole. Samoin suunnitelmallinen harjoittelu päättyy ainakin joksikin aikaa. Se tuo tyhjyyttä myös aikatauluihin. Mikä ei ole tokikaan huono asia. Toivottavasti olo on tyhjä myös fyysisten ja psyykkisten voimavarojen osalta. Haluan antaa kisassa kaiken, mitä minulla on annettavana. En halua, että asiasta jää mitään jossiteltavaa. Jos onnistun siinä, että saan ulosmitattua kaiken mitä sinä päivänä minusta lähtee, ei loppuajalla enää olekaan niin isoa merkitystä. Toki olen pettynyt, jos haamuraja jää rikkomatta ja iloinen, jos rikkojien harvalukuiseen joukkoon liityn.

Juoksulla ja siihen liittyvillä kisoilla on merkittävä paikka elämässäni. Siksi myös tämä kisa, johon olen ajatuksissani viime syksystä ja treeneissä viime keväästä asti tähdännyt, on minulle tärkeä. Siksi jännitän sitä ehkä enemmän kuin mitään kisaa tähän asti. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kisa on tullut viime öinä uniini. Paras ja hauskin oli se, jossa oli mukana juoksututtuni Kari, joka tavoittelee samaa rajaa kuin minä, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin Berliinissä. Unessa olimme samassa kisassa. Kari pääsi tavoitteeseensa. Itse etenin tavoiteajassa, mutta muutamaa kilometriä ennen maalia juottopisteellä valmentajani Pasi sanoi minun näyttävän väsyneeltä ja hänen tulevan siksi juoksemaan viimeiset kilometrit puolestani. Näin annoin numerolappuni Pasille, joka hoiti loppuaikani tavoitteen mukaiseksi. Kari sitten ihmetteli maalissa, miten hän ei nähnyt maaliintuloani, vaikka oli maalissa odottamassa tuloani silloin, kun minun loppuaikani mukaan olisi pitänyt saapua. Hieman vaivautuneena otin onnitteluja vastaan Karilta, kun heräsin.
Kaikissa unissani tähän asti olen päässyt tavoitteeseeni, toivottavasti ne ovat enneunia.

Kuten edellisestä kappaleesta näkyy, juoksuharrastuksen merkitystä minulle ei tule vähätellä. Silti se on vain harrastus. Jos 42 195 m mittaisen haasteen lauantaina selvitän, näen maalia lähestyessäni Päivin ja lapset. Siinä tilanteessa saan tyytyväisenä sanoa itselleni, että oli loppuaikani mikä tahansa tai suoritukseni mitä vain täydellisen flopin ja  huippuonnistumisen väliltä, tavoittelevat ne vain pistesijoja minun mielessäni. Palkintopallin valtaa kolme ihan muuta osaa elämästäni.

Dabit auton ikkunoista ja musiikki soi

DSC_0406

Kokkola Cupia nelin silmin

Pelin lumo. Neljäs päivä Kokkola Cupissa. On ollut pilvistä ja poutasäätä, terävää paistetta ja hyytävää sadetta. On päästy seuraamaan ennakkoon hiottuja tykitystuuletuksia, jännityksen säpinää, tiukkoja tilanteita ja mahtavaa tsemppiä. On tuettu kaveria kyynelten kirvotessa ja nostettu toisia pettymyksen alhosta. Toruja sain pojalta, kun hymyilin väärällä hetkellä kentän laidalla. Nähnyt sen innon, kun pelien välissä palloa on melkein mahdoton pitää käsissä ja, kun näkyy sopiva paikka, hihkutaan ”jes nurmea, päästään kikkailemaan”. On kävelty ja pyöräilty kenttien väliä, syöty pastaa, ja lisätty aurinkovoidetta. Voi sitä nostalgian määrää, kun vierailin majoituskoulun luokassa, jossa oli patjoja vieri vieressä ja käytävällä pulpettien päälle viritetty pyykkinaru varusteiden kuivattamaseen. Olen kiitollinen niille sadoille talkoolaisille, jotka tekevät nämä elämykset junnuille ja meille kaikille muillekin mahdolliseksi. Nyt kasvot hehkuvat aurinkoa!

Olen elänyt mukana
Äiti

 

FullSizeRender 17

Turnaus on semmoinen, jossa pelataan ja keskitytään peliin. Turnauksessa on pelejä ja kivaa. Turnauksessa vietettiin vapaa- aikaa ja pelattiin pelejä. Siellä myös katsottiin pelejä, käytiin välillä nukkumassa ja koululla syömässä. Ja pelattiin jalkapalloa ja katsottiin pelejä.

Kokkolassa oli kiva käydä puistossa ja koululla. Mentiin pyörällä joka paikkaan ja seikkailtiin. Pelin aikana minä myös leikin kavereiden kanssa katsomossa ja tein metsässä käpylehmiä. Koiriakin siellä oli ja niitä oli kiva rapsuttaa. Turnauksesta jäi mieleen avajaiskulkue, siinä oli sambatanssijoita ja turnauksen pelaajia. Ne näytti jotku vähän riikinkukoilta ne sambatanssijat ja pelaajat näytti kivoilta, varsinkin ne joilla maskotit.(H)

Kokkola Cup oli joukkueellemme ensimmäinen yön yli kestävä turnaus. Koululla sai aina hyvät unet. Turnaus jäi mieleen kaikesta. Me pelattiin kuusi peliä. Pelit meni hyvin, kaksi peliä voitettiin, yksi pelattiin tasan ja kolme hävittiin. Voittopelissä taisteltiin hyvin palloista, syöteltiin hyvin ja tuli maaleja. Viimeinen peli jäi mieleen, kun se hävittiin niukasti tosi kovaa joukkuetta vastaan.  Sen jälkeen valmentaja ajelutti meidät kentältä koululle ikkunat auki ja soitettiin musiikkia. Ohikulkeville tehtiin dabit. Häviöt harmitti. Seuraavalla kerralla pitää pelata alusta asti kunnolla. Vapaa- ajalla oli hauska leikkiä koululla suurilla kivillä. (K)

Ollaanhan ensi vuonna samalla koululla?
Lapset

Kaksi joukkueellista 9-vuotiaita poikia, yhteensä 18 pelaajaa. Osa oli ensimmäistä kertaa yötä pois kotoa, jos ei mummulareissuja lasketa. Kaikille kyseessä oli ensimmäinen iso turnaus. 8 aikuista, valmentajia ja huoltajia. Keskiviikkoiltana olikin aikamoinen säpinä, kun pojat miettivät kenen vieressä haluaisivat nukkua ja valmentajat yrittivät sovittaa nämä toiveet yhteen niin, että luokan lattiapinta-ala riittäisi kaikille 26 erilaiselle retkipatjalle. Palapelin valmistuttua päästiin onneksi pienelle iltakävelylle, koska iltapala oli toisella koululla. Iltapesujen jälkeen päästiin rauhoittumaan yöpuulle, mutta jännitys nosti vielä pieniä päitä moneen kertaan tarkistamaan ympäristön, ennen kuin uni voitti.

Seuraavana aamuna päästiin pelaamaan. Pelejä kertyi kolmen päivän aikana molemmille joukkueille yhteensä kuusi. Päästiin juhlimaan voittoja ja nielemään tappion pettymyksiä. Pelien välissä käytiin majoituskoululla syömässä, vietettiin vapaa-aikaa joukkuekavereiden kesken, osallistuttiin avajaiskulkueeseen, syötiin porukalla jäätelöt, katsottiin kannustaen toisen joukkueen pelejä ja pallonkin kanssa oli pakko saada touhuta vapaa-ajoillakin. Valmentajan näkökulmasta parasta oli se, että saatiin pelata hyviä pelejä, joissa tehtiin niitä asioita, joita oli poikien kanssa sovittukin. Hyvällä mielellä saatiin joukkueelle ojentaa diplomit turnauksen päättyessä. Kotiin vanhempien mukana lähti tyytyväisen näköisiä poikia.

 

Valmentaja-isä