Näytön paikka

Muistatko tunteen koulun kokeessa? Toivoi tietenkin parasta, mutta pahimman pelkokin oli läsnä. Olisi liioittelua verrata eilisiä ajatuksia kouluaikojen jännityksiin, mutta kieltämättä jännittää sai.

Kuten aiemmista jalkapalloaiheisista bloggauksistani on voinut päätellä, lähdin valmentamisessa liikkeelle suurin piirtein tästä:IMG_0287.JPG

Ilman pelitaustaa osaamiseni oli hyvinkin rajallista. Monipuolinen pallopelikokemus oli toki alusta asti hyödyksi, mutta rehellisesti voin sanoa lähteneeni aika tyhjältä pöydältä. Senkin olen jo useampaan kertaan todennut, että tätä pöytää olen ensimmäisestä päivästä lähtien halunnut täyttää kokemuksella ja koulutuksella. Eilen oli viimeisin koulutukseni eli C-valmentajatutkinto päässyt siihen vaiheeseen, että oli aika antaa näyttö. Tervetuloa, jännitys!

Valmistautuminen

Kynnys ottaa yhteyttä näytön vastaanottavaan kouluttajaan kertoakseni olevani valmis antamaan näytön oli yllättävän korkea. Kävin koulutuksen viime keväänä ja meitä kehotettiin olemaan itse aktiivisia näytön sopimisen suhteen ja toivottiin näytön suorittamista seuraavan talvikauden aikana. Syksyllä hallikauden alkaessa ajattelin, että sovin näytön mahdollisimman pian, mutta kynnys tosiaan osoittautui korkeaksi. Lyhyehköllä valmentajakokemuksella ja rajallisella lajitaustalla sorruin ajattelemaan, etten edes tiedä annetuista aiheista riittävästi. Saati osaisin suunnitella niistä harjoituksia. Tehtävänä oli siis suunnitella kahdeksan harjoitusta annetuista aiheista. Tiedossa oli, että harjoitteista kaksi toteutettaisiin. Koska valinta suoritettaisiin arpomalla, oli oman etuni mukaista suunnitella kaikki tasapuolisen hyvin. Tuuriin ei yleensä kannata luottaa missään ja sama koski tätä.

Harjoitteiden aiheet vaihtelivat perustaidoista (sisäsyrjäsyöttö) taktisempaan osaamiseen (topparien yhteispeli). Aloitin suunnittelun muutamaan kertaan ja lopulta myös sain sen päätökseen asti. Minulla oli kahdeksan valmista harjoitusta. Hallikausikin läheni loppuaan, joten astuin kynnyksen yli ja otin yhteyttä näytön vastaanottajaan ja sain sovittua näytön eiliselle.

Ja se jännitys

Kun löimme näyttöajan lopullisesti lukkoon, jännitys alkoi.
Jännitystä lievensi se, että sain tehdä sen tutussa ympäristössä Raahen Arina areenassa ja oman tutun joukkueen kanssa. Pojat tuntevat minut ja minä heidät, heitä on helpompi ohjata kuin vierasta ryhmää. Jo siksi, että voin antaa ohjeita pelaajien nimillä.
Jännitystä aiheuttavia tekijöitä on vaikeampi nimetä. Toki tilanteen koeluontoisuus oli yksi. Koe kun on aina sellainen, että sen joko läpäisee tai sitten ei. Mitä sitten jos epäonnistuisin? Seura oli kustantanut osallistumiseni koulutukseen. Ei olisi kivaa sanoa seuraavassa tapaamisessa puheenjohtajan tai valmennuspäällikön kanssa, että eipä mennyt tutkinto läpi. Kouluttaja ajoi ottamaan näyttöä vastaan Oulusta. Tuhlaisinko vain hänen aikaansa? Tai joukkueen pelaajien, jotka tulivat treenitauolta malliryhmäksi? Tai seuramme Fortum Tutorin, joka myös tuli havainnoimaan näyttöä? Näiden lisäksi tuhlaisin vielä omaakin aikaani, jos epäonnistuisin.
Ajan tuhlaaminen tai seuran ”pettäminen” ei olisi kuitenkaan pahinta. Ehdottomasti ikävintä olisi pettyä itseensä. Olen innostunut valmennuksesta. Ei kai nyt vain kävisi selville, etten todellisuudessa osaa sitä lainkaan?

Itse näyttötilanne

Tapasimme kouluttajan kanssa puolta tuntia ennen näytön alkua. Arvoimme ohjattavat harjoitukset ja kävimme ne vielä läpi yksityiskohtaisemmin. Kouluttaja antoi minulle lyhyen ajan miettiä, voisiko harjoitteita vielä kehittää ja pari vinkkiä osasin jopa ottaa vastaan. Ohjattavaksi tulivat harjoitukset pääpelistä ja keskikenttäpelaajan ja laitapelaajan yhteistyöstä 2v1-tilanteessa. (Tässä kohtaa muuten paljastui, etten todellakaan ole ainoa, jolla on ollut kynnystä näytön sopimisessa. Päin vastoin tuntui olevan aika yleistä, että näytöt jäävät roikkumaan pidemmäksikin aikaa. Yksi askarruttava asia mielessä vähemmän.)

Sitten oli aika laittaa homma käyntiin, mikä olikin hyvä. Parhaita lääkkeitä etukäteisjännitykseen on päästä tekemään asialle jotakin. Pojat suorittivat alusta asti hyvällä tasolla, joten sain keskittyä omaan suorittamiseeni. Ei sekään tilanteesta ihan luonnollisen tuntuista tehnyt. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin seurassamme käytössä olevasta tuutoroinnista johtuen olen kyllä tottunut siihen, että aika ajoin joukkueen harjoituksia seuraa joku ulkopuolinen, osittain antaakseen palautetta valmentajille. Silti suurimman osan harjoituksista saa tehdä omassa rauhassaan, mitä nyt ei siis ollut. Toiseksi olen siitä onnellisessa asemassa, että sinä aikana kun olen valmentanut, olen pitänyt ehkä yhdet harjoitukset yksin. Joukkueellamme on talvikaudella yleensä neljä valmentajaa ja kesäkaudella kuusi. Harjoituksia on paljon kevyempää, helpompaa ja mukavampaa ohjata yhdessä useamman valmentaja kesken. Nyt olin vastuussa yksin. Toki kaksikin valmentajakaveria oli paikalla, ihan jo tuomassa omia poikiaan. Toista heistä hyödynnettiinkin toisessa harjoituksessa, tosin kouluttajan aloitteesta.

Harjoitteet eivät tietenkään menneet täysin suunnitelmien mukaan. Kaikista kriittisimmin suhtaudun omaan osuuteeni. Olin kyllä tehnyt suunnitelmien suhteen parhaani. Toteutuksessa olisin voinut silti onnistua paljon paremminkin. Pidän valmennuksessa jo koulutustenkin myötä tärkeänä, että pelaajia ohjataan aktiivisesti harjoitusten aikana, annetaan palautetta ja sitä varten tarvittaessa pysäytetään harjoitus ja väännetään rautalangasta oikeita suoritusmalleja. Jostain syystä näytössä oli tosi vaikeaa tehdä näitä pysäytyksiä. Oman ja yhdessä kouluttajan kanssa tehdyn pohdinnan pohjalta löysin kaksi syytä. Ensimmäinen on jännitys. Tarkkailun alla tuntui olevan kiire saada harjoitukset rullaamaan. Näin taisin alitajuisesti varoa keskeytyksiä. Toisena ja merkittävämpänä syynä pitäisin puutteellista pelikäsitystä. Kokemukseni jalkapallon ja ennen kaikkea sen valmentamisen saralta on vielä sen verran vähäistä, ettei opetuksellisten hetkien löytäminen tule vielä selkäytimestä. Tämän vuoksi olen niiden suhteen usein hieman myöhässä. Uskoisin lukevani peliä ja tilanteita kohtuullisen hyvin, mutta ennakointi on minulle vielä vaikeaa. Tämä on se minun isoin puutteeni, jonka uskon ja toivon helpottavan ennen kaikkea kokemuksen myötä. Samaa mieltä oli onneksi kouluttajakin.

Näytön tulos

Minulle on syntynyt jalkapallopiireistä erittäin myönteinen kuva koko sinä aikana, kun olen aktiivisesti ollut mukana. Mennessäni n. vuosi sitten C-koulutukseen minua käveli Palloliiton piiritoimiston ovella vastaan Pohjois-Suomen valmennuskeskuspäällikkö, entinen huippupelaaja Mika Nurmela, joka tervehti iloisesti ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi koulutukseen. En siis tunne häntä ennalta enkä vieläkään. Kaikissa koulutustilanteissa on oikeastaan kaikista kohtaamistani toimijoista välittynyt sama henki. Lajin parissa toimivat ihmiset ovat iloisia siitä, että me koulutettavat haluamme myös olla mukana ja oppia siitä uutta. Tämä kokemus vahvistui taas kerran. Se kouluttaja, jonka läsnäoloa olin jännittänyt ja jonka hylkäävää arviointia hieman salaa pelännyt, osasi tehdä arviointihetkestä oikein mukavan ja ennen kaikkea omaa kehitystä palvelevan. Kävimme näytön hyvässä hengessä läpi. Minä sain sanoa omat ajatukseni ja hän antoi palautteensa. Sen lisäksi hän osasi jättää monia hyviä juttuja mieleen pohdittavaksi. Uskon niiden kehittävän minua valmentajana vielä enemmän, kuin näyttöön valmistautuminen harjoituksia suunnittelemalla.

Ja tulihan sieltä sitten se tuomiokin:
IMG_0288.JPG

Ja näin helpottuneen näköisenä sain lähteä kotia kohti:
FullSizeRender 14.jpg

Tämä valmentaja saa ylpeänä jäädä odottamaan postissa saapuvaa C-valmentajan tutkintotodistusta.

Mitä seuraavaksi?

Kouluttaja sanoi palautteen lopuksi, että seuraavaksi sitten vain B-kurssille. Siitäkin kävimme lyhyen ja antoisan keskustelun, jonka johdosta oma ajatus on tällä hetkellä sellainen, että ehkä vuoden päästä voisin hakeutua C+:lle. Mutta aika näyttäköön pysyvätkö suunnitelmat samoina.

Parasta oli, että mentiin sinne

DSC_0027

Minä kävin metsässä (Hilla). Siellä oli kivaa, koska siellä sai laskea mäkeä, etsiä Konstaa ja juosta Motocross-pyöränä pitkin polkuja ja mäkiä. Motocross- pyörät menee sillä tavalla, että juostaan kovaa kädet edessä. Välissä oli kiva leikkiä. Leikin isolla hiekkakasalla ja keräsin keppejä. Kun mentiin sillalta ja kävelin siinä, leikin että olin trapetsitaiteilija. Metsässä on erilaista leikkiä, koska siellä on paljon puita ja siellä on kaikenlaista erikoista, sellaistakin voi olla, mitä ennen ei ole nähnyt. Metsässä oli pitkä matka kävellä ja menin välillä reppuselkään, koska minua väsytti. Oli kiva tehdä ihmispyramidi. Se meni vähän pieleen, koska Konsta tippui välillä. Onneksi ei ollut korkea matka pudota.

Oikestaan pyramidi oli vaikea siksi, koska vaatteet olivat liukkaat (Konsta). Metsässä oli kivaa, kun sain mennä muita piiloon tulomatkalla. Juoksin aina muita pitkän matkaa edelle ja jäin piiloon. Välillä minut löydettiin ja yhdesti ei. Kiva oli saada raitista ilmaa. Nostin ilmaan pienen puun. Se oli kaatunut ja minä jaksoin nostaa sen. Ojan pohjalla oli kiva maata sammalen päällä piilossa. Se oli ihanan pehmeää. Minä myös juoksin motocross-juoksua, oikeastaan minä keksinkin sen leikin. Metsässä jaksaisi kävellä viisi tai kuusi kilometriä tai koko päivän, jos olisi tarpeeksi evästä ja tarpeeksi pysähtymisiä.

Metsään voi mennä milloin vaan, siellä on aina kivaa. Metsään voi kyllä mennä ihan milloin vaan, sillä siellä kaikki pysyy ihan paikallaan.DSC_0013DSC_0010

Parasta on matka

 

Kevät tekee toistamiseen tuloaan. Vähensin juoksulenkille yhden vaatekerroksen, senkin toistamiseen. Välillä piti ottaa takapakkia, kolata lunta ja väistellä jäätiköitä. Ikkunat on pesty lepopäivänä. Valoa on, se muistuttaa tosiasioista. Ja rapakot, niiden yli voi nyt ottaa hyppyharjoituksia, tulee väsyneille jaloille vaihtelua. Kaikesta päätellen on koittanut kevät. Se tarkoittaa sitä, harjoitusohjelmani on edennyt niin pitkälle, että Wienin maraton on jo lähellä. Viime viikko oli kovista kovin harjoitusjakso ohjelman aikana. Olen onnekseni pysynyt terveenä ja saanut treenattua kaikki harjoitukset (paitsi yhden juoksun vaihdoin hiihtoon merenjäälle) ohjelman mukaisesti. Wienin maraton juostaan vajaan kolmen viikon kuluttua 23.4.

Kevät on ollut kiireinen, se on tarkoittanut kohdallani harjoittelun lisäksi uusia haasteita töissä, jotka nekin liittyvät liikuntaan ja urheiluun. Jännitän myös kunnallisvaaleja, tunnustanpa senkin. Ensimmäistä kertaa taitaa olla niin, että johdan aviomiestäni juoksukilometreissä, kun otetaan seurantajaksoksi valmennusohjelmani kesto. Minä olen juossut 601,41km ja Janne 443,33. Tämä kertoo vain siitä, että olen saanut puolisoltani vahvan tuen harjoitteluun, hän on tehnyt treenini mahdolliseksi.

Tässä kooste viimeisen kuukauden harjoitusmääristä ja vertailu alkupään ja loppupään keskikovasta viikosta toteutuneine yksityiskohtineen:

Näyttökuva 2017-04-04 kello 17.56.50

27.2. MA LEPO

28.2. TI, Kevyt lenkki 8km + aukivedot (vauhti 5:39, keskisyke 143)

1.3. KE Vr 2-3- km+ reipas 8km + vr 2-3 km (vauhti 5:43, keskisyke 147)

2.3. TO palauttava 6km (vauhti 6:43, keskisyke 133)

3.3. PE, YU-treenit

4.3. LA, lepo

5.3. SU, kevyt lenkki 22-24 km (vauhti 5:42, keskisyke 153)


20.3. MA, lepo

21.3. TI vr 3km+reipas 10+ vr 3km (vauhti 5:24, keskisyke 156)

22.3. KE, lepo

23.3. TO, kevyt lenkki 8km (vauhti 6:54 tyttären kanssa, keskisyke 149)

PE , YU-treenit

25.3. LA vr 3km 3x1600m/ 4min hölkkäpalautukset+ 3x 1000m/ 2min kävelypalautukset (vauhdit ens veto 5:01, viimeinen 4:44)

26.3. kevyt lenkki 24-26 km (vauhti 6:44, syke 141)

Jokainen harjoitus on ollut tarina sinänsä (tästä ajatuksesta kiitos Jari Rostille). Aina ei ole ollut helppoa löytää aikaa harjoituksille, aina ei ole kulkenut hyvin, välillä on väsyttänyt ja lihaksiin sattunut. Ohjelman lopputulos antaa, oli se sitten millainen hyvänsä, liian vaisun kuvan tämän matkan kulusta, jos ei ole voinut seurata matkan kaikkia käänteitä. Olen oppinut lukemaan uudenlaista tarinaa, joka koostuu keskisykkeistä, keskivauhdeista, alkuverkoista, aukivedoista, juoksusta yksin, juoksusta pimeässä, juoksusta tuulessa, räntäsateessa, auringonpaisteessa, juoksuista, jotka kulkivat kuin unelma, ja niistä tukkoisista matkoista, jolloin kroppa kertoo, että rajoilla ollaan. Lukemat kertovat omaa tarinaansa matkan varrelta, ne kertovat yksityiskohdat ja arjen, tämä teksti vain tiivistelmän ja yhteenvedon.

Valmentajani on tehnyt hyvää työtä, hän on laatinut tälle tarinalle juonen. Olen saanut sen ansiosta oppia, miten tällaisessa tarinassa rakennetaan käännekohtia, lakipisteitä, pidetään yllä mielenkiintoa ja nostetaan esille luonne. Koska minulla on vahva luottamus hyvin laadittuun suunnitelmaan, olen uskaltanut jalostaa omasta unelmastani tavoitteen.

Toisaalta olen luottavainen, sillä nautin tästä tarinasta, itse tekemisestä. Mutta en haluaisi tarinan päättyvän. Useinhan stressiä aiheuttaa se, että tulos on tärkeämpää kuin tekeminen, minulla niin ei näyttäisi olevan. Nyt loppuvaiheissa minuun  on iskenyt haikeus ja pieni epävarmuus. Tietyllä tapaa on turvallista, kun kaikki on vielä mahdollista. Tiedän, että se tulos, johon olen tyytyväinen ei tule helpolla ja nyt se on vain minusta kiinni. Olen valmistautunut kaikin tavoin, kroppaani luotan, mutta fokuksestani en ole varma. Mutta ehkä luotan tyttäreni viisaisiin sanoihin, jotka hän kertoi minulle yhteisellä Helsingin reissullamme. Hän kuulema muistaa elämästä kolme asiaa aina: ensinnäkin päiväkotikaveri Niilo (nimi muutettu) laittaa kaikkiin ruokiin ketsuppia, toiseksi voittajat ei luovuta ja luovuttajat ei voita, ja kolmanneksi yhteisen Helsingin reissumme. Tuota keskimmäistä olen kyllä yrittänyt harjoitella jokaikisessä treenissä: loppuun asti vaikka väsyttää. Ehkä se riittää

 

Mitkä tekijät selittävät liikunnallisesti aktiivisen elämäntavan omaksumista? terveystieto k 2017

IMG_1519

Koko perhe Kuortaneella vauvasta vaariin (Hillan tulkinta kolmen polven reissusta)

Ylioppilakirjoitukset ovat ohitse tältä keväältä ja opettajat ovat syöneet kärsimystäytekakkunsa (se on perinne, jolla koulullamme juhlistetaan urakan päättymistä). Niin kivat koitokset ovat nuo yleissivistyksen turnajaiset, että opettajakin intoutui vastaamaan yhteen tämän kevään terveystiedon tehtävistä. Tuo kysymys oli selvästi minulle suunnattu, vaikken terveystietoa opetakaan. Eikä oteta tätä nyt liian vakavasti, oikeat vastauskriteerit löytyvät kyllä ytl:n sivuilta.

”Lapset liikkuvat liian vähän”, ”alokkaiden kunto on romahtanut”, ”työikäisten tuki- ja liikuntaelinten sairaudet yleistyvät” ja me kaikki ikäryhmät olemme tehottomia, masentuneita, liian lihavia ja väsyneitä. Liikunta edistää oppimista, lisää aktiivista elämänotetta, kohentaa mielialaa, seksielämää, vähentää yhteiskunnan kustannuksia ja parantaa muistia. Nämä ovat meille kaikille tuttuja uutisotsikoita, tutkimustuloksia ja  lööpinaiheita  erilaisin sanankääntein. (joo, johdannosta tuli jo liian pitkä, mutta intouduin, -1p)

Liikunta on ratkaisu moneen suureen yksilö- ja yhteiskuntatason hyvinvointiongelmaan. Varsinaisesta asian ratkaisevasta viisastenkivestä puhutaan kuitenkin liian vähän; miten ihmiset lapsesta senioriin saadaan liikkeelle? Psykologi etsii ratkaisua lapsuudesta, ja oikein tekeekin. Lapsi liikkuu luonnostaan ja jos liikkuminen mahdollistetaan, siihen kannustetaan ja liikuntaa arvostetaan, käy luontevasti niin, että aktiivisuuden hyve jää ikuiseksi elämänkumppaniksi. Aristoteelisesti; kun ensin ylläpidetään tapaa, alkaa tapa lopulta ylläpitää sinua. (joo, ja nyt lipsun asiatekstin tyylistä, koska yritän olla hauska -1p)

Jos liikunta ei kiinnosta, kannattaa syyttää jotakuta: koulua, vanhempia, digilaitteita, sokerisia ruokia, nalkuttavia naapureita, jotka eivät anna lasten leikkiä ja mekastaa, puistojen istutuksia, kiinni olevia urheilukenttiä, liian turvallisia leikkipuistoja, akateemisia äitejä, huonoja valmentajia, liian totisia liikuntatunteja, urheiluliiton huonoa politiikkaa, politiikkaa ylipäätään, maahanmuuttopolitiikasta johtuvaa turvatonta liikkumista, ylikansallisia yhtiöitä, tai mediaa. Vähemmän kannattaa itse kunkin kiinnittää huomiota siihen, millaisia asioita itse arvostaa, millaisia ihanteita tarjotaan, mihin aikaa ja rahoja satsataan. (EI luetteloita, kirjoita kokonaisia lauseita! -1p)

Liikunnallisesti aktiivisen elämäntavan omaksumiseen vaikuttavat niin yksilö- kuin yhteiskuntatason tekijät. Yksilön kohdalla oma temperamentti, esimerkiksi elämyksenhakuisuus voi vaikuttaa niin, että aina uudet lajit kiinnostavat ja jäävät lopulta kesken, kun vanhat kyllästyttävät. Toisaalta yksilön arkuus voi suunnata kiinnostuksen rauhallisempiin lajeihin ja liikunnan muotoihin. Molemmat vaihtoehdot ovat sellaisenaan hyviä, mutta jos erilaisia harrastusmahdollisuuksia ei ole tarjolla, tai toisiin lajeista suhtaudutaan asenteellisesti, voi käsitys liikunnasta ylipäätään jäädä negatiiviseksi.  (Alat päästä asiaan ? +1p)

Yksilötasolla liikunnallisen elämäntavan omaksumiseen voivat vaikuttaa myös yksilön fyysiset ominaisuudet tai terveydentila. Olisi tärkeää, että erilaisia ominaisuuksia (voima, kestävyys, nopeus, ketteryys, pelisilmä, notkeus, itseilmaisu) suosivia liikkumisen tapoja olisi helposti saavutettavissa ja kokeiltavissa. Suuri merkitys on toki myös perheellä ja lähiympäristöllä, jonka esimerkki, tuki ja kannustus voivat herättää liikkumisen kipinän, ja ylläpitää sitä. Pahimmillaan innon voi toki myös helposti nitistää,  kun lytätään hyvä fiilis ihan varmuuden vuoksi, ettei kukaan ylpistyisi. Tässä on muutamia vinkkejä takataskuun: ”luulisi tuolla harjoittelulla yltävän parempiikin suorituksiin”, ”onko tuossa nyt mitään järkeä”, ”keksisin minä parepaakin tekemistä” tai lyttääminen onnistuu niinkin, että liikuntaa suoritetaan vanhempien toiveet edellä. (Älä nyt vaan ala saarnaamaan -1p)

Yhteiskunta ja koko kulttuuri vaikuttavat siihen, miten liikkumista arvostetaan. Rakennetaanko lähiliikuntapaikkoja, tuetaanko nuorten harrastuksia, rakennetaanko monipuolisesti kevyen liikenteen reittejä, liikutaanko koulussa, seurataanko urheilua, luodaanko idoleita ja esikuvia. Suuri vastuu on myös sillä, mikä on urheilun itse luoma tai sille annettu imago. Onko urheiluun liittyvissä mielikuvissa jäljellä enää hiventäkään urhoollisuuden  ja luonteen vahvuuden ihanteista, joilla pyritään suorituksiin nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin hiomalla fyysinen taituruus, keskittyminen, paineensietokyky ja kunto huippuunsa.  Vai ovatko mielikuvat urheilusta näivettyneet dopingskandaalien ja sopupelien myötä nopeiden voittojen tavoitteluksi, joissa jyvät karsitaan akanoista heti lähdössä ja heikoimmille naureskellaan. Tähän samaan sarjaan kuuluu myös se, rakennetaanko Raaheen superkalliin uimahallin jälkeen Raaheen enään mitään uutta urheiluun liittyvää. (no niin arvasin, menee poliittiseksi, vaalityötä -1p)

Vastuu on meillä kaikilla: valitsenko pyörän vai auton, menenkö jumppaan, naureskelenko toisen liikkumaatomuudelle tai tavoitteelliselle harrastukselle. Pyydänkö kaverin kävelylle tai avantoon, maltanko hiihtää lapsen kanssa hissun kissun 200 metriä, kehua pienestä askeleesta ja itsensä voittamisesta, jaksanko osallistua talkoisiin, kun nämä urheiluseuratkin toimivat talkootyöllä. Liikuntahan on kivaa ja sen kautta tutustuu uusiin ihmisiin. Se edistää.. no sitä kaikkea, mitä ensimmäisessä kappaleessa mainittiin.  Ja vielä; yhdessä tekeminen on hauskaa! (no niin, pateettinen loppunosto, toivotonta +/-0)

Ja itse en kirjoittaisi tällaista asiatekstiä alkuunkaan! (eikä seiso edes sanojensa takana, ei älliä)

 

Pelien kuninkaan seurassa

Isoilla asioilla on monta puolta. Tässä muutama näkökulma minun suhteestani jalkapalloon. Joka on iso asia.

Kiinnostukseni jalkapalloon taitaa olla peräisin 1980-luvun alkupuolelta ja lauantain liigaotteluista. Jostain syystä tuolloin Yleltä näkyneet Englannin liigan ottelut loivat minulle kannatussuhteen Liverpooliin. Myös Paolo Rossin ja Michel Platinin Juventus oli listoillani korkealla, mutta Liverpoolin Punaiset oli silti jotain paljon enemmän. Ja on edelleen. Ian Rush oli minun ajatuksissani maalintekijä toiselta planeetalta (vaikka maalimäärät olivat huomattavasti pienemmät, kuin Messillä, Suarezilla, Ronaldolla ym. nykyään) ja häntä ovat Poolin suosikkipelaajinani seuranneet mm. John Barnes, Steve McManaman, Michael Owen, Steven Gerrard ja Philippe Coutinho. Toki ylpeänä seurasin myös Sami Hyypiän ja Jari Litmasen otteita seurassa. Liigamestaruuksia en ole liiemmin päässyt juhlimaan, mutta Istanbulin ihmeen sain sentään todistaa kotisohvalle nauliutuneena kapteeni Gerrardin paita päällä. Kerran olen saanut seurata Liverpoolin otteita livenä, kun Konstan kanssa olimme katsomassa HJK-Liverpool harjoitusottelua kesällä 2015.


En itse koskaan pelannut jalkapalloa joukkueessa. Jostain syystä pesäpallo ja koripallo vetivät enemmän, ehkä siksi että koululiikunnassa huomasin pärjääväni niissä paremmin kuin muissa. Pelattua tuli silti säännöllisesti. Koko alakouluaikana ei mennyt varmaan päivääkään, etten ainakin jollain välitunnilla ollut peleissä mukana. Ja jostain syystä sieltä koulupeleistä ovat jalkapallon parissa tulleet onnistumiset jääneet elävämmin mieleen kuin muiden lajien vastaavat. Nykyään taidan itse asiassa tietää miksi, mutta siitä myöhemmin.

Ennen isäksi tulemista minulla oli tapana vitsailla, että johdatan mahdollisen tulevan poikani jalkapallon pariin vaikka aivopesemällä. Voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten sellaiseen koskaan sortunut. Konsta kiinnostui lajista ihan itse, jopa niin kovasti että nykyään hän kuvaa suhdettaan lajiin sanalla ”intohimo”. Ilolla olen tämän kiinnostuksen ottanut vastaan. En tosin osannut aavistaakaan, miten se muokkaisi omaa suhdettani jalkapalloon.

Säännöllisyys

Konsta osallistui muutaman päivän jalkapallokouluun 3-vuotiaana ja sitten sitä mentiin. Seuraavana kesänä oltiin jo mukana nappulaliigassa. Pienen pojan kohdallahan se tarkoitti sitä, että me vanhemmat olimme aina mukana kentän laidalla. Vaikka olen aina seurannut jalkapalloa, tuli nyt kuvaan ihan uusi ulottuvuus. Yhtäkkiä olinkin pelin äärellä viikoittain, joskus jopa useamman kerran viikossa. Treenien ja pelien lisäksi kotona alkoi kuulua päivittäin kysymys ”Voitko tulla mun kanssa potkimaan palloa?”

Valmentajaksi

Parin vuoden pelaamisen jälkeen Konstan joukkue tarvitsi lisää valmentajia. Minua ei tarvinnut paljoa houkutella. Toki pelaajataustan puuttuminen mietitytti siinä mielessä, miten löydän paikkani valmentajien joukossa. Joukkueella oli vanhemman silmin ollut erittäin hyvät valmentajat, olisiko minusta lähellekään samaan? Omien puutteiden tunnistaminen ja tunnustaminen sai aikaan kaksi asiaa. Ensinnäkin halusin aloittaa maltillisesti. Omaksuin omassa mielessäni jonkinlaisen apuvalmentajan roolin. Olin innolla mukana, ohjasin harjoituksia ja opastin pelaajia parhaani mukaan. Jätin kuitenkin harjoitusten suunnittelun ja kokonaisuuksien hallinnan suosiolla kokeneempien valmentajakaverien vastuulle. Ajatuksenani oli ajaa itseni rauhallisesti sisään ja kasvattaa roolia kokemuksen ja sen myötä taitojen karttuessa. Kesän mittaan rohkenin ottaa jo suunnitteluvastuutakin ja viimeistään hallikauden alkuun mennessä koin olevani tasavertainen osa valmennusta. Muiden valmentajien taholta sain kokea niin alusta asti ja syksyllä jo ajattelin niin itsekin. Nyt parin vuoden valmentamisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että joukkueella on hyvät valmentajat ja olen ylpeä saadessani kuulua heihin. Toiseksi halusin tulla valmentamisessa paremmaksi. Siihen näin kaksi keinoa. Kokemus ja koulutus. Kokemusta ei tule hetkessä, joten ainoa keino siihen oli olla mukana mahdollisimman paljon. Koulutuksiin olen hakeutunut aktiivisesti alusta asti. Ensin pienempiin, seuran omiin ja sitten Palloliiton koulutuksiin. Seura on kiitettävästi tukenut kouluttautumista järjestämällä D-valmentajakoulutuksen kotikaupunkiin ja mahdollistamalla osallistumisen C-koulutukseen Oulussa. Olen ylpeänä saanut vastaanottaa todistuksen D-tutkinnosta ja C on näyttöjä vaille valmis. Kaikista koulutuksista olen oppinut valtavasti ja into oppia edelleen on vain kasvanut. Palloliiton suositusten mukaan aion kyllä valmentaa C-tutkinnon (toivottavasti) saatuani ainakin vuoden, ennen kuin hakeudun seuraavaan vaiheeseen. Nuorten juniorien valmentamiseen keskittyvä C+ tai B siintävät jo silmissä. Ehkä jopa molemmat. Valmentamisessakin pätee se tosiasia, että mitä enemmän opit, sitä vähemmän huomaat tietäväsi.

Pallon seuraamisesta pelin seuraamiseen

Peruspenkkiurheilijan tavoin olen aina katsonut jalkapallopelejä lähinnä palloa ja sen ympärillä tapahtuvia asioita seuraten. Valmentamisen ja siihen liittyvien koulutusten myötä olen vähän kerrallaan huomannut tässä muutoksia. Yksi konkreettinen askel oli C-kurssin tehtäviin kuulunut ottelutarkkailu. Menimme katsomaan II-divisioonan ottelua ja saimme tehtäväksi tarkkailla kukin eri asioita pelistä. Minun tehtäväni oli tarkkailla kotijoukkueen prässiä. Millä tavalla kotijoukkue pyrki ohjaamaan vierasjoukkueen pelinrakentelua? Ketkä olivat avainrooleissa ylhäällä puolustettaessa? Tämä yksittäinen tarkkailutehtävä ei tietenkään tehnyt minusta analyyttisesti peliin suhtautuvaa ammattilaista, mutta jotain se sai aikaan. Jos ei muuta, niin ainakin merkittävästi vahvisti ymmärrystäni siitä, että pelissä tapahtuu muitakin asioita kuin palloon liittyvät tapahtumat. Aika loogista, kun ottaa huomioon että aikuisten tasolla kentällä on 22 pelaajaa ja vain yksi pallo, joka on kerrallaan vain yhden pelaajan hallussa. Mestarien liigan pelien seuraamisesta on tullut entistäkin mielenkiintoisempaa, kun osaa kiinnittää huomioita useampiin asioihin kuin aikaisemmin.

Pelien katsominen yhdessä

Konstan intohimoinen suhtautuminen jalkapalloon näkyy myös lajin seuraamisessa. Brasilian MM-kisat 2014 olivat hänelle ne ensimmäiset isot kisat ja toivat myös ensimmäisen idolin, Neymarin. Idolin loukkaantuminen puolivälierässä olikin pienelle pojalle kova isku. Myöhäiset otteluajat tekivät kisojen seuraamisen välillä haasteelliseksi, mutta aika monta peliä ehdimme katsoa yhdessä ja tietysti ne yöaikaan tulleet ratkaisupelit piti tallentaa pojalle katsottaviksi. Seuraavalla kaudella saatiinkin sitten seurata jo Mestarien liigaa yhdessä. Arki-iltoina ei sentään valvottu (yhdessä, kyllä minä ne pelit katsoin), mutta pelien jälkeisinä aamuina oli Konsta usein heti herättyään kysymässä, saisiko katsoa illan maalikoosteen. Usein sai. Neymarin ja Barcelonan edetessä kierros kierrokselta, alkoi poika kysellä olisiko hänen mahdollista saada katsoa finaali suorana, mikäli Barcelona sinne selviäisi. Koska peli pelattiin lauantaina ja kesäloman jo alettua, päätimme että näin tehdään. Päivikin katsoi seuranamme ensimmäisen puoliajan, mutta tauolla Konsta alkoi vihjailemaan, että äitiä ehkä alkaa jo toisen jakson aikana väsyttämään 🙂 Äiti otti vihjeet vastaan ja pelin lopun katsoimme miesten kesken. Pojan ilta sain täyttymyksensä, kun viimeisellä minuutilla idoli Neymar sinetöi Barcelonan voiton.

Neymarin laukaus on matkalla ohi Buffonin. Konstalla taitaa olla jo kädet ylhäällä.

Pelin jälkeisenä aamuna Konsta ehdotti, että tekisimme jotain parempaa aamupalaa Barcan voiton kunniaksi. Croissantit syötiin Barcelona-aiheisella kattauksella.

img_0274

Huomaa viinirypäleet B-muodossa. Eivät riittäneet Barcelonan kirjoittamiseen.

Näitä hetkiä toivon paljon lisää, niin Konstan, Päivin kuin viime kesänä jalkapallon aloittaneen Hillankin kanssa. Uskon niitä myös tulevan. Jalkapallosta on tullut koko perheen harrastus, jossa jokaisella on oma roolinsa tilanteen mukaan vaihdellen. Yhden tai useamman perheenjäsenen pelejä ja harjoituksia on paljon antoisampaa elää koko perheellä.

Kasvu

Olen ammatiltani kasvattaja. Ehkä siksi huomaan nauttivani siitä, että saan kasvaa joukkueen mukana. Minulla on valmentajana paljon oppimista, samoin pojilla pelaajina. On etuoikeus saada tehdä sitä matkaa yhdessä. Nähdä sekä valtavat harppaukset että pienet, tuskin havaittavat askeleet eteenpäin. Ja joskus taaksekin. Elää kaikki ne hetket yhdessä joukkueen kesken. Ehkä joskus jopa huomata pieniä merkkejä omien käsien jäljistä.

Pelipäivä = juhlapäivä. Ekovilla cupin 2016 keskinäisen pelin jälkeen joukkuehenkeä nostamassa.

Tiedonjano

Viime vuosiin asti kiinnostukseni on rajoittunut pelien katsomiseen ja toisaalta pelailuun itse. Pidän elämäkertakirjoista, mutta en ole tähänkään päivään mennessä lukenut ainoatakaan jalkapalloilijasta kertovaa kirjaa. Paitsi Neymarista kertovaa Konstalle iltasaduksi 🙂 Laajentunut näkemys lajista on kuitenkin innostanut opiskelemaan lajia myös itse. Viimeisimpänä luvussa ovat olleet nämä, toinen tosin on vielä kesken.

Olen sen verran tuore valmentaja, että maailma tuntuu aukeavan jokaisen kirjan myötä. Viimeksi näin kävi Numeropelin kohdalla. Oli pysäyttävää tajuta, kuinka suuri vaikutus onnella on pelien lopputuloksiin, kuinka harvoin kulmapotkut johtavat maalitilanteisiin ja mihin asioihin valmentaja näyttää voivan vaikuttaa. Kirjaa lukiessani ymmärsin myös sen, mistä alussa kirjoitin, eli miksi ne välituntipelien jalkapallossa tehdyt maalit ovat jääneet niin hyvin mieleen. Koska maalit ovat jalkapallossa niin harvinaisia ja siksi äärimmäisen arvokkaita.

Kun harrastus on yhteinen

dsc_1151

Pasta party & expo @Rooma 2016

Yhteinen harrastus on on vienyt minut ja mieheni monille yhteisille reissuille upeisiin kaupunkeihin, joihin olemme saaneet ihan uuden näkökulman tutustuessamme muun muassa Rooman, Pariisin ja Riikan kulttuuriantiin ja juostessamme kaupunkien maratontapahtumissa. Olemme juosseet ulkomailla aina yhteistä vauhtia, siis minun vauhtiani. Tärkeintä matkoilla on ollut yhteinen tekeminen molempia kiinnostavan harrastuksen parissa ja yhdessäolo ylipäätään. Pienten lasten vanhempina hetket ihan kahdestaan ovat nousseet meille todella tärkeiksi, olkoonkin, että nautimme liikkumisesta ja yhdessäolosta myös koko perheen voimin.  Ehkei yhteisten hetkien arvoa vähennä yhtään se, että arjessa jaamme harrastuksen koko perheenä niin paljon kuin se suinkin on mahdollista.

Vuosien mittaan on käynyt niin, että juoksuharrastuksemme on muuttunut enemmän tavoitteelliseksi kuin se alkujaan oli. Janne pääsi maratonvalmennettavaksi ensin ja juoksi sitä myöten hienon oman ennätyksensä viime syksynä. Nyt on ollut minun vuoroni olla valmennettavana ja olen ilokseni huomannut ripeää kehitystä omassa kunnossani. Tämänpäiväinen ilonaiheeni oli, että juoksin kevyen pitkiksen 22,7 km lähestulkoon puolikkaan ennätysaikaani keskivauhdilla 5.42min/km. Olin niin mielissäni tällaisesta vauhdista talviolosuhteissa, että sain pidätellä itseäni, etten lähettänyt valmentajalle viestiä heti lenkin loputtua. Iso osa edistysaskeleiden riemua on, että ilon aiheen saa jakaa jonkun kanssa. Suurin kiitos hyvästä etenemisestä kuuluu tietysti Pasille asiantuntemuksella tehdystä harjoitusohjelmasta ja siksi hänelle mieluusti ilon aiheeni jaan. Onnekseni lenkiltä palattuani sain näyttää Polarin lukemat heti Jannelle  ja hän myös tiesi, mitä lukemat minulle merkitsivät. Se, että saa jakaa tunteen onnistuneesta harjoituksesta välittömästi jonkun kanssa, joka jakaa tämän ilon, on suunnaton rikkaus. Otaksun, että pidemmän päälle kukaan ei urheile tai harrasta vain itseään varten, vaan jossain vaiheessa tulee mukaan kysymys kenelle tai miksi teen tätä?

Vaikka voisi tuntua, että tavoitteellisuus syö yhteisen harrastuksen luonnetta ja tekee harjoittelusta yksinäistä puurtamista, on kokemukseni toisenlainen. Tavoitteellisuus on myös vaatinut sen, että harrastus on yhteinen. Harjoitteluaikataulujen sovitteleminen vaatii yhteistä sitoutumista ja monesti aikamoista luovuutta, suunnittelua ja joustoa. Mieheni on herrasmiesjuoksija: hän päästää minut aina lenkille illalla ennen häntä, tai menee aamulla ennen minua, jos päivän aikataulut eivät salli yhteisiä lenkkejä tai aikatauluja joudutaan venyttämään aamusta tai myöhäisestä illasta.

Yhteinen juoksuharrastus on antanut mahdollisuuden myös välittää toisesta uudella tavalla; seuraamalla toisen harjoittelua ja kisoja, toimimalla huolto- ja kannustusjoukkoina, osaamalla eläytyä toisen tuntemuksiin ja antamalla palautetta omasta näkökulmasta.  Janne toimii monella tavalla myös omana lähivalmentajanani tsemppaamalla, kannustamalla  ja vauhtijäniksenä. Tekisin saman hänelle, jos pystyisin.

Juoksuharrastus on edistänyt paitsi hyvää kuntoa, myös itsetuntemusta, yleistä vireyttä ja aktiivisuutta ja oman mielen ja kehon hallintaa. On selvää, että säännöllinen harjoittelu muokkaa myös kroppaa, vaikka itse sitä en päällimmäiseksi asiaksi mielelläni nostakaan. Olen oppinut, että minun ei tarvitse treenata toisten tasolla, vaan kehityn parhaiten kun kuuntelen valmentajaani ja itseäni kokonaisuudessaan. Olen kokenut OnTrailissa, että juoksuharrastus on yhdessä tekemistä laajassa mittakaavassa, se on yhteisö, jossa vallitsee rehelliset ja yritteliäät arvot, paikka jossa jokainen tekee parhaaansa ja tsempaa heikompaa.

 

Lähtekäämme saareen..

 

fullsizeoutput_2523

Matkalla kotiinpäin ©Päivi Kippola

eväsretkelle. Hiihtolomatunnelmia kotikulmilla lasten kertomana.

Meren rannalla on mukava asua, koska sieltä voi käydä hiihtämässä saarelle ja syödä perillä eväitä. Saarelle on kiva hiihtää, koska siellä  voi leikkiä ja kiipeillä puissa ja tehdä liukumäen, jos siellä on kivi. Me tehtiin kierreliukumäki ja suora liukumäki. Jos saarella asuu tai siellä on mökki, niin siellä on rauhallista nukkua. On kiva, jos hiihdosta oppii jotain ja minä (Hilla) opin tänään luisteluhiihtoa.

Hiihdimme tänään Koninkariin (minä luulin sitä kanikoriksi) ja sinne oli matkaa 2 kilometriä. Matka oli aika pitkä, vaikka saari näytti olevan tosi lähellä. Tänään oli aurinkoinen hiihtosää ja se tuntui kivalta. Kävimme jo aamupäivällä jäällä kävelyllä, silloin piirsimme hankeen jättikirjaimia ja meilllä oli mukana myös pulkka.

Hiihtoretkellä söimme perillä saaressa seesaminsiemen-karpalo patukan ja joimme lämmintä mehua. Se höyrysi. Söin myös kaksi suklaapalasta voimasuklaaksi. Tulomatkalla meinasi vähän väsyttää, kun piti kaksi tuntia hiihtää.

 

fullsizeoutput_2520

Tauko hiihdosta ©Päivi Kippola

 

 

Minulla (Konstalla) oli tosi kivaa. Me hiihdettiin Koninkariin. Me syötiin eväät ja minä kiipesin puuhun suurin piirtein kahden metrin korkeuteen. Me hiihdettiin kaksi kilometriä. Minä hiihdin vähän lujempaa kuin muut, koska pidän vauhdista ja halusin ehtiä leikkiä hetken jäälohkareilla. Hiihtoretki tuntui lomalta, kun ei ollut mihinkään kiire. Ja todella, ei tarvinnut mennä merta edemmäs lomatunnelman saamiseksi.

 

fullsizeoutput_251e

Hetki laavulla ©Päivi Kippola