Bluesin veljekset Jake ja Elwood julistivat vuonna 1980 ilmestyneessä klassikkoelokuvassa Blues Brothers olevansa Jumalan asialla. Minä olen nyt – virallisestikin – liikunnan asialla.

Haaveista totta?

Onkohan jokainen pikkupoika ainakin jossain vaiheessa haaveillut olevansa salainen agentti? Tuskinpa. Moni toki on, mutta tuskin kaikki. En laskisi itseänikään niiden haaveilijoiden joukkoon. Muistan kyllä alakouluajoilta, kuinka Rambo-elokuvien lisäksi jotkut koulukaverit puhuivat James Bondista. Uskallan nyt kymmeniä vuosia myöhemmin tunnustaa, ettei minulla ollut aavistustakaan, mistä ne muut pojat puhuivat. Toki heidän jutuistaan ja mainittujen elokuvien sävyttämistä leikeistään saattoi päätellä aika paljon, mitä elokuvat pitivät sisällään. Agentti sinällään kuulosti hienolta, salaperäiseltä ja siten hieman kiinnostavaltakin, mutta en osannut samaistua heihin, jotka sanoivat sanan ”agentti” ihailu ja kunnioitus äänessään. Siksi en edes haaveillut urasta agenttina, kuten yksi luokkatoverini, joka teippasi pulpettinsa eteen – ilmeisesti toimittamaan nimilapun virkaa – lapun, jossa luki ”James Bond 007, agentti”. Jälkikäteen voin sanoa ymmärtäväni, miksen sellaisesta haaveillut. Olin kiinnostunut muista asioista. Tai siis yhdestä, urheilusta.

Se, mistä minä poikana haaveilin, oli ura NHL:ssä, NBA:ssa, Englannin liigassa tai Serie A:ssa. (La Liga ei ollut silloin mitään, koska maailman parhaat joukkueet olivat ensin Liverpool ja Juventus, myöhemmin AC Milan hollantilaistähtiensä Ruud Gullitin ja Marco van Bastenin johdolla. Ja tarkoitan nyt parhaat, en omat suosikkini. Jokainen voi etsiä käsiinsä tilastot 80-luvun alusta 90-luvun alkuun ja todeta väitteeni paikkansapitäviksi.) Halusin olla uusi Michael Jordan, Jari Kurri tai jo mainittu Marco van Basten. Haaveeni liittyivät urheiluun enkä voinut käsittää, miksi joku olisi jostain muusta haaveillut. Se näkyi kaikessa. Pidin ilman muuta selvänä, että telkkarista valitaan se kanava, josta näkyy urheilua. Isälle tullut Urheilulehti oli viikon ylivoimaisesti kiinnostavin posti. Huoneeni seinät olivat täynnä julisteita, ei rokkitähtien tai elokuvien, vaan urheilijoiden.

Oli pysäyttävää tajuta, etteivät kaikki näe elämää yhtä vahvasti urheilun ja liikunnan kautta kuin minä. Nyt jo edesmennyt Maija-mummuni aiheutti minulle tällaisen kokemuksen. Olin mummun luona ja telkkari oli auki. Tiesin toiselta kanavalta tulevan urheilua ja käänsin kysymättä kanavaa. Mummu sanoi lempeästi, mutta lujasti haluavansa katsoa sitä toista kanavaa (silloin ei enempää ollutkaan). Taisin sopertaa vastaukseksi jotain urheiluohjelman olevan paljon tärkeämpi. Mummu jatkoi, ettei se ole hänelle tärkeä ja hän haluaa sen toisen ohjelman takaisin. Hämmentyneenä vaihdoin kanavan takaisin. Jos voisin, kiittäisin Maija-mummua tästä oppitunnista. Ihan kuten minä en halunnut agentiksi vaikka monet muut luokan pojat halusivat, ei urheilukaan ollut tärkeä asia kaikille. Olin tapahtuneen aikaan aika pieni, ehkä n. 10-vuotias. Katson tästä kuitenkin alkaneen prosessin, joka on tehnyt liikunnasta itselleni niin tärkeän asian kuin se nyt on. Aloin katsoa muita elämän osa-alueita toisin silmin, jolloin urheilullekin löytyi oma paikkansa. Ei välittömästi, mutta ajan myötä. Ja kun asioilla on elämässä oma paikkansa, on mahdollista kasvattaa niiden parhaiden ja tärkeimpien roolia niin, etteivät ne korostu liikaa tai nouse liian tärkeiksi. Kun arvioin niitä asioita, joissa liikunta tänä päivänä eniten näkyy minun elämässäni, voin sanoa etten nuorempana olisi ollut valmis niiden kaltaisiin harrastuksiin. Kestävyysjuoksu on lajina sellainen, että vähänkään voimakkaamman kilpailuvietin omaavan (kuten minä ainakin silloin nuorempana) on helppo menettää sille koko käsi ja kaikki muutkin ruumiinosat. Jos näin käy, ei sen viemälle ajalle ole mitään rajaa. Sanoisin valmennuksessa olevan hyvin paljon samaa. Jokaiselle sopii omanlaisensa polku, mutta minä olin näihin valmis vasta elämän muiden asioiden ollessa hyvässä tasapainossa. Olen kyllä saanut elää aikalailla tasapainoista elämää aina ja ehkä kaikista merkittävintä noiden tämänhetkisten liikuntaharrastusteni tulemisessa osaksi elämääni on ollut niiden luonteva ilmaantuminen sellaisessa elämänvaiheessa, kun ne ovat siihen sopineet. Silti tuo minun ja mummun tv-kanavan valinnasta käymä keskustelu sai liikkeelle sellaisen prosessin, joka osaltaan on mahdollistanut sen, että liikunta on minulle tällä hetkellä valtavan suuri ilon, energian ja haaveidenkin tuottaja. Enää en voi haaveilla ammattiurheilijan urasta, mutta olen kyllä varovasti haaveillut työstä liikunnan saralla ainakin jollain tasolla. Tänä syksynä pääsin toteuttamaan yhden tällaisen haaveen.

Liikunta-agentiksi

Kesäkuussa sosiaalisessa mediassa minua vastaan tuli työpaikkailmoitus. Siinä kerrottiin, että Nuori kirkko ry etsii liikunta-agentteja. Tavoitteena oli löytää agentti jokaiseen kirkon hiippakuntaan.

Kuva Nuori kirkko ry:n Facebook-sivulta.

Kiinnostus heräsi heti. Aloin heti tutkimaan asiaa tarkemmin ja sain selville, että tehtävä liittyisi Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemaan, syksyllä 2017 käynnistyvään Liikuntaa lapsen ja nuoren arkeen -hankkeeseen ja siinä pääsisi kartoittamaan seurakuntien hyviä liikuntaratkaisuja, kehittämään uusia liikunta-aktiviteetteja ja lanseeraamaan uutta, liikuntaan ja pelillistämiseen pohjautuvaa kerho- ja leirityön mallia. Aikaa hakemiselle oli syksyyn asti. Tein hakemuksen heti.

Syksyn tultua aloin miettiä, milloin asiasta alkaisi kuulua. Syyskuussa tulikin puhelu, jossa kysyttiin olenko edelleen käytettävissä tehtävään. Ei liene yllätys, että olin. Unelmien toteutumiseen on usein aika helppo vastata myöntävästi. Olen nyt muutaman viikon ajan saanut käydä – jälleen – prosessia. Olen pohtinut ja vähän valmistellutkin keinoja kartoitustyön tekemiseen ja esitellyt itseäni Liikkuvan seurakunnan some-kanavilla (sekin on jatkossa osa tehtävääni). Koko hanke on vasta alkuvaiheessaan ja siksi tehtävänkuva on vielä rakennusvaiheessa ainakin minun omassa mielessäni. Tapaamme muiden agenttien ja työnantajan kanssa ensimmäisen kerran marraskuussa ja uskon sen jälkeen tietäväni paremmin, mitä tehtävä tuo tullessaan. Nyt jo tiedän olevani asiasta innostunut. Tiedän olevani sitä nyt ja tulevaisuudessa. En koskaan haaveillut olevani salainen agentti, mutta tänään olen ylpeä julkinen agentti. En taistele rosvoja vastaan, mutta saan omalta osaltani olla mukana tuomassa mahdollisuuksia lisätä liikuntaa lapsen ja nuoren arkeen ja ehkä olla tukemassa jonkun kaltaiseni pojan tai tytön haaveita. Suurta.

Esittelyni. Löytyy myös Liikkuvan seurakunnan some-kanavista.