Miten valloitat vaaran ja muita elämänviisauksia

Huippua kohti ©Päivi Kippola

Tällä kertaa kisa vaihtui yhteiseen liikunnan iloon. Ehkä se palvelee juoksutavotteitakin pitemmällä aikatähtäimellä.

Kaikki lähtee unelmasta ja uskosta tuon unelman täyttymiseen. Viime keväänä osallistuimme arvontaan, jossa tavoiteltiin osallistumisoikeutta Vaarojen maratonin 86 kilometrin polkujuoksukisaan. Arpa oli kevyt heittää, olimme päässeet polkujuoksemisen makuun ja ihastuneet lajiin. Voitto oli kuitenkin vaikeampi vastaanottaa, sillä tiesimme vaarojen reitin olevan vaativin, mitä Suomen polkujuoksutapahtumista löytyy. Haasteita emme pelkää, mutta epävarmuutta aiheutti harjoittelun painotus. Olimme kerryttäneet vuoden aikana enemmän juoksukilometrejä kuin koskaan, mutta keskittyneet asfalttijuoksuun ja nopeuden ja juoksutekniikan kehittämiseen.

Epäröintiä ei hälventänyt yhtään juoksupiireissä käyty keskustelu siitä, millaisia pääsyvaatimuksia polkukisoihin tulisi asettaa. Hyppy 55 kilometrin Hetta-Pallas kokemuksesta 86 kilometrin vaarojen taipaleeseen alkoi tuntua suurelta. Tavoite alkoi karata kohtuuttomasti siitä, mihin itse jaksoimme uskoa.

Tällä erää vaati rohkeutta ja päättäväisyyttä kieltäytyä jo asetetusta haasteesta. Suorin reitti uuteen tavoitteeseen ei ollut välttämättä nopein, toimivin, ja paras, kuten yläpuolella olevassa kuvassa näkyy. Tällä kertaa keskityimme kannustamaan muiden suorituksia ja ihastelemaan taipaleelle lähteneiden rohkeutta ja sinnikkyyttä. Ja ennen kaikkea sitä työmäärää, joka on tehty ennen kisaa, jotta maaliin ylipäätään pääsee. Tarvitsimme siis aikaa ja lisää oikein suunnattua harjoittelua.

Kevyin askelin ilon kautta ©Päivi Kippola

Vaarojen maratonin ajankohta ei muutoinkaan ollut syksyymme kovin hyvin ajoitettu. Palautuminen Vaasan maratonilta toisella, ja syksyn pahin työkiire toisella, ajoittuivat juuri samaan saumaan. Ja varusteetkin olisivat kaivanneet päivittämistä juuri nyt, kun muitakin kuluja on luvassa liikuntaan oheisesti liittyen. Niistä kulueristä tuonnenpana. Ja selittelyt jo sikseen.

Vaikka luovuimme juoksunumeroista, emme luopuneet reissusta Kolilla. Ja koska olimme varanneet juoksuamme varten mukaan isovanhemmat lapsenvahdeiksi, saimme lopulta viettää kolmen polven liikunnallisen viikonlopun kansallismaisemissa. Inovit vaihtui Merrellin vaelluskenkiin, Camelbakin juomareppu termariin, sauvat soutuveneeseen, ja sykevyö maisemien katseluun kameran linssin läpi ja ilman.

Kolin ruska ©Päivi Kippola

Kolmen polven liikkumisen jälkeen kävimme vielä iltalenkillä kahdestaan ilman aikatavoitteita ihan omilla poluilla. Harhailimme vähän, juttelimme paljon, ryvetimme itsemme kurassa ja sateessa. Ja toisen pelko oli toisen leikki ja toisen ikuisuus toisen hetki. Sukelsimme usvaan, pakenimme pimeyttä, sovitimme askeleemme luonnon muotoon ja toistemme sydänten sykkeeseen.

Matkalla oli tarkoituksensa. Se palveli päämäärää. Unelma sai uutta syttöä ja tarkentuneita kohteita. Emme lähteneet hakemaan menestystä ja muiden arvon antoa, vaan tähtäämme oman tasomme mukaiseen työtä vaativaan henkilökohtaiseen saavutukseen. Ehkä sen aika on vuoden päästä tai kahden. Jääköön nähtäväksi. Ja jos niitä elämänviisauksia jäi puuttumaan, niin tässä kaksi aiheeesen liittyvää. Ja tiedän, meidän on vielä itse pissattava siihen sähköpaimeneen ja koettava ultramatkan tuska ja ihanuus ihan itse.

Menestyminen ei ole avain onnellisuuteen. Onnellisuus on avain menestymiseen. Jos pidät siitä mitä teet, onnistut varmasti.— Herman Cain

Jotkut oppivat lukemalla, toiset oppivat muiden virheistä, mutta muutamien täytyy itse päästä pissaamaan sähköpaimenen lankaan.— Tom Lundberg