Jos jossain projektissa haluaa onnistua, sille täytyy määritellä tavoite ja sen jälkeen pyrkiä toimimaan johdonmukaisesti ja ahkerasti sen tavoitteen saavuttaakseen. Usein nämä toimenpiteet riittävät ja tavoite saavutetaan. Aina kuitenkaan ei. Niin kävi minun projektissani tällä kertaa.

Projektin viimeiset päivät

Viimeisimmän bloggauksen jälkeen ohjelmassani oli vain keventelyä, pientä verryttelyä ja itse kisa. Tein kaiken loppuun asti mahdollisimman tarkkaan ohjelmaa noudattaen. Viimeinen viikko sujui ihan normaalisti. Tiistaina oli kevyt kahden vedon treeni, jossa mentiin reipasta vauhtia, mutta ei kaasu pohjassa. Jalat tuntui kohtuullisen keveiltä. Torstain kevyellä 8 km:lla jo hyvinkin keveiltä. Pientä huolta aiheutti pieni kipu molemmissa jaloissa akillesjänteiden seudulla. Ontrailissa asiasta mainitsinkin torstain lenkkipäivityksen yhteydessä, kokeneemmat rauhoittelivat sen kuuluvan asiaan. Perjantaina matkustin Vaasaan bussilla toimiakseni vapaaehtoisena dopingvalvojana jalkapallon U19 EM-esiturnauksen ottelussa. Pelin jälkeen kävin hakemassa juoksunumeroni Kaarlen kentällä sijainneesta kisatoimistosta ja kävelin keskustaan odottelemaan autolla työ-, koulu- ja eskaripäiviensä jälkeen matkaan lähtenyttä muuta perhettä. Heidän saavuttuaan ajoimme Mustasaareen sukulaisille, jotka ystävällisesti majoittivat meidät kisamatkan ajaksi. Illalla kävin vielä kevyen verryttelyn. Akillekset oireilivat edelleen.
Nukkumaan pääsin hyvissä ajoin ja nukuinkin itse asiassa tosi hyvin. Olimme sopineet aamupalan klo 9 ja hieman ennen sitä vaimo tuli herättelemään. En juuri koskaan nuku noin pitkään, joten sain ainakin hyvän levon ennen kisaa. Aamupalan jälkeen lähdimme kisapaikalle. Ilmoitimme lapset minimaratonille ja minä lähdin verkkailemaan. Akilleksissa ei tuntemuksia ja jalat tuntuivat kevyiltä. Olo oli helpottunut ja toiveikas. Aurinkokin paistoi kauniisti. Olisiko tänään hyvä päivä huipentaa projekti?
Verkkailujen jälkeen tankkasin hieman energiaa hedelmäsoseella ja kävin vielä viimeiset vessareissut. Sen jälkeen siirryin lähtösuoralle, jota keskittyneesti kävelin ja välillä kevyesti hölkkäilin edestakaisin viimeiset minuutit ennen starttia.

Toiveikkain mielin.

Itse kisa

Tapahtuma oli sen verran pieni, että mahduin hyvin maratonille starttaavien eturiviin ja pääsin näin ollen heti juoksemaan omaa vauhtiani. Vauhti löytyikin aika nopeasti ja helposti. Ketään samanvauhtista seuralaista en löytänyt, ensimmäisen kilometrin ajan pari juoksijaa oli parinkymmenen metrin säteellä minusta. Sitten molemmat jäivät taakse, vaikken itse muuttanut vauhtiani. Edellä meni muutamia juoksijoita, mutta heillä vauhti oli sen verran kovempaa, että tajusin olla pyrkimättä heidän kannoilleen. Toistin itselleni, että yksinkin voi pitää sopivaa vauhtia. Ensimmäinen kierros meni kevyesti ja samalla yritin painaa reittiä tarkasti mieleeni, olinhan juoksemassa tuon saman reitin vielä kolmeen kertaan ennen maaliintuloa. Pari juoksututtua oli kertonut, että reittiin kuuluvalta lyhyeltä sorapätkältä kuluu kalkkiviivamerkinnät kisan aikana pois. En halunnut siitä epävarmuustekijää viimeisille kierrokselle, siksikin yritin pitää ajatukset skarppina ja reitissä. Tulin ensimmäisen kierroksen loppuun ajassa 46 min. Askel tuntui edelleen kevyeltä ja sen huomioi kentän kuuluttajakin, ilmeisesti se siis näytti miltä tuntuikin.

Lähtö auringossa.

Myös toinen kierros tuntui sujuvan hyvin. Painoin kellosta uuden kierroksen aina 5 km välein järjestäjän asettamien merkkitolppien mukaan. Sen mukaan matka välillä 10-15 km taittui samaan aikaan kuin ensimmäiset kaksi vitostakin. Neljännellä vitosella vauhti hidastui n. 2 s/km. Ei siis kovin paljoa. Sen verran kuitenkin, että aprikoin kentän takasuoralla eli n. 200 m kierroksen alun jälkeen geelin ja vesipullon / kierros kanssa päivystäneelle Päiville olevani hieman huolissani, koska tuntuu että vauhdin kiristäminen on tiukassa. En ollut vielä väsynyt, mutta päästin huolen vallalle.
Sitten tapahtui jotain, josta en ole aivan varma mitä. Lähdin kolmannelle kierrokselle ja nostin hieman vauhtia. Olin juuri saanut lisäenergiaa, joka tuntui siinä vaiheessa vielä imeytyvänkin. Sain vauhdin nousemaan ja sitä kautta mielialankin. Jostain syystä juostuani vain kilometrin tästä eteenpäin, tuntui tankki olevan aivan tyhjä. Syke alkoi nousta ja vauhti hidastua. Ei radikaalisti, mutta kuitenkin. Reitin pari ylämäkeä, jotka olin juossut kevyesti ylös jo kahdesti, tuntuivat nyt hitaasti tappavan pitkiltä. Näin jälkikäteen tuloksia tarkastellessa tuntuu uskomattomalta, että kolmas kierros oli vain 4 minuuttia hitaampi kuin kaksi ensimmäistä olivat olleet. Kolmannen kierroksen loppuun saavuin joka tapauksessa täysin tyhjin reisin ja maani myyneenä. Tiesin siinä vaiheessa, ettei voimia ole jäljellä viimeiselle kierrokselle, eli tulen jäämään tavoitteestani selvästi. Uskollisesti minua huoltaneelle vaimolle sanoin, ettei mitään ole tehtävissä, keskeyttäisin jos kehtaisin. Urheasti Päivi tsemppasi, että fokus maaliin, kyllä sinä selviät. Palkitsin kannustamisen tiuskaisemalla, että helppo sanoa. Ei voi kuin ihailla Päiviä, että oli vielä odottamassa minua maalissa tämänkin jälkeen. Kiitos tsempeistä ja anteeksi!
Neljäs kierros oli puhdasta selviytymistä. Kävelin pari ylämäkeä ja verraten pitkään ja rauhallisesti myös juottopaikoilla. Onnistuin tuhlaamaan viimeiseen kierrokseen niin kauan, että jäin jopa viimesyksyisestä ennätyksestäni yli minuutin. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä pettymyksen määrää, mikä sisälläni myllersi maalisuoralla. Maalissa olin täysin tyhjä, fyysisesti ja henkisesti. Tunteita oli kyllä vähintäänkin miehen täydeltä. Sain mitalin, jota vilkaistuani en ole sitä uudemman kerran katsonut vielä. Siirryin vaivalloisesti maalitarjoilujen ääreen. Tyhjyyteen tuijottaen join urheilujuomaa, söin banaania ja jogurttia. En osannut kuin kysellä itseltäni, mikä meni pieleen.

Maaliin varjossa.

Kisan jälkeen

Onneksi sain heti kannustajani seurakseni. Vaimo istui taakseni nurmikkorinteeseen ja sain nojata häneen. Pettymyksen kyyneleet oli paljon mukavampi päästää valloilleen, kun oli uskollisin tukija vierellä, tukemassa kirjaimellisesti. Sanoja ei tarvittu, vain läsnäolo.

Laitoin viestin Pasille, jota Päivi oli pitänyt ajan tasalla kisan aikana. Kysyin, kuinka paljon ihmistä voi v*****aa, kiitin hyvästä valmennuksesta ja pahoittelin, etten ollut pystynyt parempaan. Hyvän valmentajan tavoin Pasi tsemppasi, kehotti nostamaan päätä pystyyn, koska alla oli hyvä projekti, joka ei kruunausta vaille jääneenäkään ole mennyt hukkaan.
Tutkin netistä kisan tuloksia nähdäkseni virallisen loppuaikani ja huomasin tulleeni M40 sarjan kolmoseksi. Piristihän se hieman mieltä, ekaa kertaa oli tulossa palkinto maratonkisasta. Tosin samalla vähän kirpaisi; kaksi ekaa olivat juosseet sellaiset ajat, että yltämällä tavoitteeseeni olisin kisannut kovasti heidän kanssaan jopa sarjavoitosta.
Kävin pokkaamassa pokaalini ja sitten ajoimme takaisin sukulaisille, jossa odotti ruoka.

Mikä sitten meni pieleen?

Siihen kun osaisinkin vastata. Muutamia pieniä juttuja on tullut matkan varrelta mieleen:

• Z-maratonin kymppi. Viime päivien aikana olen tajunnut, että ajan painuminen tuossa kisassa päälle 40 minuutin nakersi itseluottamustani hivenen. Sain toki kisasta lisäkimmoketta ja sopivasti nöyryyttä treenaamiseen, mutta nyt tunnistan tässä välissä kokemieni tunteiden joukosta myös pientä epätoivoa. ”Voinko tässä ajassa saada kuntoa enää niin paljon paremmaksi, että se riittäisi tavoitteeseeni?” Oletin nimittäin, ehkä perusteetta, että parannukseen oli tarvetta.
• Kipeytyneet akillesjänteet. Jalat eivät vaivanneet kisan aikana, mutta koska niissä oli ollut kipuja koko viikon, toivat nekin omalta osaltaan epäilyksiä mieleeni. Jopa meillä kuntourheilijoilla itseluottamus vaikuttaa tulokseen.
• Turhan kiireiset aikataulut. Lapsiperheen elämä on aina melkoisen aikataulutettua. Nyt olin innostuksissani hommannut siihen kaiken päälle vielä yhden liikkuvan osan. Kävin keskiviikkona päiväreissun Vaasassa jo mainitussa vapaaehtoistyössä U19 EM-esiturnauksessa. Homma ei ollut raskas, päinvastoin. Lähinnä sain keskittyä seuraamaan tasokasta jalkapalloa. Mikäs sen mukavampaa. Pakko on kuitenkin myöntää sekin, ettei ollut mitään järkeä kangistuttaa jäseniään tuntien automatkailulla pari päivää ennen kisaa. Lisäksi elokuun aikana pelattiin joka sunnuntai nappulaliigaa, oltiin yhtenä viikonloppuna Terwaturnauksessa, oli kaksi omaa kisaa, vietettiin aika monet synttärit ja paljon muuta. Paljon kivoja juttuja, jotka nekin vievät silti omat voimavaransa.
• Yllättävä ulkoinen stressitekijä. Pari päivää ennen kisaa tietooni tuli eräs tapaus, joka aiheutti melkoisesti stressiä, teki yhdet yöunet (to-pe) huonoiksi ja vei ajatukset huonolla tavalla pois kisasta. Luulin jo selättäneeni tämän stressin, koska onnistuin nukkumaan niin hyvät yöunet kisaa edeltävänä yönä. Mitenkään selittelemättä minun on kuitenkin todettava, että kyllä stressi vei minulta voimia. Uskon sen olevan iso syy siihen, että sykkeet pomppasivat n. 10 lyöntiä kovemmiksi siinä kolmannen kierroksen alkupuolella. Jokainen joskus kestävyyskuntoilun kanssa tekemisissä ollut tietää, mitä sykkeen nouseminen tekee maitohappojen muodostumiselle ja mitä se taas tekee lihaksille. Ainakin osittain tästä johtui, että lauantain eväät oli syöty jo niin varhaisessa vaiheessa. Pasi oli kanssani samoilla linjoilla sanoen: ”Tää varmasti selittää aika pitkälle kohonneet sykkeet ja kokonaiskuorma on vaan nyt ollut liian kova kisaan. Kolmen tunnin alitus vaatii tietenkin hyvät olosuhteet ja valmistautumisen ilman mitään ylimääräistä stressiä.”

Lopussa kiitos seisoo, silti

Projekti jäi kruunua vaille. Silti en voi olla kuin kiitollinen kuljetusta matkasta. Monestakin syystä.

Ensinnäkin minulla on huikea matkakumppani. Olen kertonut jo moneen kertaan, kuinka iso merkitys puolison tuella on juoksun kaltaisessa harrastuksessa. Silti sitä ei voi liikaa korostaa. Projektissa ei ole ollut sellaista vaihetta, jossa Päivi ei olisi ollut tukena. Lähtien kannustamisesta itse projektiin lähtemisessä, kulkien treenaamisen mahdollistamisen kautta kisapäivän kannustukseen ja huoltoon. Väleihin mahtuu vielä kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen puhutellut Päiviä koko ajan managerikseni. Sellainen sä oot. Ja psyykkinen valmentajani. Paras kaikista ❤

Toiseksi on hienoa, että on lapsia jotka pitävät liikkeessä ja joista saa nähdä saman vilpittömän liikunnan ilon, jota itsekin tuntee. On myös liikuttavan hienoa, että lapset ovat aina innoissaan lähdössä kisoihin mukaan kannustamaan.

Kolmanneksi nyt alkaa jo itsekin ymmärtää, ettei yksikään juostu metri ollut turha. Tulee uusia projekteja ja vaikka palkka työstä jäi tällä kertaa saamatta, ei tilipäivä ehkä sittenkään ole peruttu, ainoastaan siirretty. Täytyy myöntää, että jotain suunnitelmia on jo tehty.

Neljänneksi valmennettavana on hienoa treenata. Olen sitä mieltä, että kaikkien kannattaisi omaan harrastukseensa ottaa jossain vaiheessa mukaan joku, joka osaa ohjata harrastajaa tekemisissään. Oli siis harrastus mikä tahansa. Ohjattu treenaaminen tuo ainakin minulle tekemiseen ryhtiä ja saa myös tekemään asioita, joita ei itse asiantuntemattomuuttaan osaisi tehdä. Näin jämähtäisin varmasti nykyistä alemmalle tasolle. En osaa tässä vaiheessa olla varma, millä tavoin seuraavia tavoitteita kohti lähden, valmentajan kanssa vai ilman. Annan kuitenkin erittäin vahvan suosituksen Pasista kaikille juoksijoille. Kannattaa kokeilla.

Viidenneksi kisamatkan majoitus oli parasta mitä voi kuvitella. Kun saavuimme sukulaisten luo perjantai-iltana, oli ruoka valmiina odottamassa. Aamupala järjestyi toivomaamme aikaan ja oli parempi kuin hotelleissa koskaan. Välillä isäntämme ja emäntämme ajoivat kisapaikalle kannustamaan ja kisasta palatessa oli ruoka taas valmiina. Ja nämä olivat vain ne ulkoiset tekijät. Tämän lisäksi heidän kotonaan oli niin hyvä olla, että koko ajan sai tuntea olonsa mukavaksi, helpoksi. Valtavan suuri kiitos meidät majoittaneille sukulaisille, parempaa ei olisi voinut toivoa!

Mitä seuraavaksi?

Vaikka olinkin lauantain viimeisen kierroksen aikana täysin valmis polttamaan kaikki mahdolliset juoksuharrastukseen liittyvät välineeni, olen kaikkea muuta kuin valmis hautaamaan unelmani kolmen tunnin alituksesta. Minulla on mielessä tietty kisa ensi vuodelle. Jääköön se kuitenkin vielä salaisuudeksi. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että tämä juoksukausi voisi olla tässä. Se tarkoittaa sitä, että meillä olisi myynnissä kaksi osallistumisoikeutta Vaarojen maratonille. Kiinnostuneet ottakoot yhteyttä.

Nyt aion palautella rauhassa ja sitten kääntää katseet ensi kauteen, tai itse asiassa vähän loppuvuoteenkin. Haluan saada tälle vuodelle 2000 juoksukilometriä täyteen, eikä se ihan juoksematta tule. Eikä sitä tiedä, vaikka vielä lapunkin innostuisi rintaan tälle vuodelle laittamaan esimerkiksi NUTS Köykkyrissä tai Limingan Uudenvuodenjuoksussa. Aika näyttäköön.