Viimesyksyinen maratonvalmennus oli huikea projekti. Oli kiinnostavaa, haastavaa, hauskaa ja palkitsevaa treenata ohjatusti. Vaimon keväisen maratonprojektin päätyttyä oli taas minun vuoroni. Tiesin, mitä odottaa vai tiesinkö sittenkään? Innoissani olin joka tapauksessa. Tässä hieman pohdintoja matkan varrelta, viikko ennen projektin päätähtäintä.

Ihmiset valehtelevat, numerot eivät

Näin sanottiin joskus jonkun tv-sarjan mainoksessa. Minun tämänkertainen projektini näyttää lukuina seuraavalta:

• Kesto 24.4. – 2.9., eli 19 viikkoa
• 995,81 km juoksua (näiden lisäksi tulee vielä n. 35 km juoksua + itse kisa verryttelyineen tämän ja ensi viikon aikana)
• Harjoituksiin käytetty aika 89 h 1 min 3 s
• Kolme testikisaa: ratakymppi Iissä 17.5., maantiekymppi Kempeleessä 5.8. ja 8 km Raahessa 19.8.
• 1 sairastettu viikko
• Viikkokilometrit (poislukien nollille jäänyt sairausviikko) välillä 36,28 – 91,68 km. Toki ihan ensimmäisellä viikolla kilometrit olivat vain 12,39, mutta siinä vaiheessa palauduinkin vielä Wienin parisuhdemaratonilta eivätkä muutamat ensimmäiset viikot itse asiassa kuuluneet maratonkauteen. Olen silti laskenut ne kokonaismääriin mukaan, sillä treenasin ne jo Pasin johdolla. Yhdellä viikolla menin vielä yli tuon 91 km, eli viime viikon kilometrit olivat 108,71, mutta siinä on mukana edellisen viikon sunnuntailta tämän viikon maanantaille siirtämäni 30 km kiihtyvä pitkis, joka siis oikeasti kuuluisi edellisen viikon kilometreihin. 36,28 km viikko oli kisaviikko, eli se jolloin juoksin Z-maratonin kympin Kempeleessä. Toisaalta niin oli se satkun viikkokin, siinä on mukana Fantin juoksun 8 km.

Mikä oli samanlaista?

Ensimmäinen ja varmaankin merkittävin samankaltaisuus oli omassa treenausasenteessa. Talvella omaan tahtiin juostessani oli huomattavasti helpompi jättää juoksuja väliin, milloin mistäkin syystä. Näiden kahden projektin aikana olen huomannut hyvin vahvasti olevani sitoutunut treenaaja, nimenomaan silloin kun minulle on tehty treeniohjelma. Pidän juoksemisesta ihan yhtä paljon ja hetkittäin jopa enemmän silloin, kun ei ole kummempia tavoitteita päässä. Silti suunnitelmattomasti harjoitellessani mukavuudenhalu voittaa lenkillelähtöinnon herkästi. Valmentajan ja hänen tekemänsä ohjelmansa olemassaolo on omiaan motivoimaan kuntoilijaa laittamaan lenkkarit jalkaan silloinkin kun sää on huono, kello on paljon ja olis kaikkea muutakin tekemistä. Näin siis ainakin minun tapauksessani.

Harjoitusten rytmitys oli hyvinkin samankaltainen kuin aiemmassa projektissa. Kahta kovaa viikkoa seurasi yksi kevyt. Tästä poikettiin oikeastaan vain kerran, eli kun missasin yhden viikon sairastamisen vuoksi. Silloin juoksin parannuttuani saman viikko-ohjelman, joka oli ollut tarkoitus juosta edellisellä viikolla. Näin toimittiin siitä syystä, että sairastetun viikon oli ollut määrä olla kova viikko. Viime syksynäkin sairastin yhden viikon, mutta se oli kevyt viikko, jota ei lähdetty siten korvaamaan jälkikäteen. Nyt se korvattiin heti, kun pääsin taas treenaamaan. Oli jännää muuten huomata, että sairastamisella oli hyvin samankaltainen vaikutus minuun kuin viime syksynäkin. Viikon treenaamattomuus vie nimittäin ainakin minulta itseluottamuksen ihan pohjalukemiin. Vaikka ennen sairastumista olisi kulkenut kuinka hyvin, tuntuu ensimmäisillä lenkeillä paranemisen jälkeen, ettei tästä voi enää koskaan tulla mitään. Tässä ei tosiaan ole ollut minun kokemuksieni mukaan eroa siinä, onko missattu viikko ollut kova vai kevyt.

Vaatteiden vaihto P-paikalla Vihannin liepeillä. Edessä n. 30 km pitkis kotiin kesäyössä. © Päivi Kippola

Tärkein samankaltaisuus on perheen tuki ja sen merkitys. Niin kauan, kun ei liiku tai urheile ammatikseen, tarkoittaa tällainen suunnitelmallinen harjoittelu ja yleensäkin tällä tavalla lisääntyvät harjoitusmäärät väistämättä sitä, että perheen aikatauluista tulee vähintäänkin haastavia. Näin ollen tällaisiin projekteihin olisi täysin mahdotonta edes lähteä, saati että niiden loppuunsaattamisesta voisi edes haaveilla, jos perhe ei olisi tässäkin asiassa tukena. On ollut taas huikeaa olla sellaisen tuen ja kannustuksen kohteena, mitä olen saanut kokea. Voin vain kiitollisena ihmetellä, etten ole kertaakaan joutunut kuulemaan kysymystä ”onko taas pakko mennä juoksemaan?”. Se olisi niin helppo tokaista pimenevään iltaan taas kerran häviävälle miehelleen. Silti Päivi on koko projektin ajan suhtautunut tsemppaavasti ja innostuneesti harjoitteluuni. Se lähti liikkeelle jo viime syksyn projektin päätyttyä, kun hän kannusti minua tavoittelemaan kolmen tunnin alitusta. Yksi konkreettinen muoto tästä kannustuksesta on viikonloppureissumme Tammisaareen. Minulla oli sunnuntain ohjelmassa pitkä lenkki, mutta en malttanut sitä matkakohteessa juosta, koska oli niin kivaa tutustua uuteen kaupunkiin koko perheellä. Näin lenkki jäi illalla kotona juostavaksi ja koska lähtö venyi iltapäivään, tiesi se juoksemista käytännössä yöllä. Matkalla Päivi sitten ehdotti, että jäisin kyydistä sopivassa kohtaa ennen kotia ja juoksisin lenkkini kotiin. Hän hoitaisi lasten myöhäiset iltatoimet. Huikeaa tukea! Myöhään se meni näinkin, avasin kotioven hieman ennen kahta. Silti säästin ainakin tunnin tämän järjestelyn ansiosta. Nämä ovat asioita, joiden merkitystä en osaa sanoin kuvailla.

Mikä oli erilaista?

Tarkkaavainen lukija pystyi ylläolevista luvuista päättelemään, että harjoitusmäärät olivat tällä kertaa isommat. Näin tulee ollakin, onhan tavoitekin tällä kertaa kovempi. Konkreettisesti määrän kasvu näkyi siinä, että lepopäiviä oli vähemmän. Sitä, miten määrän kasvu vaikutti minuun, on vaikea itse arvioida. Ehkä olen ollut hieman väsyneempi kuin edellisen projektin aikana. Väsyneempi nimenomaan arjen keskellä. Treenaamista elimistö on jaksanut koko ajan yllättävän hyvin.

Sen sijaan luvuista ei näe sitä, että vauhdit ovat myös kasvaneet. Tämä on osin luonnollista kehitystä. Pasin valmennuksessa harjoitellaan sykeohjatusti ja kunnon kehittyessä käy luonnollisesti niin, että samalla sykkeellä pystyykin juoksemaan kovempaa kuin aiemmin.
Toinen vauhtien kasvua selittävä tekijä on kokemuksen lisäämä rohkeus. Ensikertalaisena vedin syksyllä joitakin harjoitteita ns. varman päälle. Se näkyi esimerkiksi vetotreeneissä, joissa juoksin syksyllä helposti turhankin hitaasti. Jos ohjelmassa luki vaikkapa, että ”juokset vedot niin, että sykepiikki ei nouse yli 174, ennen kuin viimeisessä vedossa”, todennäköisesti juoksin vedot mieluummin lähemmäs 150 kuin kuin edes 160 sykkeellä. Sama varovaisuus koski kaikkia treenejä: palauttavat selvästi alle 130, kevyet lenkit max 135, eikä vaikkapa ohjeenmukainen 147. Tänä vuonna uskalsin ottaa toiseen malliin riskejä. Kevyillä lenkeillä nostin sykkeen yleensä hieman yli 140 tuntumaan ja aloin hidastamaan vasta sykkeen noustessa 145 paikkeille. Vetotreeneissä lähdin rohkeasti kovaan vauhtiin jo ensimmäisillä vedoilla. Tämän myötä pääsin jopa hieman kokeilemaan rajojani ohjelman aikana. Pari vetotreeniä oli pakko keskeyttää tai ainakin keventää. Parhaiten on jäänyt mieleen Helsingin Eläintarhan kentällä lomareissun aikana juostu 3*3000 m kolmen minuutin palautuksilla. Sää oli todella kuuman kostea ja jo kevyt verryttelyhölkkä paikalle sai hien pintaan ja sydämen tykyttämään. Perille kentälle päästyäni aavistelin verryttelyn tuntemusten perusteella, ettei sinä päivänä taida kulkea kovin kovaa. Ensimmäisen vedon sain vielä juostua hyvää vauhtia, mutta toinen veto ehti vasta alkumetreihin, kun kävi selväksi että sen päivän eväät on syöty. Vauhti hiipuikin jo siinä toisessa vedossa ja jatkoi samaa linjaa koko ajan jyrkemmin kolmannessa. Oli kovasti nöyryyttä opettava kokemus juosta niin, että koko ajan tuntuu pahalta, kuin juoksisi maksimivauhteja ja silti vauhti todellisuudessa hidastuu koko ajan. Paria muutakin vetotreeniä jouduin hieman keventämään, yleensä hidastamaan ainakin viimeisen vedon vauhtia. Noita harjoituksia on pakko pitää toisaalta epäonnistuneina, koska ei ole pystynyt toivomaansa vauhtiin, mutta toisaalta erittäin hyvinä, koska vetotreenien on tarkoituskin olla kovia. Näiden kokemusten perusteella ei tarvitse jossitella, olisiko vedot pitänyt rohjeta juosta kovempaa. Ei olisi, sillä en olisi päässyt kovempaa.

8*1000 m vetotreeni vei mehut vähiin. © Päivi Kippola

Jos vetotreeneissä sai maistaa pettymyksiä (toki onnistumisiakin), olivat reippaat tasavauhtiset tässä projektissa ainakin näin jälkikäteen muistellen niitä parhaita treenejä. Reippaiden pituutta nostettiin aika tuntuvasti ohjelman aikana. Alussa ne olivat 8-10 km, lopussa 15 km. Erityisen mukavaa noissa harjoituksissa oli, että oikeastaan kertaakaan ei tullut täydellistä kanttaamista. Tokihan vauhti joillakin kerroilla hiipui. Pääsääntöisesti näistä jäi kuitenkin tunne, että jaksoi ihan hyvin pitää vauhtia ja maltillisella juoksulla pystyi selättämään juoksun aikana väistämättä tulevia vaikeita hetkiä.

Muutoksena viime syksyn projektiin, oli ohjelmassa tällä kertaa myös kisoja ns. alimatkoilla. Juoksin yhden ratakympin, yhden maantiekympin ja yhden 8 km kisan. Ne toivat vaihtelua harjoitteluun ja antoivat arvokasta kokemusta, ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin niissä pääsi tarkkailemaan, miten oma kroppa toimii, kun pitäisi väsyneenä pystyä pitämään vauhtia. Tätä pääsee kokemaan myös reippailla lenkeillä, mutta niillä kuitenkin tulee ihan aiheesta hiljennettyä vauhtia, jos syke meinaa nousta liian ylös. 10 km ja lyhyemmissä kisoissa ei sykettä katsella, vaan raastetaan sitä vauhtia, mitä suinkin jaksaa tai arvelee jaksavansa. Toiseksi minua ainakin jännittää aina lähtöviivalla. Kokemukset kilpailemisesta ovat aina hyödyksi tulevia kisoja ajatellen.

Kannustuspusu pupulta ennen Z-maratonin kymppiä. © Päivi Kippola

Kisat olivat myös kivoja. Iin toukokuisen ratakympin kurja sää unohtui, kun pääsimme matkaan. Kempeleen tuulissa oli kiva päästellä kevyellä jalalla, koska kisa osui ohjelman kevyelle viikolle. Siellä tein tosin kokemattomuuttani virheen vauhdinjaossa. Olin tehnyt jonkinlaisen suunnitelman, mutta kun edessä meni neljän juoksijan ryhmä n. 10 s/km nopeampaa vauhtia kuin minulla oli tarkoitus, päätinkin juosta heidän kannassaan niin kauan kuin voimat riittävät. Se oli varmasti virhe. Pysyin mukana hyvin 5 km asti ja kohtuullisesti 8 km asti, mutta sitten aloin hiipua ja viimeisillä kilometreillä otin takkiin parisenkymmentä sekuntia. Olin toivonut 40 minuutin alitusta, mutta nyt jäin siitä viisi sekuntia. Maalissa olin siksi pettynyt, mutta saatuani ottaa vastaan lasten innon kisani aikana juostusta minimaratonista ja toimia kannustajana vaimon puolimaratonilla, olivat pettymyksen tunteet vaihtuneet treenimotivaatioon. Fantin juoksussa oli todella hiostava keli, mutta sen kisan positiivisimmat puolet olivat sijainti niin lähellä kotia, että saatoimme siirtyä kisapaikalle juosten samalla alkuverkan, kohtuullinen kulku väsyneistä jaloista huolimatta (kisa oli keskellä kovaa viikkoa, eikä siihen kevennelty lainkaan), viimeisten satojen metrien loppukiri ja M40 sarjan voitto. Olin tosin sarjani ainoa osallistuja, mutta ei muistakaan sarjoista ehtinyt edelleni kuin kaksi juoksijaa.

Bonuksena tämän ohjelman aikana ehdin kerran myös yhteislenkille valmentajan kanssa. Teimme kesälomareissun Helsinkiin heinäkuun lopulla ja sen yhteydessä järjestyi yhteislenkki. Juoksimme kevyen 14 km Pasin paljon käyttämillä reiteillä Keskuspuistossa.

Kaksi kovaa juoksijaa ja minä

Lomareissulle ajoittui muutenkin kivaa verkostoitumista juoksuyhteisön sisällä, kun pääsimme osallistumaan Ontrailin perinteiselle lettuaamiaiselle Kauppatorilla. Moni nimimerkki sai siellä ystävälliset ja iloiset kasvot.

Mihin tämä kaikki sitten riittää?

Täytyy sanoa vain, että en tiedä. Kolmen tunnin alitus maratonilla vaatii 4:15 min/km keskivauhtia. Se tarkoittaa hieman yli 14 km/h tutummilla yksiköillä. Cooperin testissä tuo vauhti toisi reilun 2800 metrin tuloksen. Niitä pitäisi vain sitten juosta lähes 15 perätysten.
Helpolla tavoite ei siis toteudu. Tiedän pystyväni juoksemaan riittävän kovaa vauhtia sellaisella sykkeellä, jolla maratonin voi olettaa jaksavan juosta. Silti asiassa on monta vaikuttavaa tekijää. Matka on pitkä ja monenlaista voi sattua. Jalka voi nyrjähtää, jos keskittyminen herpaantuu kisan aikana, mikä on noin pitkän kisan aikana hyvin mahdollista. Miten neste ja energia imeytyvät ennen kisaa ja sen aikana? Millainen on sää? Toivon, ettei ole yhtä kovaa tuulta kuin Kaarinassa viime syksynä tai Fantin juoksun tai Eltsun vetotreenin kaltaista lehmän henkäystä. Tyyni, pilvinen +12-15 olisi kova juttu. Sitten on vielä se niin kliseinen päivän kunto. Hiihtäjä Matti Heikkinen sanoi voitettuaan aikoinaan 15 km maailmanmestaruuden, että sattui pöljä päivä. Tällainen kuntourheilijakin tunnistaa erot päivissä. Toisina päivinä juoksu kulkee paremmin kuin toisina.

Sen tiedän, että jos maalin lauantaina Kaarlen kentällä saavutan, oloni on jollain tapaa tyhjä. Saavutan tavoitteeni tai en, olen tullut projektin maaliin. Tehnyt paljon töitä tavoitteeni eteen ja ensi lauantain jälkeen tuota samaa tavoitetta ei enää ole. Samoin suunnitelmallinen harjoittelu päättyy ainakin joksikin aikaa. Se tuo tyhjyyttä myös aikatauluihin. Mikä ei ole tokikaan huono asia. Toivottavasti olo on tyhjä myös fyysisten ja psyykkisten voimavarojen osalta. Haluan antaa kisassa kaiken, mitä minulla on annettavana. En halua, että asiasta jää mitään jossiteltavaa. Jos onnistun siinä, että saan ulosmitattua kaiken mitä sinä päivänä minusta lähtee, ei loppuajalla enää olekaan niin isoa merkitystä. Toki olen pettynyt, jos haamuraja jää rikkomatta ja iloinen, jos rikkojien harvalukuiseen joukkoon liityn.

Juoksulla ja siihen liittyvillä kisoilla on merkittävä paikka elämässäni. Siksi myös tämä kisa, johon olen ajatuksissani viime syksystä ja treeneissä viime keväästä asti tähdännyt, on minulle tärkeä. Siksi jännitän sitä ehkä enemmän kuin mitään kisaa tähän asti. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kisa on tullut viime öinä uniini. Paras ja hauskin oli se, jossa oli mukana juoksututtuni Kari, joka tavoittelee samaa rajaa kuin minä, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin Berliinissä. Unessa olimme samassa kisassa. Kari pääsi tavoitteeseensa. Itse etenin tavoiteajassa, mutta muutamaa kilometriä ennen maalia juottopisteellä valmentajani Pasi sanoi minun näyttävän väsyneeltä ja hänen tulevan siksi juoksemaan viimeiset kilometrit puolestani. Näin annoin numerolappuni Pasille, joka hoiti loppuaikani tavoitteen mukaiseksi. Kari sitten ihmetteli maalissa, miten hän ei nähnyt maaliintuloani, vaikka oli maalissa odottamassa tuloani silloin, kun minun loppuaikani mukaan olisi pitänyt saapua. Hieman vaivautuneena otin onnitteluja vastaan Karilta, kun heräsin.
Kaikissa unissani tähän asti olen päässyt tavoitteeseeni, toivottavasti ne ovat enneunia.

Kuten edellisestä kappaleesta näkyy, juoksuharrastuksen merkitystä minulle ei tule vähätellä. Silti se on vain harrastus. Jos 42 195 m mittaisen haasteen lauantaina selvitän, näen maalia lähestyessäni Päivin ja lapset. Siinä tilanteessa saan tyytyväisenä sanoa itselleni, että oli loppuaikani mikä tahansa tai suoritukseni mitä vain täydellisen flopin ja  huippuonnistumisen väliltä, tavoittelevat ne vain pistesijoja minun mielessäni. Palkintopallin valtaa kolme ihan muuta osaa elämästäni.