Kisa 

Kisa ei ole paha

Lomareissulla sukulaistytöt halusivat haastaa mieheni maratonkisaan. Olivat kuulleet, että hänellä on valmentaja ja että hän juoksee kovaa. Asenne oli kohdillaan, tytöillä oli voitonvarma kiilto silmissään, kieli keskellä suuta, askel korkea ja hymy LEVEÄ. Kisan jälkeen ensimmäisestä maaliintulijasta oli lukuisia versiota ja kisa piti uusia varsin monta kertaa, että kaikki olivat tyytyväisiä. Ei siinä tappioita laskettu, vaan aprikoitiin  sitä, miten kukainenkin pärjäisi ensi kerralla paremmin.

Kilpaileminen jakaa mielipiteitä ainakin yhtä paljon kuin se, pitääkö mämmistä tai Aurajuustosta tai anopista. Toiset kuuluvat niihin, joilla adrenaliini virtaa ja katse terästyy, kun palkinnosta tai kisasta puhutaan. Toiset varmistavat välittömästi tehtävänannon saatuaan, ennen osallistumista mihinkään tehtävään, etteihän nyt vain kilpailla. Pienenä me serkusten kanssa juostiin pihasaunalta mummolaan aina kilpaa. Olipa kyse puidenhakureissusta, ohikulkumatkasta tai kylvystä paluusta. Huussistakin piti tulla juoksemalla ja viimeinen jäi jomppepojaksi – kyllä, niin hölmöä ja lapsenmielistä tuo nimittely.

Myös koulumaailmassa kilpailemiseen suhtaudutaan kuin tabuun. Toisaalta oppimateriaalit motivoivat palkintojen kartuttamisella ja positiivisella kilpailulla ja toisaalta opettajien päätä vaaditaan tilille, jos koulusta osallistutaan kilpailuihin.

Ei kaikkien tarvitse kilpailla, eikä aina tarvitse kilpailla. Sitäpaitsi kilpailu tulee mielekkääksi vasta silloin, kun asiaan on jo syttynyt palo. Aivan juoksuharrastukseni alussa jäi jostakin aihetta käsittelevästä opuksesta mieleeni, miten juoksuharrastuksen tulisi edetä: ensin tulee helppous, sitten rentous, sitten keveys ja lopulta vauhti. Pätee kaikkeen! Ensin tehdään ilon kautta ja kun nautinnon makuun päästään, haluaa tekemisestään irti enemmän. Itse asiassa sana compete (con petire) tulee latinasta, tarkoittaen yhdessä etsimistä. Kyllä vain, juuri näin. Haluaisin jopa väittää, ettei mitään yksilölajeja olekaan, sillä kaikessa kilpailussa tarvitaan vastustajaa, joka pakottaa eteenpäin. Tarvitaan huoltojoukkoja, kannustajia, yleisöä ja valmentajia. Kilpailutilanne saa tehot esiin ja kirkastaa päämäärän. Kisoja seuraamalla myös muiden harjoittelusta ja tekniikoista voi oppia.

con petire

Asia on sitten eri, kun puhutaan huippu-urhelijoista, heille saattaa riittää vastustajaksi pelkkä kello ja motivaatioksi oman suorituksen parantaminen. Mutta tällaiselle tavalliselle tallaajalle, intohimoiselle harrastelijalle, kisa tarkoittaa yhdessä tekemistä. Omia harjoituksia ja kisoja raportoimalla ja seuraamalla on päässyt syvemmälle harrastuksen yksityiskohtiin. Juokseminen on taitoja vaativaa haasteellista toimintaa, missä voi jatkuvasti kehittyä juuri niin paljon kuin itse on valmis panostamaan. Ja juuri siksi jotain, jossa voi savuttaa optimaalisia keskittymiskokemuksia. Psykologiassa näitä ilmiöitä voisi nimittää asteittain eteneväksi ongelmanratkaisuksi tai autoteelisuudeksi toimintaa ohjaavan motivaation selittäjänä. Pelkkä omien tulosten antama palaute  ja oma kehityksen konkreettinen näkeminen on motivoivaa ja suuren lisän harjoitteluun on antanut se, kun jakanut omista kokemuksistaan, ”vakoillut” muiden tekemisiä ja ihan luvan kanssa osoittanut oman tietämättömyytensä harrastuksen yksityiskohdissa – ja siitäkin huolimatta saanut osakseen kannustusta ja palautetta ja niitä hyviä neuvoja.

On paradoksaalista, että vastoin kun yleensä luullaan, kilpailu ei tapa motivaatiota, vaan voi jopa parantaa sitä. Jos on muistettu oikea järjestys: helppous, rentous, keveys ja NYT vauhti!