Isoilla asioilla on monta puolta. Tässä muutama näkökulma minun suhteestani jalkapalloon. Joka on iso asia.

Kiinnostukseni jalkapalloon taitaa olla peräisin 1980-luvun alkupuolelta ja lauantain liigaotteluista. Jostain syystä tuolloin Yleltä näkyneet Englannin liigan ottelut loivat minulle kannatussuhteen Liverpooliin. Myös Paolo Rossin ja Michel Platinin Juventus oli listoillani korkealla, mutta Liverpoolin Punaiset oli silti jotain paljon enemmän. Ja on edelleen. Ian Rush oli minun ajatuksissani maalintekijä toiselta planeetalta (vaikka maalimäärät olivat huomattavasti pienemmät, kuin Messillä, Suarezilla, Ronaldolla ym. nykyään) ja häntä ovat Poolin suosikkipelaajinani seuranneet mm. John Barnes, Steve McManaman, Michael Owen, Steven Gerrard ja Philippe Coutinho. Toki ylpeänä seurasin myös Sami Hyypiän ja Jari Litmasen otteita seurassa. Liigamestaruuksia en ole liiemmin päässyt juhlimaan, mutta Istanbulin ihmeen sain sentään todistaa kotisohvalle nauliutuneena kapteeni Gerrardin paita päällä. Kerran olen saanut seurata Liverpoolin otteita livenä, kun Konstan kanssa olimme katsomassa HJK-Liverpool harjoitusottelua kesällä 2015.

En itse koskaan pelannut jalkapalloa joukkueessa. Jostain syystä pesäpallo ja koripallo vetivät enemmän, ehkä siksi että koululiikunnassa huomasin pärjääväni niissä paremmin kuin muissa. Pelattua tuli silti säännöllisesti. Koko alakouluaikana ei mennyt varmaan päivääkään, etten ainakin jollain välitunnilla ollut peleissä mukana. Ja jostain syystä sieltä koulupeleistä ovat jalkapallon parissa tulleet onnistumiset jääneet elävämmin mieleen kuin muiden lajien vastaavat. Nykyään taidan itse asiassa tietää miksi, mutta siitä myöhemmin.

Ennen isäksi tulemista minulla oli tapana vitsailla, että johdatan mahdollisen tulevan poikani jalkapallon pariin vaikka aivopesemällä. Voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten sellaiseen koskaan sortunut. Konsta kiinnostui lajista ihan itse, jopa niin kovasti että nykyään hän kuvaa suhdettaan lajiin sanalla ”intohimo”. Ilolla olen tämän kiinnostuksen ottanut vastaan. En tosin osannut aavistaakaan, miten se muokkaisi omaa suhdettani jalkapalloon.

Säännöllisyys

Konsta osallistui muutaman päivän jalkapallokouluun 3-vuotiaana ja sitten sitä mentiin. Seuraavana kesänä oltiin jo mukana nappulaliigassa. Pienen pojan kohdallahan se tarkoitti sitä, että me vanhemmat olimme aina mukana kentän laidalla. Vaikka olen aina seurannut jalkapalloa, tuli nyt kuvaan ihan uusi ulottuvuus. Yhtäkkiä olinkin pelin äärellä viikoittain, joskus jopa useamman kerran viikossa. Treenien ja pelien lisäksi kotona alkoi kuulua päivittäin kysymys ”Voitko tulla mun kanssa potkimaan palloa?”

Valmentajaksi

Parin vuoden pelaamisen jälkeen Konstan joukkue tarvitsi lisää valmentajia. Minua ei tarvinnut paljoa houkutella. Toki pelaajataustan puuttuminen mietitytti siinä mielessä, miten löydän paikkani valmentajien joukossa. Joukkueella oli vanhemman silmin ollut erittäin hyvät valmentajat, olisiko minusta lähellekään samaan? Omien puutteiden tunnistaminen ja tunnustaminen sai aikaan kaksi asiaa. Ensinnäkin halusin aloittaa maltillisesti. Omaksuin omassa mielessäni jonkinlaisen apuvalmentajan roolin. Olin innolla mukana, ohjasin harjoituksia ja opastin pelaajia parhaani mukaan. Jätin kuitenkin harjoitusten suunnittelun ja kokonaisuuksien hallinnan suosiolla kokeneempien valmentajakaverien vastuulle. Ajatuksenani oli ajaa itseni rauhallisesti sisään ja kasvattaa roolia kokemuksen ja sen myötä taitojen karttuessa. Kesän mittaan rohkenin ottaa jo suunnitteluvastuutakin ja viimeistään hallikauden alkuun mennessä koin olevani tasavertainen osa valmennusta. Muiden valmentajien taholta sain kokea niin alusta asti ja syksyllä jo ajattelin niin itsekin. Nyt parin vuoden valmentamisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että joukkueella on hyvät valmentajat ja olen ylpeä saadessani kuulua heihin. Toiseksi halusin tulla valmentamisessa paremmaksi. Siihen näin kaksi keinoa. Kokemus ja koulutus. Kokemusta ei tule hetkessä, joten ainoa keino siihen oli olla mukana mahdollisimman paljon. Koulutuksiin olen hakeutunut aktiivisesti alusta asti. Ensin pienempiin, seuran omiin ja sitten Palloliiton koulutuksiin. Seura on kiitettävästi tukenut kouluttautumista järjestämällä D-valmentajakoulutuksen kotikaupunkiin ja mahdollistamalla osallistumisen C-koulutukseen Oulussa. Olen ylpeänä saanut vastaanottaa todistuksen D-tutkinnosta ja C on näyttöjä vaille valmis. Kaikista koulutuksista olen oppinut valtavasti ja into oppia edelleen on vain kasvanut. Palloliiton suositusten mukaan aion kyllä valmentaa C-tutkinnon (toivottavasti) saatuani ainakin vuoden, ennen kuin hakeudun seuraavaan vaiheeseen. Nuorten juniorien valmentamiseen keskittyvä C+ tai B siintävät jo silmissä. Ehkä jopa molemmat. Valmentamisessakin pätee se tosiasia, että mitä enemmän opit, sitä vähemmän huomaat tietäväsi.

Pallon seuraamisesta pelin seuraamiseen

Peruspenkkiurheilijan tavoin olen aina katsonut jalkapallopelejä lähinnä palloa ja sen ympärillä tapahtuvia asioita seuraten. Valmentamisen ja siihen liittyvien koulutusten myötä olen vähän kerrallaan huomannut tässä muutoksia. Yksi konkreettinen askel oli C-kurssin tehtäviin kuulunut ottelutarkkailu. Menimme katsomaan II-divisioonan ottelua ja saimme tehtäväksi tarkkailla kukin eri asioita pelistä. Minun tehtäväni oli tarkkailla kotijoukkueen prässiä. Millä tavalla kotijoukkue pyrki ohjaamaan vierasjoukkueen pelinrakentelua? Ketkä olivat avainrooleissa ylhäällä puolustettaessa? Tämä yksittäinen tarkkailutehtävä ei tietenkään tehnyt minusta analyyttisesti peliin suhtautuvaa ammattilaista, mutta jotain se sai aikaan. Jos ei muuta, niin ainakin merkittävästi vahvisti ymmärrystäni siitä, että pelissä tapahtuu muitakin asioita kuin palloon liittyvät tapahtumat. Aika loogista, kun ottaa huomioon että aikuisten tasolla kentällä on 22 pelaajaa ja vain yksi pallo, joka on kerrallaan vain yhden pelaajan hallussa. Mestarien liigan pelien seuraamisesta on tullut entistäkin mielenkiintoisempaa, kun osaa kiinnittää huomioita useampiin asioihin kuin aikaisemmin.

Pelien katsominen yhdessä

Konstan intohimoinen suhtautuminen jalkapalloon näkyy myös lajin seuraamisessa. Brasilian MM-kisat 2014 olivat hänelle ne ensimmäiset isot kisat ja toivat myös ensimmäisen idolin, Neymarin. Idolin loukkaantuminen puolivälierässä olikin pienelle pojalle kova isku. Myöhäiset otteluajat tekivät kisojen seuraamisen välillä haasteelliseksi, mutta aika monta peliä ehdimme katsoa yhdessä ja tietysti ne yöaikaan tulleet ratkaisupelit piti tallentaa pojalle katsottaviksi. Seuraavalla kaudella saatiinkin sitten seurata jo Mestarien liigaa yhdessä. Arki-iltoina ei sentään valvottu (yhdessä, kyllä minä ne pelit katsoin), mutta pelien jälkeisinä aamuina oli Konsta usein heti herättyään kysymässä, saisiko katsoa illan maalikoosteen. Usein sai. Neymarin ja Barcelonan edetessä kierros kierrokselta, alkoi poika kysellä olisiko hänen mahdollista saada katsoa finaali suorana, mikäli Barcelona sinne selviäisi. Koska peli pelattiin lauantaina ja kesäloman jo alettua, päätimme että näin tehdään. Päivikin katsoi seuranamme ensimmäisen puoliajan, mutta tauolla Konsta alkoi vihjailemaan, että äitiä ehkä alkaa jo toisen jakson aikana väsyttämään 🙂 Äiti otti vihjeet vastaan ja pelin lopun katsoimme miesten kesken. Pojan ilta sain täyttymyksensä, kun viimeisellä minuutilla idoli Neymar sinetöi Barcelonan voiton.

Neymarin laukaus on matkalla ohi Buffonin. Konstalla taitaa olla jo kädet ylhäällä.

Pelin jälkeisenä aamuna Konsta ehdotti, että tekisimme jotain parempaa aamupalaa Barcan voiton kunniaksi. Croissantit syötiin Barcelona-aiheisella kattauksella.

Huomaa viinirypäleet B-muodossa. Eivät riittäneet Barcelonan kirjoittamiseen.

Näitä hetkiä toivon paljon lisää, niin Konstan, Päivin kuin viime kesänä jalkapallon aloittaneen Hillankin kanssa. Uskon niitä myös tulevan. Jalkapallosta on tullut koko perheen harrastus, jossa jokaisella on oma roolinsa tilanteen mukaan vaihdellen. Yhden tai useamman perheenjäsenen pelejä ja harjoituksia on paljon antoisampaa elää koko perheellä.

Kasvu

Olen ammatiltani kasvattaja. Ehkä siksi huomaan nauttivani siitä, että saan kasvaa joukkueen mukana. Minulla on valmentajana paljon oppimista, samoin pojilla pelaajina. On etuoikeus saada tehdä sitä matkaa yhdessä. Nähdä sekä valtavat harppaukset että pienet, tuskin havaittavat askeleet eteenpäin. Ja joskus taaksekin. Elää kaikki ne hetket yhdessä joukkueen kesken. Ehkä joskus jopa huomata pieniä merkkejä omien käsien jäljistä.

Pelipäivä = juhlapäivä. Ekovilla cupin 2016 keskinäisen pelin jälkeen joukkuehenkeä nostamassa.

Tiedonjano

Viime vuosiin asti kiinnostukseni on rajoittunut pelien katsomiseen ja toisaalta pelailuun itse. Pidän elämäkertakirjoista, mutta en ole tähänkään päivään mennessä lukenut ainoatakaan jalkapalloilijasta kertovaa kirjaa. Paitsi Neymarista kertovaa Konstalle iltasaduksi 🙂 Laajentunut näkemys lajista on kuitenkin innostanut opiskelemaan lajia myös itse. Viimeisimpänä luvussa ovat olleet nämä, toinen tosin on vielä kesken.

Olen sen verran tuore valmentaja, että maailma tuntuu aukeavan jokaisen kirjan myötä. Viimeksi näin kävi Numeropelin kohdalla. Oli pysäyttävää tajuta, kuinka suuri vaikutus onnella on pelien lopputuloksiin, kuinka harvoin kulmapotkut johtavat maalitilanteisiin ja mihin asioihin valmentaja näyttää voivan vaikuttaa. Kirjaa lukiessani ymmärsin myös sen, mistä alussa kirjoitin, eli miksi ne välituntipelien jalkapallossa tehdyt maalit ovat jääneet niin hyvin mieleen. Koska maalit ovat jalkapallossa niin harvinaisia ja siksi äärimmäisen arvokkaita.