Joku saattaa muistaa tai olla muista yhteyksistä saanut tietoonsa, että jännitin maratonvalmennuksen alkutestiä kovasti. Nyt voin kertoa, että tätä lopputestiä jännitin vielä enemmän.

Yhdeksän ja puoli viikkoa ohjattua treenausta. Viime torstaina koitti hetki, jolloin nähtäisiin mitä siinä on saatu aikaan. Monenlaiset ajatukset ja tunteet risteilivät pääni sisällä, kun koulutuspäivän päätteeksi pakkasin juoksukamat mukaani Sokos Hotel Presidentissä ja otin suunnaksi Liikuntamyllyn. Metromatkan aikana ehtii jännittää tulevaa yllättävän monesta näkökulmasta.

Ensinnäkin mietin, olenko liian väsynyt testattavaksi. Olo oli toki ihan virkeä, mutta olin herännyt aamulla klo 4, koska lentokenttätaksi tuli hakemaan kymmentä vaille viisi, jotta ehtisin aamulennolle ja sillä koulutukseen Helsinkiin. Olimme sopineet testin juuri tälle päivälle, koska olin muutenkin Helsingissä. Se tuntui järkevältä, mutta samalla pisti miettimään, onko testaaminen järkevää illalla, varhain aamulla alkaneen työpäivän jälkeen. Tämä jännitys vain lisääntyi lepolaktaatin mittauksen myötä. Tulos oli 1,7. Alkutestissä klo 8:30 aamulla se oli ollut 0,8. Älkää kysykö minulta, mitä nuo luvut tarkoittavat tarkemmin. Tiedän vain, että vähemmän on vähemmän.

Toiseksi en halunnut tuottaa pettymystä valmentajalle. Jotenkin koko tähän ohjelmaan pääseminen on koko ajan tuntunut ansaitsemattomalta. Minä tavallinen harrastelija jonkun oikean valmentajan valmennettavana. Olen mielestäni positiivinen luonne, mutta välillä puskee suomalainen negatiivisuus läpi. ”Kyllä tässä jossain vaiheessa väkisin tulee ilmi, ettei minusta ole juoksijaksi…” Voi olla, että osittain siitä syystä olen noudattanut ohjelmaa hyvinkin tunnollisesti. Ettei valmentaja vain joutuisi pettymään. Mutta ihan rehellinen ollakseni, kyllä tunnollinen treenaus on oikeasti ja lähes sataprosenttisesti johtunut siitä, että olen ollut järjettömän innostunut valmennettavana olosta. Joka tapauksessa tässä oli yksi jännityksen aihe: onko treenaus tuottanut toivottua tulosta.

Kolmanneksi puolivälin bloggauksessani olin maininnut ihmisten kiinnostuksen harjoitteluuni. Kiinnostusta on varmasti ollut omiaan lisäämään oman innostukseni aikaansaama valmius puhua ohjelmasta kaikkien kanssa, jotka vain ovat osoittaneet valmiutta kuunnella. Ja tietysti nyt tuntui olevan totuuden hetki. Pääsisinkö raportoimaan kiinnostuneille, että hyvin menee vai jotain muuta?

Neljänneksi mietin vielä omia odotuksiani. En oikein osannut tarkkaan arvioida kuntoni kehitystä. Miten olisin voinutkaan, nythän sitä mentiin testaamaan. Olin kyllä omista tuntemuksistani ja Polarini antamista faktoista päätellyt, että kunto on hyvä. Luultavasti parempi kuin koskaan. Mutta sen tarkempaa en osannut sanoa. Tietysti kunnon kohoaminen oli tuonut mukanaan myös toiveita ja haaveita. Nyt nähtäisiin, kuinka realistisia ne olivat olleet. Ja tietysti pelkäsin tässäkin kohtaa myös pettymystä. Jopa enemmän kuin kohdassa kaksi. Hallitsevana tässäkin oli kuitenkin positiivinen, malttamaton innostus. Faktoja kun on niin kiva saada tuntemuksiin perustuvien spekulointien tueksi.

Jotain muitakin jännitysmomentteja siinä Kamppi-Myllypuro -välillä ehti mielessä vilahtaa, mutta nämä olivat ne hallitsevimmat.

Testitilanne

Saavuin Liikuntamyllylle niin hyvissä ajoin, että oletin ettei Pasi olisi vielä paikalla. Vaihdoin kamat kaikessa rauhassa ja siirryin aulaan odottamaan. Kun Pasia ei alkanut näkymään, ehdin jo laittaa viestinkin, että pitikö meidän nähdä klo 19:30. Samalla kun viesti lähti liikenteeseen, näinkin Pasin porttien sisäpuolella. Sekaannus jäi siis pieneksi ja pääsimme itse asiaan. Pasi näytti minulle suunnittelemansa vauhdit, tarkoitus oli siis tälläkin kertaa juosta 6 x 2000 m 40 sekunnin palautuksilla. Pasilla oli myös mietittynä optiovauhti seitsemännelle vedolle, jos suunniteltu kuudennen vedon vauhti osoittautuisi liian hitaaksi, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä etteivät laktaatit nousisi vielä ”tarpeeksi”.

Laktaatit olivat tosiaan ennen testiä korkeammat kuin edellisellä kerralla ja se oli omiaan lisäämään jännitystäni. Pasi kommentoi vain rauhoittavasti, että ne laskee ekalla vedolla. Ajattelin, että valmentaja tietää asian varmasti minua paremmin ja mieli rauhoittui sen verran, että olin valmis aloittamaan. Ekan vedon vauhti oli 5:54 min/km, joka toimisi samalla verryttelynä. Juoksu tuntui kevyeltä ja ensimmäinen veto oli ohi melkein huomaamatta. Syke pysyi alhaalla ja laktaattikin oli laskenut, kuten Pasi oli ennustanutkin.

Toinen vetokin tuntui helpolta (vauhti 5:01), mutta sen maalissa syke oli yllättävän korkealla. Pieni huoli nousi taas pintaan, mutta sitä ei ehtinyt jäädä murehtimaan koska oli aika mennä taas. 40 sekuntia on lyhyt aika. Ehdin sykkeen nousua sen verran ääneen ihmetellä, että Pasi varmaankin huomasi asian huolestuttavan minua. Laktaattilukemaa en ehtinyt kuulla ennen seuraavaa vetoa (ei sitä ehtinyt muidenkaan vetojen välissä), mutta tietysti oletin sen seuraavan sykettä. 200 metrin kierroksen ajan ehdin asiaa huolehtia, mutta kierroksen täyttyessä Pasi sanoi laktaatteja muodostuvan juuri sopivasti. Sykkeistä ei puhuttu, mutta rivien välistä olin kuulevinani, ettei niistä tarvitse stressata, testi menee hyvin. Olen uskonut valmentajan sanaan koko harjoitusohjelman ajan ja niin uskoin nytkin, eihän ollut mitään syytä olla uskomatta. Uskolle oli kaikki perusteet, kolmannen vedon jälkeen syke oli noussut huomattavasti maltillisemmin.

Vedot 4-6 menivät hyvillä tuntemuksilla. Vauhtia lisättiin tasaisesti ja se tuntui itse asiassa koko ajan helpommalta. Kovemmassa vauhdissa oli jotenkin helpompi rytmittää askelta valojäniksen tahtiin. Kuudennen vedon lähestyessä loppuaan Pasi kysyi miltä tuntuu, juostaanko se optiovetokin? Pikainen harkinta: juoksu tuntuu hyvältä, ei missään nimessä liian raskaalta ja toisaalta Pasi ei varmaan kysyisi tuota, jos vaikkapa laktaatit olisivat jo niin korkeat ettei ylimääräiselle vedolle ole perustetta. Niinpä sanoin, että juostaan vaan. Veto numero 7 mentiin sitten 4:01 min/km. Olin omassa vetotreenissä muutamaa viikkoa aiemmin juossut yhden kaksitonnisen hieman tuota kovempaa, mutta siinä alla oli vain kolme vetoa, nyt kuusi. Lisäksi se treeneissä tehty veto oli tuntunut aika raskaalta. Tietenkään treenejä ei voi oikein vertailla keskenään, päivät ja vireystilat on niin erilaisia. Mutta yllätyin silti, että tuo seitsemäskin tuli ilman väkinäistä puristamista. Jalka liikkui kohtuullisen helposti ja valot vilkkui tasaisesti niissä kohdin kuin pitikin.

Testin tuloksesta

Siinä testin tuloksia numeroina. Vasemmalla 6.10 tulokset, suluissa 1.8. tulokset. Ensimmäinen lukema vauhti, toinen laktaatit, kolmas syke.

Kuten jo mainitsin, tiesin kyllä että kunto on kohentunut. Olin aika varma, että kohennusta oli tapahtunut merkittävästi. Silti täytyy sanoa, että Pasin ensimmäinen kommentti yllätti ja pelkästään positiivisesti. ”Oot Janne ***** kovassa kunnossa!” Jokainen saa itse päättää, minkä sanan kuvittelee tuohon tähtien paikalle, itse en lähde sitä tässä toistamaan 😉
Työ on siis kantanut hedelmää. Tällainen perushyvän pohjakunnon omaava harrastelija voi oikealla ohjauksella saada aikaan merkittävää kehitystä lyhyessäkin ajassa. Joku on saattanut esim. OnTrailissa nähdäkin testin antaman maratonajan ennusteen. Pidän sen tässä vielä salaisuutena, mutta sen voin sanoa että merkittävä parannus ennätykseen tulee, jos pääsen lähellekään ennustetta. Olen tuota ennustetta nyt viikon päivät ehtinyt makustella ja huomannut sellaisen asian, joka oli tosin taustalla ajatuksissani jo aiemmin. On hienoa, jos pääsen tavoitteeseeni ja haluaisin sen tehdä jo sen vuoksi, että kokisin niin palkitsevani Pasin erinomaisesta valmennuksesta. Mutta silti huomaan koko ajan enemmän ajattelevani, että itselleni tuo testitulos on niin suuri palkinto, ettei itse maratonin tuloksella tunnu juuri nyt olevan niin suurta väliä. Kisa on aina vain yksi kisa. Näin syksyllä sääolot voivat vaihdella liki täydellisestä katastrofaaliseen. Maratonin mittaisella matkalla ehtii ottaa sellaisen määrän askelia, että jalkavaivat ovat mahdollisia. Ja ehtiihän tässä ennen ensi viikon lauantaita vielä sairastuakin. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja pääsen mittaamaan tämänhetkisen kuntoni ja tasoni. Jos en, ei tämä harjoittelu hukkaan ole mennyt. Tiedän olevani elämäni kunnossa ja kisoja tulee aina uusia.