Pian 7 viikkoa olen saanut leikkiä urheilijan elämää. Käytän sanaa leikki kahdesta syystä. Ensinnäkin leikkiminen on kivaa. Joku on sanonut, että leikki alkaa siitä, kun unohtaa hetkeksi ajan kulun. Parhaimmillaan meneillään olevan ohjelmani harjoitusten aikana on käynyt juuri näin. Toiseksi kun tiedostaa, että tämä on vain lyhytaikainen projekti, jota on valitettavasti tässä vaiheessa edessä vähemmän kuin takana ja kun kuitenkin elämä asettaa omat rajoituksensa sille, kuinka täysin tähän on voinut paneutua, olisi liioittelua puhua urheilujaelämän elämisestä. Siksi sanon leikkiväni sitä.

Minä ja varjostaja

Mitä kaikkea tähän seitsemään viikkoon on sitten mahtunut?

Numeroin

Jos tarkastelee ihan faktoja, niin 328,66 kilometriä juoksua ja viisi kertaa kotikuntopiiriä, joihin olen käyttänyt aikaa yhteensä 34 tuntia, 13 minuuttia ja 28 sekuntia. Heti täytyy selitellä sen verran, että määrät olisivat hieman isompia, jos en olisi sairastanut ohjelman kolmatta viikkoa. Hieman, koska kyseessä olisi ollut kevyt viikko. Juoksukilometrejä on enimmillään tullut viikon aikana hieman yli 64 ja vähimmillään 48, pl. se sairastettu viikko, jolloin ei tullut yhtään. Huomenna on sunnuntai ja edessä 150 minuutin pitkis, jonka myötä tämän viikon kilometrit luultavasti ohittavat tuon tähänastisen määrällisesti parhaan viikon.

Elämä vs harjoittelu

Kuten edellisestä kirjoituksestani voi päätellä, on perheen, työn ja harrastusten aikatauluttamisessa haasteita jo ilman tämänkaltaista projektiakin. Täytyy myöntää, että minua jännitti ennalta aika paljonkin, miten tämä palapeli kootaan järkevästi. Tiesin harjoittelumäärien lisääntyvän, todennäköisesti aika paljonkin, ja se hieman hirvitti. Mihin väliin aikatauluissa tuo lisääntyvä harjoittelu ujutettaisiin? Tässä täytyy antaa kiitosta vaimolle. Keskustelimme asiasta paljon jo etukäteen ja totesimme kyseessä olevan kuitenkin lyhytaikaisen projektin, joka varmasti antaa enemmän kuin ottaa. Sain siis jo ennakkoon vahvan tuen ja kannustuksen lähteä tähän mukaan. Vaimo on myös ollut lupauksensa mittainen ja enemmänkin. Kertaakaan en ole lenkille lähtiessäni saanut kuulla mitään siihen viittaavaakaan, että ”onko pakko taas mennä juoksemaan?” Eikä tuki ole jäänyt tähän, vaan vaimo on juossut rinnalla omaa ”varjo-ohjelmaansa”. Olemme arvioineet yhdessä, miten minulle määritellyt sykealueet ja vauhdit vertautuvat hänelle ja niiden mukaan hänkin on noudattanut minulle annettua ohjelmaa. Tämä on tuonut aivan oman ulottuvuutensa minunkin harjoitteluuni, kun suurimmasta osasta lenkkejä on päässyt jakamaan ajatuksia ja tuntemuksia toisen kanssa. Lisäksi kotikuntopiiriä on tällaisen lihaskuntotreenauksen suhteen laiskan harrastelijan paljon mielekkäämpää tehdä yhdessä.
Muutenkin aikataulut on saatu järjestettyä yllättävän kivuttomasti. Ohjelma on oikeastaan vain tuonut ryhtiä asioiden organisointiin entisestään. Kun molemmat ovat etukäteen tienneet vaikkapa viikon harjoitusten aikataulut, ovat molemmat myös osanneet etukäteen varautua asiaan. Tuntemusten mukaan juoksennellessa on aina toimittu ainakin minun puoleltani vähän epämääräisemmältä, ”tänään voisi ehkä huvittaa käydä juoksemassa” -pohjalta. Miten sellaiseen muu perhe varautuu? Ei mitenkään. Nyt on ollut selkeä ohjelma, johon on yhdessä sitouduttu ja sen mukaan otettu asiaksi järjestää sille sen vaatima aika. Toki moneen kertaan lenkit on jääneet hieman turhan myöhäiseen iltaan, mutta aina ne on saatu tehtyä.

Mitä eroa entiseen?

Kaikki ja ei mitään. Juokseminen on edelleen ollut vähintään yhtä kivaa kuin aina ennenkin, eli se voisi olla se ei mitään. Niitä eroavaisuuksia löytyy sitten huomattavasti enemmän.

Ohjelma on tutustuttanut minut uudenlaisiin harjoituksiin. Olen harrastanut juoksua reilut neljä vuotta ja niiden aikana olen tehnyt ehkä viisi vetotreeniä, jotka tässä ohjelmassa taas ovat jokaviikkoisia. Tämä kuvaa ennen kaikkea suhdettani harrastukseen. Aiemmin tärkeintä on ollut juosta tuntemusten mukaan niin, että saa raitista ilmaa ja maisema vaihtuu. Urheilukentälle juoksemaan meneminen on tuntunut, jos ei vastenmieliseltä, niin ei ainakaan houkuttelevalta ajatukselta. Heti ensimmäisestä vetotreenistä lähtien huomasin kuitenkin, että tämä on juuri sitä mitä omasta harjoittelusta on puuttunut. Siksi vetotreenejä tällä hetkellä suorastaan odottaa. Urheilukentälle on niiden myötä suorastaan kotiutunut, olemme käyneet siellä juoksemassa myös muita yksittäisiä lenkkejä. Tämä on koettu mukavaksi, helpoksi ja koko perheen huomioivaksi ratkaisuksi, kun lapsillekin on kentällä mukavaa puuhaa ja he ovat koko ajan vanhempien näköpiirissä. Toinen uusi harjoitus on ruskolenkit. Olin Ontrailissa nähnyt tämän termin joskus ja miettinyt, mitä ihmettä se mahtaa tarkoittaa. Ohjelma on tutustuttanut minut siihen ja siitäkin olen iloinen. Kyseessä on kevytvauhtinen lenkki, jonka aikana aina uuden kilometrin alkaessa juostaan n. 10-30 sekunnin mittainen veto. On muuten äärimmäisen mukavaa. Suurimman osan lenkistä saa rullailla kevyesti eteenpäin ja kilometrin välein saa pienen vaihtelun.

Varjotreenit

Toinen muutos näkyy ruokahalussa. Ohjelman alkuvaiheessa huomasin moneen otteeseen, että varsinkin aterioiden välin venyessä alkoi vaikkapa istualta ylös noustessa silmissä sumeta. Hyvin helppo johtopäätös näistä oli, että täytyy alkaa syömään enemmän. Tämä ei ole kulutuksen lisäännyttyä ollut mitenkään vaikeaa. Syöminen on oikein mukavaa puuhaa, kun sitä saa tehdä hyvällä halulla. Jotenkin olen ollut huomaavinani, että ruokailuja suunnittelee tiedostamattaankin niin, että syö mielellään helposti sulavaa ruokaa. Erityisesti huomaan tämän ohjaavan valintojani työpaikkaruokailun noutopöydän äärellä.

Kolmas muutos on sykkeet. Juuri tällä viikolla havahduin tosiasiaan, että maratonin ennätysjuoksussani elokuussa 2015 vauhtini oli aika tasan 5 minuuttia/kilometri ja keskisykkeeni juoksun aikana oli 160. Pari päivää sitten juoksin kevyen 45 minuuttia, jossa vauhtini oli 5:03 min/km ja sykkeeni 136. Suoritus oli 2 tuntia 45 minuuttia lyhyempi kuin ennätysjuoksuni, mutta pitäisin eroa silti aika isona. Kun tämän suhteuttaa siihen, että viime vuoden syksyllä juoksukilometrejä kertyi hyvin vähän enkä alkuvuonnakaan ihan niin hyvää ryhtiliikettä saanut tehtyä kuin olisin toivonut, tuntuu minusta aivan uskomattomalta, kuinka paljon laadukkaalla harjoittelulla voi saada aikaan jo lyhyessä ajassa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tämä tarkoittaa maratonin tuloskuntoon  siirrettynä, mutta ei sillä ole oikeastaan mitään väliä. On mukavaa huomata, että jotain tuloksia ainakin on saavutettu. Kiitos siitä Pasille!

Neljäntenä asiana olen huomannut ihmisten kiinnostuksen. Hyvin moni on tullut kysymään, miltä valmennettavana olo tuntuu. Paras kommentti oli pilke silmäkulmassa esitetty ”Oletko nyt siis kilpaurheilija?” Sitä en koe olevani, mutta kaikille olen saanut sanoa, että valmennettavana oleminen on mukavaa, kiinnostavaa, motivoivaa ja vapauttavaa. En ole harrastanut juoksemista tulokset edellä, vaan tavoitteena on ollut pysyä kunnossa ja saada mukavaa vastapainoa työn ja arjen haasteille. Mukava bonus tietysti on ollut yhteinen aika vaimon kanssa varsinkin jokavuotisten maratonmatkojen muodossa. Siitä huolimatta on ollut aivan luonnollista pohtia, miten omia tuloksia saisi parannettua. Se, että joku tekee nämä pohdinnat minun puolestani, on jo itsessään suoranaista ylellisyyttä tällaiselle harrastelijalle. Varsinkin kun pohtijana on asioista huomattavasti minua paremman asiantuntemuksen omaava rautainen ammattilainen ja sen pohdinnan myötä hän tekee minulle valmiin harjoitusohjelman. Itselle ei jää muuta kuin juokseminen. Etuoikeutettua harrastelua, jota voin suositella kaikille.

Mitä tällä sitten saavutetaan?

Rehellisesti sanottuna en tiedä, eikä se tunnu edes kovin tärkeältä. Toki minulla on haaveita siitä, kuinka kovaa sen maratonin voisi juosta. Monet ovat olleet myös kiinnostuneita tavoitteestani. Sekä haaveilleni että kiinnostuneille ihmisille olen vastannut, etten tiedä tavoitettani. Tottakai haluan parantaa ennätystäni. Mutta valmentaja on tehnyt minulle ohjelman, josta minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Luotan häneen myös siinä, minkä tavoiteajan hän minulle antaakaan pari viikkoa ennen kisaa koittavan toisen testijuoksun myötä. Toinen Pasin valmennettava Nina murskasi viikko sitten Tallinnassa oman ennätyksensä muistaakseni 26 minuutilla. Ihan näin kovaan parannukseen en omalla kohdallani usko, mutta se nähdään Kaarinassa lokakuun lopulla.

Mutta oli määränpää mikä tahansa, matka itsessään on ollut huikea ja kulkemisen arvoinen. Ainakin tähän puolimatkaan asti ja veikkaan sen tästä vain paranevan.